Jääkiekossa on hiuksen hieno raja siinä, milloin kiekkokontrollipelaaminen on tarkoituksenmukaista ja milloin siitä katoaa teho.

Ensinnäkin jääkiekossa yksittäisen kiekonhallintajakson arvo on pienempi kuin esimerkiksi jalkapallossa. Tietyt lainalaisuudet aiheuttavat jääkiekossa sen, että peliväline vaihtaa melko tiuhaan omistajaa. Pelikentän ollessa kaukalo mahdollistuu se, että joukkue voi siirtää kiekkoa eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa.

Esimerkiksi jalkapallossa pelivälineen siirtäminen eteenpäin johtaa usein siihen, että peliväline menee kentän rajoista yli.

Jääkiekossa peli pyöriikin paljon maalintekosektoreissa. Ykkös- ja kakkosalueiden pelaaminen on valtavan isossa roolissa. Ja samalla voi kysyä, kuinka iso rooli varsinaisella pelin rakenteluvaiheella on?

Kiekkokontrollin kautta pelaaminen on ollut yksi suomalaisen jääkiekkoilun avainteemoja. Kestomenestyjät Tampereen Tappara ja Oulun Kärpät ovat tästä esimerkkejä.

Nyt joukkueet ovat olleet koko kauden enemmän tai vähemmän pelillisessä kriisissä.

Häilyvä raja

Lähdetään liikkeelle Tapparasta. Syksy oli heikko ja ailahteleva, mutta joulun jälkeen näytti, että Jussi Tapolan joukkue saisi kuin saisikin kiinni pelistään. Se on kuitenkin viime viikkoina jälleen murentunut.

Eikä tilannetta helpota ympärillä vellovat kohut.

Kärpät sen sijaan on ollut pelillisessä alavireessä oikeastaan jo tätä kautta pidempään. Päävalmentaja Mikko Manner uhrautuu ja ottaa kerta toisensa jälkeen lehdistötilaisuuksissa puheidensa mukaan vastuun joukkueensa heikoista otteista, mutta peli ei ole liiemmin kehittynyt tällä kaudella.

Vaikka kuinka yrittäisi, kaksikolle on vaikea nähdä erityisen menestyksekästä kevättä. Joukkueet ovat laadukkaita, on kokemusta, on nuorta virtaa. Toivo lepää siinä, että pudotuspelien käynnistyessä joukkueissa syttyisi palo.

Nyt sitä ei ole liiemmin näkynyt. Ja miten se heijastuu peliin?

Molemmat joukkueet syöttävät kiekkoa alaspäin. Ja olennaista ei ole se, että ne tekevät näin, vaan olennaista on, miksi ne tekevät näin.

Molemmat joukkueet ovat ajautuneet rajan väärälle puolelle. Ja raja on se, milloin alaspäin syöttäminen on järkevää ja sen kautta luodaan kentälle etua ja toisaalta milloin alaspäin syöttäminen on pakenemista.

Se, että syötellään laiskalla temmolla alaspäin ja poikittain, haetaan laiskalla temmolla vauhdit, ylitetään keskialue hitaasti ja lyödään kiekko päätyyn, ei ole voittavaa jääkiekkoa. Sitä vastaan on helppo puolustaa – kuten Kärpät ja Tappara ovat saaneet huomata.

Pelin välttelyä?

Tulee muistaa, että alaspäin on yleensä helpompi syöttää kuin eteenpäin. Puolustaessa on helpompi tukkia keskusta ja vetäytyä kuin pyrkiä paineistamalla riistämään kiekko.

Jos joukkueen pelaaminen on voimallisesti kiekkokontrollia ja vetäytyvää puolustamista, on hyvä kysyä, milloin se on hyvää jääkiekkoa ja milloin se on pelin organisoinnin ja vaatimustason puutetta. Ennen kaikkea jos nuo kollektiiviset peliteot toteutetaan heikosti, kuten Kärpät ja Tappara tekevät.

Kiekkokontrollin tavoite ja tarkoitus on luoda joukkueelle saumoja edetä kaukalossa. Tullaan kahteen erittäin olennaiseen seikkaan. Kiekonhallinnan pitää olla laadultaan ja rakenteeltaan sellaista, että sillä luodaan etenemismahdollisuuksia. Ja kun niitä on luotu, ne hyödynnetään. Se vaatii intensiteettiä, vauhtia, iskujen ottamista, oman vastustajan voittamista ja siniviivojen ylittämistä.

Alaspäin syöttäminen on usein helpompi vaihtoehto, kuten todettua. Sillä on helppo paeta peliä. Eteneminen, murtautuminen ja maalille ajaminen vaativat.

On ollut mielenkiintoista seurata, miten sarjakärjen Rauman Lukon pelaaminen on kehittynyt, kun Pekka Virta on ollut poissa.

Vastaus on raumalaisten kannalta tyly. Pelistä on hävinnyt Lukolle ominainen täsmällisyys: syöttöjen kovuus ja laatu, vastaanottojen laatu, luistelunopeus, käännösten terävyys. Kun vaatimustasosta tippuu vähänkin, seuraukset näkyvät.

Lukon kiekkokontrollipelaaminen on valunut samanlaiseen näennäisyyteen kuin Tapparan ja Kärppien.