Erling Haaland olisi voinut pelata Harry Kanen kärkiparina Englannin maajoukkueessa
Erling Haaland on yksi niistä lukemattomista jalkapalloilijoista, joka olisi voinut valita toisenkin maan maajoukkueen itselleen.
Miltä kuulostaisi, jos Englannin kärkiparina näissä MM-kisoissa pelaisivat Harry Kane ja Erling Haaland, laidalla viilettäisi Antoine Semenyo ja palloja toisessa päässä kenttää torjuisi David Raya?
Fifan sääntöjen mukaan tällainen skenaario olisi ollut täysin mahdollinen. Haaland on syntynyt Englannissa ja asunut siellä useaan eri otteeseen, Semenyo on syntynyt ja kasvanut Englannissa ja Raya muutti 16-vuotiaana Englantiin ja olisi voinut valita maajoukkueekseen myös Englannin maajoukkueen.
Haaland, Semenyo ja Raya ovat vain jäävuoren huippu mielenkiintoisesta ilmiöstä, jossa pelaajat voivat tiettyjen sääntöjen puitteissa valita omaksi maajoukkueekseen kahden tai useamman maan maajoukkueen.
Ilmiö ei ole uusi. Jalkapallon historia tuntee lukuisia tapauksia, joissa pelaaja on edustanut kahta eri maata aikuisten tasolla. Ferenc Puskás ja José Altafini pelasivat aikoinaan jopa eri maajoukkueissa eri MM-kisoissa – Puskás Unkarin ja Espanjan maajoukkueissa ja Altafini Brasilian ja Italian maajoukkueissa.
Kolmas legendaarinen pelaaja, Alfredo Di Stéfano pelasi kolmen eri maajoukkueen – Argentiinan, Kolumbian ja Espanjan – riveissä. Vaikka Kolumbian maajoukkueessa pelatut ottelut eivät olleet virallisia maaotteluita, Fifa ei niiden vuoksi sallinut Di Stéfanon edustaa Argentiinaa vuoden 1954 MM-kisoissa.
***
Nyt sääntöjä on tiukennettu, mutta on hyvä kysymys, ovatko säännöt edelleenkään tiukat vai pikemminkin löysät?
Pelaaja voi nykysääntöjen puitteissa valita maajoukkueen viiden eri kriteerin perusteella: missä hän on syntynyt ja asunut ja minkä maan kansalainen hän on, missä maassa hänen vanhempansa ja isovanhempansa ovat syntyneet ja missä maassa pelaaja on asunut 18 vuotta täytettyään yhtäjaksoisesti vähintään viisi vuotta.
Aiemmin ovi meni kiinni, jos pelaaja pelasi yhdenkin virallisen A-maaottelun, mutta sitäkin sääntöä on höllennetty. Jos pelaaja on pelannut ennen 21 ikävuotta alle kolme maaottelua, hän voi vaihtaa maajoukkuetta kolmen vuoden karenssin jälkeen. Arvokisojen lopputurnauksissa pelaaja ei voi kuitenkaan edustaa kuin yhtä maata.
***
Ilmiö on tuttu myös suomalaisessa jalkapallossa.
Viimeisin tunnettu tapaus on Saksaa MM-kisoissa edustava Newcastlen toppari Malick Thiaw. Thiawilla on suomalainen äiti ja hän olisi halutessaan voinut edustaa Suomea, mutta Thiaw valitsi Saksan maajoukkueen.
Arsenalin entisellä puolustajalla Carl Jenkinsonilla on myös suomalainen äiti ja Jenkinson pelasi nuorempana Suomen nuorisomaajoukkueissa. Englannin maajoukkueen päävalmentaja Roy Hodgson tiesi kuitenkin Jenkinsonin Suomi-kytköksistä ja valitsi hänet vuonna 2012 harjoitusmaaotteluun Ruotsia vastaan ja päästi Jenkinsonin kentälle viimeiseksi vartiksi.
Minuutit olivat Jenkinsonin kannalta ikimuistoiset. Zlatan Ibrahimović iski Jenkinsonin ollessa kentällä kolme maalia ja käänsi Englannin 2–1-johdon Ruotsin 4–2-voitoksi.
Se oli Jenkinsonin ensimmäinen ja viimeinen maaottelu Englannin maajoukkueessa.
***
Fifaa nykyinen säännöstö ja meno ei huolleta. Sitä kiinnostaa vain se, miten tuote nimeltä jalkapallo menestyy paremmin. Jos se vaatii, että kansalaisuusrajoja venytetään, silloin niitä venytetään.
Sitä paitsi maailma ja meidän käsityksemme siitä muuttuu koko ajan – eivätkä valtiotkaan ole käsitteinä pysyviä.
On myös hyvä muistaa historia. Suomalaisen urheilun ensimmäisten olympiavoittojen merkiksi salkoon ei suinkaan nostettu Suomen, vaan Venäjän lippu.
Mitä ei voi surra, sitä kannattaa iloita.
