Näihin uutisiin on viime vuosina jalkapallossa totuttu: AC Milanin ja Interin legendaarinen kotistadion San Siro puretaan ja tilalle rakennetaan 1,25 miljardia euroa maksava 71 500 katsojaa vetävä uusi ultramoderni stadion.

Stadionin on määrä valmistua hyvissä ajoissa ennen vuoden 2032 EM-kisoja, jotka järjestetään Italiassa ja Turkissa. Milanolaisten unelmana on, että EM-kisojen finaali pelattaisiin juuri San Sirolla.

Jokainen talousmatemaatikko voi veivata exceleitään edes takaisin ja laskea uuden stadionin rakentamisen kustannuksia.

Nyt tiedetään kuitenkin jo kaksi vedenpitävää faktaa.

Kustannuksiksi voidaan tällä hetkellä sanoa 1,25 miljardia euroa, mutta viime vuosien stadionprojektien opetus on, että kustannukset paukkuvat yli mennen tullen. Jos uusi San Siro saadaan pystytettyä 1,5-2,0 miljardin euroa kustannuksilla, hyvä on. Joku on kukkansa ja pullon Biondi Santi Brunello di Montalcinoa silloin ansainnut.

Toinen varma asia on tämä: stadion maksaa itsensä takaisin satavarmasti muutamassa vuodessa ja alkaa sen jälkeen tahkota rahaa omistajilleen – tässä tapauksella Milanille ja Interille, jotka ostavat vanhan San Siron ja sitä ympäröivät maa-alueet Milanon kaupungilta.

Stadion vaikuttaa suoraan ottelupäivien tuottoihin, jotka ovat tv-tulojen ja kaupallisten tulojen ohella suurten jalkapalloseurojen tulojen kolmas kivijalka.

Milan ja Inter olivat vielä 1990-luvun jalkapalloseurojen ravintoketjun kärjessä olevia jättiläisiä, mutta Deloitten uusimmassa Money Leaguessa ne Milan ja Inter olivat vasta sijoilla 13 ja 14. Niiden edellä oli kuusi englantilaista, kolme espanjalaista ja kaksi saksalaista seuraa sekä PSG.

Milanin ottelupäivän tuotot olivat 87 miljoonaa euroa ja Interillä 81 miljoonaa euroa, kun esimerkiksi listassa seitsemäntenä olevalla Arsenalilla ottelupäivän tuotot olivat 153 miljoonaa euroa ja listan ykkösellä Real Madridilla 248 miljoonaa euroa.

Eikä kysymys ole vain pelkistä ottelupäivän tuloista. Uusi San Siro voi olla parhaimmillaan katapultti, joka heittää Milanin ja Interin takaisin jalkapallotaivaan ääriin – tai ainakin lähemmäksi kaikista suurimpia ja kauneimpia eurooppalaisia kärkiseuroja.

***

Vanhojen stadioneiden purkamiseen liittyy aina valtavasti tunteita. Ymmärrän hyvin niitä Milanin ja Interin kannattajia, jotka tulevat itkemään vuolaasti ja huutamaan mamma miaa nähdessään San Siron vanhojen stadionrakenteiden murskautuvan purkuhirviöiden kourissa.

Sitä, mikä oli kuulunut heidän elämäänsä vuosikymmenten ajan, ei enää hetken päästä ole.

Heille on turha yrittää selittää, että kysymys on jalkapallomaailman armottomista lainalaisuuksista: on joko seurattava kehitystä tai hyväksyttävä se, ettei kehityksen vauhdissa enää pysytä.

Asia voidaan yrittää paketoida toki myös kauniimmin. Voidaan sanoa, että kysymys ei ole uuden stadionin rakentamisesta, vaan vanhan stadionin remontoimisesta, mutta uppoaako se jalkapalloromantikkoihin?

On mielenkiintoista seurata, miten esimerkiksi Barcelonan kannattajat suhtautuvat täysin uusittuun Camp Nouhun, kun se avataan lokakuussa. Onko kysymys samasta vanhasta rakkaasta Camp Nousta vai jostain sen paikalla olevasta modernista palatsista, jota vain sanotaan Camp Nouksi – tai tarkkaan ottaen Spotify Camp Nouksi?

***

Tunnekysymyksistä on turha väitellä, sillä jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa.

Stadioneiden rakentamisessa kysymys kuuluu kuitenkin, kenen tunteita asiassa pitäisi kuunnella?

Kun Helsingin Olympiastadionin remontista alettiin aikoinaan keskustella, lähtökohta oli selvä: kysymys on nimenomaan Olympiastadionin laajamittaisesta peruskorjaamisesta. Kukaan ei aidosti miettinyt vaihtoehtoa – sitä, että Olympiastadion olisi museoitu ja Helsinkiin olisi rakennettu kokonaan uusi ja moderni stadion.

Näin tehtiin Tukholmassa, jonne rakennettiin nimensä jo pariin kertaan vaihtanut Kansallisareena. Stadion ei ole uusien stadioneiden hulppeinta luksusta, mutta se vetää kuitenkin yli 50 000 katsojaa. Stadionilla on jo pelattu naisten jalkapallon EM-kisojen loppuottelu ja ruotsalaiset toivovat, että areenalla pelattaisiin joku päivä jopa Mestarien liigan finaali – unelma, josta Helsingin Olympiastadionin kohdalla ei voida edes haaveilla.

***

Tukholman Kansallisareena valmistui muutama vuosi aiemmin kuin Olympiastadionin remontti, joten kustannukset eivät ole eurolleen vertailukelpoisia. Kokoluokka kuitenkin on. Kansallisareenan rakentaminen maksoi kaikkineen 300 miljoonaa euroa, kun Olympiastadionin remonttiin upposi lopulta 337 miljoonaa euroa.

Kumpi ratkaisuista oli järkevämpi?

Hyvä kysymys, johon vastaus riippuu pitkälti vastaajan iästä.

Ne vanhat gubbet ja gremmat, jotka ovat nähneet omin silmin Stadikalla Juha Väätäisen EM-kultajuoksut, Tiina Lillakin MM-heiton ja jonkun kuolemattoman futismatsin, olivat todennäköisesti niitä, jotka äänestivät Olympiastadionin remontin puolesta – ja niiden ääni, jotka Olympiastadionia jatkossa käyttävät, ei kuulunut, koska eivät olleet vielä edes syntyneet.

Itse kuulun niihin, jotka – iästäni ja hiusteni hopeapitoisuudesta huolimatta –  tervehtivät ilolla San Siron pistämistä matalaksi ja kokonaan uuden stadionin rakentamista tulevia sukupolvia varten.