HJK on monessa asiassa hyvä mittatikku. Mitä esimerkiksi näiltä edellisiltä koronapandemian kuukausilta voisi muka oppia jalkapallojoukkueen menestymisen prospekteista? Kun ei pelattu, ei harjoiteltu normaalisti ja oli vain korkeintaan muutaman pelaajan pienryhmäharjoittelua?

Vaihtoehtoisesti ei mitään tai vain vähän. Tai joissain tapauksissa jopa yllättävänkin paljon.

Kuten nyt HJK:n tapauksessa.

Pysyttiin pienryhmissä, mutta kun Klubilla oli Toni Koskelan johtamana iso valmennusryhmä käytössään, pystyttiin silti pääsemään täsmätasolle.

Yksikin detalji kertoo jo paljon. Se, että pienryhmäharjoittelun aikana oikean laidan Riku Riski, Nikolai Alho sekä Lucas Lingman nähtiin yhtenä pienryhmänä. Tehtiin automaatioita, automaatioita ja automaatioita.

Laitakolmiot tarjoavat hyvän esimerkin, sillä ne ovat nyt olennainen osa Koskelan HJK:n pelaamista. Klubi pyrkii löytämään laitakolmioidensa toimintaan maksimaalisen pelinopeuden automatisoimalla niiden toimintaa mahdollisimman paljon.

Näin pelissä on hitusen enemmän painotusta etenemiseen, eli vertikaalisuuteen. Mutta vertikaalisuus ei synny vain vertikaalisuutta lisäämällä, vaan tarvitaan laadukas prosessi.

Vain mahdollisimman pitkälle automatisoitu toiminta lisää pelinopeutta, ja pelinopeus mahdollistaa sen etenemisen korkean volyymin. Siksi on olennaista, miten täsmällisellä tasolla HJK on poikkeusaikoinakin harjoituskentällä toiminut.

Kokonaiskuva näyttää nyt lupaavalta. Klubin valmennuksella on sisällöllinen tavoite, metodi kulkea sitä kohti, ja oikeanlaista välineistöä toteuttaa teesejä – sekä pelaaja- että valmennusryhmässä.

HJK:n suunnalta kuuluu nyt muutenkin lähinnä vain hyviä asioita. Koskelasta. Apulaisvalmentaja Mika Väyrysestä. Ja ylipäänsä joukkueen laajasta, viime kaudesta kasvatetusta valmennuskokonaisuudesta. Lähestytään asioita oikealla tavalla, puhutaan asioita julkisuuteen oikein painotuksin.

Ja talvi ehti jo kentälläkin näyttää lupaavalta. Klubi näytti pelillisesti jopa siltä, että se olisi kohta pelaamassa paremmin kuin koskaan – jos mittatikkuna käytetään pelinvirtausta ja pelin automatisoituja elementtejä.

Mahalaskusta kasvojenpesuun

HJK on nyt sarjan selkeimpiä mestarisuosikkeja. Samalla HJK on hyvällä tiellä matkalla pesemään kasvojaan viime kauden mahalaskun jäljiltä, jolloin se ei yltänyt edes europaikoille.

Kesken viime kauden HJK:n päävalmentajaksi nimetty Koskela ei saanut olennaisesti käännettyä sen kauden kurssia, mutta on silti osoittautumassa järkeväksi valinnaksi HJK:lta.

Jos nyt mitattaisiin HJK:ta ennen kaikkea vain Koskelan kautta, ei näköpiirissä olisi valtavia haasteita. Mutta kyse ei kuitenkaan ole nyt vain yhdestä kaudesta tai yhdestä päävalmentajasta, vaan niiden kautta laajemmin HJK:n toimivuudesta jalkapalloseurana, jonka selkeänä lippulaivana toimii sen edustusjoukkue.

HJK määrittyy paljolti tavoitteidensa kautta. HJK on, ja haluaa olla jatkossakin edelläkävijä ja suunnan näyttäjä suomalaisen jalkapallon kehitystyössä. HJK haluaa olla paras.

Se haluaa kehittää pelaajia eteenpäin. Taistella joka kausi mestaruudesta. Menestyä eurokentillä. Olla seura, jota voisi aidosti kutsua eurooppalaiseksi.

Ne tavoitteet pitävät allaan paljon erilaisia asioita, mutta kaikki menee, tai pitäisi mennä, viime kädessä peliin.

On tavallaan itsestään selvää, että jalkapalloseuran laatua on määrittämässä se tehokkuus, jolla se pelaa jalkapalloa, mutta kokonaisuus on oletettua monikasvoisempi.

Laadukas peli tuo voittoja. Vain se. Voitot tuovat pokaaleja, europaikkoja, venymisiä Euroopan kilpailuissa. Laadukkaan pelin ja voittojen yhtälöt tuovat myös yleisöä paikalle, nostavat mediahuomioita, vievät pelaajia eteenpäin kohti pelaajamyyntejä. Talouskin tarvitsee siis voittoja, mikä taasen edellyttää laadukasta peliä.

Haasteetkin ovat samalla jo kasvaneet. Pelin evoluutio on muuttanut Veikkausliigaakin. Kun itse pelin ja sen valmennuksen kehitys on tiivistynyt, ei HJK ole enää sellainen automaattinen aatelinen kuin vielä 2010-luvun vaihteen kummallakin puolella.

Mikäli Veikkausliigasta riittää kautta kohti riittävästi niin laadukkaita joukkueita kuin FC Inter ja KuPS viime kaudella, täytyy HJK:n tehdä vähän täsmällisemmin töitä mestaruuksiensa eteen.

Puhumattakaan eurooppalaisista haasteista, mikäli HJK nähdään taas kesästä 2021 alkaen eurokentillä. Haaste vaikeutuu vuosi vuodelta, mikä pakottaa Klubiakin kehittymään, ja kehittymään eritoten kansainvälisin standardein.

Jalkapallossa eletään ylipäänsä aikaa, jolloin tietynlaisia myyttejä ja mielikuvia murretaan. Erityisesti liittyen peliin ja kaikkeen mitä on sen ympärillä. Pelin on yksinkertaisesti toimittava.

Liverpoolkin on tällä hetkellä hyvä, koska sen peli toimii modernilla tavalla. Tuomas Iisalon Crailsheim on ollut koripallon Bundesliigan ylisuorittajajoukkue, koska sen pelillinen prosessi ulosmittaa joukkueen potentiaalia.

Peli on toki aina seurausta monesta asiasta, mutta se on yhtä lailla hyvin paljon syy moneen asiaan. Hyvällä toimintakulttuurilla luodaan edellytyksiä sille, että peli voi toimia, ja 2020-luvulla eroja tehdään nimenomaan pelin tasolla.

Kasvojen uusiminen alkoi 2013

HJK:n voidaan nähdä lähteneen pikkuhiljaa uusimaan kasvojaan noin vuonna 2013.

Siirryttiin Antti Muurisesta Sixten Boströmiin tavoitteena voimakkaampi urheilullinen kehitys. Taustalla Aki Riihilahti siirtyi kentältä ensin stadionin johtoon ja sitten HJK:n toimitusjohtajaksi, eli seuran ylivoimaiseksi keskeiseksi operatiiviseksi johtajaksi.

Klubi ryhtyi kasvattamaan toimintansa volyymia, olemaan tavoitteissaan täsmällisempi ja päämäärätietoisempi. Tie oli kohti kansainvälisempää seuraympäristöä.

Joissain asioissa se on onnistunut. Joissain ei. Jotkut matkan varrella ilmenneet haasteet ovat olleet luontaisia kasvukipuja, jotkut itse aiheutettuja.

Se, missä ongelmat ovat lopulta näkyneet radikaalimmin, on itse peli. Edellisistä viidestä mestaruudesta on peräti kolme mennyt muualle.

Olisi helppoa osoittaa sormella ennen kaikkea Mika Lehkosuota, joka valmensi HJK:ta huhtikuusta 2014 aina viime vuoden toukokuuhun asti.

Pitää kuitenkin katsoa myös kokonaisuutta. Oliko HJK rakenteellisesti sillä tasolla, että se oli valmis olemaan vahva urheilullinen koneisto, jos vain päävalmentaja onnistuu omassa tehtävässään?

Ajatellen joukkueenrakennusta, urheilujohtamista, valmennuksen tukitoimia, komentoketjuja ja työnjakoa. Ajatellen esimerkiksi sitä Elmossakin usein jo mainittua esimerkkiä, jossa kolme eri HJK:n henkilöä soittaa saman päivän aikana samalle pelaajarekrytoinnissa auttaneelle henkilölle ja tarjoaa kolmet eri kriteerit halutulle pelaajalle.

Klubi ei ole epäonnistumistensa jälkeen useinkaan jäänyt paikalleen. Nytkin organisaatio on uudistettu. Mukaan on tullut kolme uutta pelaajatarkkailijaa – ja HJK:n valmennusryhmää on monipuolistettu ja laajennettu.

Yllättävän paljon on muuttunut myös organisaatiokaavioiden takana. Siinä missä Lehkosuo joutui paljolti työskentelemään sillä pelaajistolla, mitä hänelle annettiin, on Koskelalla jo enemmän itsensä näköinen pelaajaryhmä.

Lehkosuo olisi kaivannut enemmän nuoria, ja urheilullisesti tietyntyyppisiä pelaajia, mutta jäi ilman monia toivomiaan pelaajia ja pelaajatyyppejä. Monessa asiassa säästettiin. Jopa siinä voiko Klubi ottaa kaikkia olennaisia taustatoimijoitaan mukaan jokaiseen vieraspeliin.

Koskelalla on ollut nyt enemmän valtaa ja resursseja käytössään. Liittyykö se ennen kaikkea Koskelaan, vai myös siihen, että HJK on oppinut virheistään? Todennäköisesti kumpaankin.

Nostetaanko peli keskiöön?

Asiantuntemusta on nyt riittävästi. Senkin puolesta voidaan nähdä kaikkien aikojen pitkälle viedyin HJK, mutta osataanko peli nostaa riittävällä tavalla seuran keskiöön? Viime kädessä, kaikilla riittävillä tavoilla.

Osataanko luoda malli, jossa valtaa ja päätöksiä itse pelin ympärillä olevista asioista ei hajauteta liiaksi, vaan että vain yhdellä henkilöllä on ajatusvastuu siitä, miten HJK pelin asioitaan organisoi – Toni Koskelalla.

Se kehityssuunta vaatisi Koskelalta kykyä ja kovuutta pitää itsestään huolta vaativassa seurassa. Oliko Lehkosuo taitava ja kova siinä? Ei riittävästi.

Samalla HJK:lta vaaditaan arvomaailmallista kasvamista. Ympäristönä, jossa peli voi tai ei voi rakentua.

Mielikuvissa Klubi on ylvään instituutiomainen seura, mitä se monessa mielessä onkin. Palkittu Grassroots-seura, isojen massojen liikuttaja, iltapäiväkerhotoiminnan fiksu pyörittäjä, taloudellisesti taitava ja jopa esimerkillinen seura.

Mukana on kuitenkin paljon elitismiäkin. Ja mitä lähemmäksi mennään kilpajalkapallon maailmaa, sitä tehottomampi kuva seurasta on määrittynyt. Näin sekä miesten edustusjoukkuetasolla että junioreissa, jossa HJK ei menesty tavalla, jota siltä kuuluisi odottaa.

HJK:n käytännön kipuilussa on ajatus suuresta pääkaupungin kansainvälisestä seurasta, jonka mentaliteetissa on kuitenkin vielä liian paljon kylämäisyyttä – politikointia, narsismia, epäselvyyttä ja individualismia. Enemmän sitä, että kuka tekee kuin että mitä tehdään. Ja enemmän minun kuin meidän.

Ymmärryksen pelistä ja pelistä kumpuavista jalkapallon mekanismeista täytyisi määrittää koko sitä puolta seurasta, joka on tekemisissä itse jalkapallon kanssa.

Se myös puhdistaisi ympäristöä. Selkeyttäisi sitä. Tehostaisi sitä.

HJK, tai mikä tahansa HJK:n kaltaisten resurssien seura, ei voi toimia, jos sen toimitusjohtaja esimerkiksi astuu vielä tälläkin kaudella omien rooliensa ulkopuolellekin. Tai jos se rooli on ylipäänsä määritetty liian leveäksi – mediassa, ja käytännön työssä.

Ironista on omalla tavallaan sekin, että ihan jo Toni Koskelaan liittyisi seurassa itsetutkiskelua.

Pitkään HJK:n edustusjoukkueen valmennusryhmässä ja Klubi-04:ssa valmentanutta Koskelaa ei vielä kaksi vuotta sitten arvostettu riittävän korkealle Klubissa, ja hänen annettiin lähteä Rovaniemelle rakentamaan uraansa.

Se liittyi siihen, ettei HJK vain ollut kyvykäs näkemään Koskelan sisällöllisiä laatutekijöitä, jolloin päätöksiä tehtiin fiilispohjalta ja henkilöpreferenssien kautta.

Reilun yhden kauden jälkeen HJK sitten ostikin Koskelan ulos RoPS-sopimuksestaan, kun Koskelan hopealle yltänyt RoPS oli ollut kauden 2018 parhaimpia joukkueita, ja kun Koskelasta siinä vaiheessa rakentunut mielikuva vastasikin yhtäkkiä Klubin ihanteita.

Tällä hetkellä Koskela näyttäisi myös valmentajana vastaavan niitä ihanteita, joita Veikkausliigan kärkipään paikat nyt edellyttävät.

Mutta se on vasta lähtöpiste.