Erkko, sinun aikasi Käpylän Pallon toimihenkilönä, valmentajana ja jalkapalloblogin bossina on vapaaehtoisesti päättymässä. Onko päätös lopullinen?

Syksyllä jään KäPan hallituksesta sivuun, enkä ole valmentanut enää vähään aikaan ja juniorivalmentajien yhdistyksestä jään myös sivuun. Blogin kirjoittaminen jää syksyllä. Ainoa kontakti jalkapalloon jää sitä kautta, että kirjoitan kirjoja. Valmentajana toimin vuodet 2012–20, blogin kirjoittajana 2017–21.

Syyt miksi jään sivuun ovat yksinkertaisia. Syksyllä aloitan työt käräjäoikeudessa, ei ole enää yksinkertaisesti aikaa. Toiseksi tämän profiilin toiminnalla, kuten blogien kirjoittamisella, kannan ottamisella ja asioiden esille nostamisella, elinkaari on sellainen, että noita juttuja ei jaksa kovin kauan paukuttaa. Jos alkaa kirjoittaa viidennen kerran tekstiä Mikko Salasuosta, tai siitä, että Suomessa voisi olla enemmän kilpailullisuutta, niin siitä alkaa kadota tehoa.

Ja ihan suoraan sanottuna futis ei ole itselleni ammatti, en tee sitä työkseni. Siinä kohtaa pitää olla itselleen kriittinen, että missä kohtaa on vielä jotain annettavaa, ja missä voi saada jotain aikaan ja kenties edistää jotain tavoitteita. Ja milloin siinä alkaa tulla fiilis, että vaarana on jäädä sellaiseksi omia asemiaan puolustavaksi passiiviseksi jarruttajaksi. Tuntuu vahvasti siltä, että alan olla siinä taitekohdassa, ja sen rajan ylitystä haluan kaikin keinoin välttää.

Sen ajan, jonka olin futiksessa mukana, yritin käyttää todella tehokkaasti – junnufutiksen ja valmentajien arvostuksen lisäämiseksi. Ja kun koen, että noita asioita on saatu vietyä jonkin verran eteenpäin, mutta kun ei enää oikein riitä paukkuja ja noita ei voikaan viedä eteenpäin määräänsä enempää, tuntuu, että se oli siinä. Että se harrastaminen riittää, tämä ei ole itselleni ammatti, tässä ei tarvitse hengailla ja pyöriä jossain porukassa koko aikaa.

Ajatuskulku. En epäile yhtään, että et tulisi olemaan tekijä myös siviiliammatissasi, mutta käräjäoikeuden työntekijänä sinua ei kutsuta jatkuvasti Ylen studioon, Hesarin toimittajat eivät soita, podcast- kutsuja ei tule. Niin sanotusti sosiaalinen status muuttuu. Näkyvä rooli häviää, keskustelunjohtajuus poistuu. Oletko valmis siihen? Moni muu ei olisi.

Ei, ei. Kun aloitin valmentamisen Gnistanissa 2012, neljä ensimmäistä vuotta olin täysin nobody futispiireissä. Se oli itse asiassa minulle tosi onnellista aikaa. Oli vapauttavaa olla yksi muista. Niihin studioihin olen ajautunut, kun olen nostanut tiettyjä asioita esiin, kun olen ehkä puhunut teemoista hieman eri tavalla kuin muut. Olen ajautunut siihen rooliin vahingossa. En ole mitenkään tietoisesti sinne pyrkinyt enkä ole halunnut sinne päästä, ja siksi niiden tilaisuuksien menettäminen ei sillä tavalla harmita yhtään. Jos saat kiinni, mitä tarkoitan, koska se ei ole ollut mitenkään päämääränä.

Sanoit, että neljä ensimmäistä vuotta valmentaessa oli onnellista aikaa, mutta oliko joku yksittäinen sytytysnappi, joka pakotti sinut nousemaan niin sanotusti barrikadeille? Koska itsekin entisenä Suomen futiksen pienimuotoisena separatistina tiedän, että voi tulla yksi yksittäinen tilanne, joka pakottaa toimimaan – pikku vitutuspiste, joka räjähtää.

Minulla oli samoin. Siihen vaikutti tietysti se, että päädyin vuonna 2016 KäPaan, ja siellä oli Juha Valla tosi tärkeässä roolissa siinä, että asioista pitää puhua ja nostaa esille. KäPan kulttuuri oli silloin ja on vieläkin sellainen, että asioista uskalletaan olla jotain mieltä, tarvittaessa eri mieltä, piittaamatta seurauksista.

Siellä kannustettiin sellaiseen ei ainoastaan oman pikkuseuran kehittämiseen, vaan koko futiksen eteenpäin viemiseen. Juha juuri kannusti paljon, että kirjoittakaa ihmeessä, pitäkää blogia, ja sanon suoraan, että sytyke oli myös se että jotenkin valmentajien keskuudessa viisi vuotta sitten eli kulttuuri, jossa kaikki olivat erittäin varovaisia eikä haluttu suututtaa ketään, haluttiin olla niin sanotusti yhtä isoa kivaa perhettä. Koin jo silloin, että tiettyjen suosittujen futispersoonien jutut olivat kehityksen ja eteenpäin viemisen kannalta vaarallisia. Ainakin valmennuksen arvostuksen kannalta.

Koin sen niin, että mitä suositumpi futispersoona oli, sitä vahingollisempaa saattoi olla. Ilman mitään osaamista otettiin isoihin rooleihin ihmisiä. Palloliitossa nostettiin maajoukkueiden valmennustiimeihin ihmisiä, joiden kohdalla laatutekijäksi nostettiin se, että henkilö oli ollut peliuran aikana terrieri.

Kaikki sellainen toimintatapa valuu ruohonjuuritasolle, kun nuorten maajoukkuevalmentaja jättää Eerikkilässä väliin pelaajakehitystapahtuman ja on sen sijaan Ylen studiossa hymyilemässä. Tai kokenut maajoukkuevalmentaja ottaa valmennustiimiinsä Kuninkaan ainoastaan siksi, että se on Kuningas.

Ajattelen, että jos toiminta on huipulla tällaista, niin sellainen arvotoiminta ja meininki valuvat sieltä junnutoimintaan ja junnukentille. Sytykkeenä oli siis koko arvostuksen nostaminen sille tasolle, mitä se ideaalissa pitäisi olla.

Absurdia ajattelua

Sitten laitoit lumipallon pyörimään ja se alkoi automaattisesti kerätä vauhtia. Sait siitä kehuja, sait myös kaikkea muuta kuin kehuja. Teitte erilaista kamaa. Deep-juttuja, miten jalkapalloa pelataan ja miten sitä harjoitellaan. Samalla teitte osittain jalkapallomediaa, jalkapallotarinointia paremmin kuin jalkapalloammattimedia itse. Käytännössä amatöörivoimin näytitte futismedialle, että he ovat idealaiskoja, toimintalaiskoja, osittain, no sanotaan niin, että epäilyttävästi ristiverkostoituneita, ja se on ollut varmasti syy, miksi et ole saanut päätoimiselta medialta kovinkaan montaa tunnustavaa sanaa. Olenko oikeassa?

”En arvosta ryhmää toimijoita, joille tärkeää on pitää yllä status quo.”

Joo, en kyllä muista, että tunnetut ammattitoimittajat olisivat kertaakaan jotain juttuja jakaneet tai antaneet jonkinlaista tunnustusta. Itse asiassa päinvastoin. Mutta se on yllättänyt, miten paljon junnufutis on ihmisiä koskettanut. En olisi ikinä uskonut, että meidän blogimme kerää tässä ajassa puoli miljoonaa lukijaa ja jotenkin tosi random-tyyppejäkin. Joitakin pelaajien äitejä ilman mitään futistaustaa, joilla ei ole mitään muuta kosketusta futikseen kuin se, että vie lapsen kolme kertaa viikossa autolla futistreeneihin, antamassa palautetta siitä, kun löysin suurin piirtein vastauksen kysymykseen, mikä on elämän tarkoitus. Se on kuitenkin yllättänyt, miten paljon junnufutis merkitsee ihmisille.

Blogin keskiössä on ollut se, että sinne haastatellaan oikeasti tekijöitä, ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta se on tullut teksteissä myös selvästi esille. Iso juttu on ollut se, että on voinut kirjoittaa mistä aiheesta tahansa ilman mitään pelkoa tai rajoitusta siitä, mitä joku ajattelee. On voinut kritisoida keskusjärjestö Palloliittoa jopa oman seuran hyvinvoinnin kustannuksella. Muutaman kerran oma seura ei todellakaan ole hyötynyt jostakin jutusta, minkä olen kirjoittanut.

KäPan kunniaksi sanon, että seuran sisällä on annettu aina tukea ja kannustettu, kun on ollut kuumat paikat. Se on merkki seuran suuruudesta. Minusta se on junnufutiksen top 3 -ongelma, että valmentajat eivät ota kantaa asioihin ja epäkohtiin sillä pelolla ja uhalla, mitä siitä seuraa heidän omalle uralleen. Tai miten he näyttäytyvät joidenkin tärkeiden futistoimijoiden silmissä, ja menettääkö pelaajakehitysporukoissa asemansa, ja voiko enää Eerikkilässä ottaa selfietä Litmasen kanssa. Sitä minun on vaikea hyväksyä. Ei minun tarvitse siviiliduunissani miettiä, voinko nostaa jonkinlaisen epäkohdan esiin tai en. Se on ajatuksena täysin absurdi. Tuntuu että futiksessa sitä on tosi paljon vieläkin.

Se tuli nyt selväksi, miten isoja massoja teidän bloginne loppujen lopuksi liikutti. Mikä tuli negatiivisena yllätyksenä – tai joku odottamaton palaute?

Yksi nuorten maajoukkueen valmentaja on ollut sen verran närkästynyt, että on ottanut asiakseen olla yhteydessä suoraan KäPan puheenjohtajaan ja toiminnanjohtajaan, että laittakaa nyt ne koutsit siellä blogissa kuriin. Sellaista perinteistä selän takana vehkeilyä, sen sijaan, että olisi suoraan yhteydessä asianomaisiin. Tiedän että JP Savolaiselle ja Aleksi Piiraiselle tulee enemmän vastaavanlaista palautetta, koska he kirjoittavat paljon pelistä. Heidän teksteilleen nauretaan aika ajoin paljon. Sitä klassista ”yrittävät keksiä futiksen uudestaan” -jauhantaa.

Hetkinen, nyt on pakko keskeyttää! Olen nyt ollut jo pitkään pois noista skeneistä ja elän erilaista arkea ja realismia, mutta nyt on pakko kysyä, että eikö tämä asia ole vieläkään muuttunut, eikö siinä ole tapahtunut jonkinlaista sukupolven vaihdosta ja sen mukana jonkinlaista muutosta? Onko tässä siis oikeasti se sama impotenttien masturbaatiokuoro inisemässä ja nauramassa?

Ei, se ei ole muuttunut juuri mihinkään. Erilaisissa turnauksissa, joissa olemme olleet, kuulee jatkuvasti, miten ansioituneet valmentajat heittävät ivallisesti samaa ”KäPa-jätkät yrittävät keksiä jalkapalloa uudestaan” -läppää. Outoa.

Toisaalta on pakko sanoa, että kun olemme olleet näkyviä toimijoita ja olemme olleet esillä aika paljon, niin se on aiheuttanut myös sen, että kyllä silloin voittaminenkin korostuu. Se ei ole hyvä pidemmän päälle, että olemme esillä koko ajan ja kirjoitamme keskivertoa kärkkäämmin, eikä sitten tule tuloksia. Tässä itsellänikin on koko ajan vahvistunut ajatus, että menestyminen ja voittaminen luovat uskottavuutta. Tietty määrä voittoja vain pitää saada myös junnuissa, että toiminta olisi tietyllä tavalla uskottavaa.

Ehkä mekin olemme menneet välillä hieman metsään siinä, että piirrämme hienoja asioita blogiin, kun haasteena on kuitenkin se, että se kaikki siirtyisi peliin konkreettisesti ja pelien voittamiseen. Meidän blogimme on ehkä luonut hieman vaarallista kulttuuria; junnutoiminta on mennyt siihen, että valmentajat valmentavat toisilleen, ja valmentajat näyttävät jollakin tavalla valmentamista toinen toisilleen ja yrittävät vakuuttaa ja esiintyvät asiantuntijoina.

Mutta samalla asiat eivät siirry riittävästi kentälle ja tulokset eivät ole sen kummoisempia. Eli ehkä olemme saattaneet vaarallisesti luoda tätä kulttuuria, ja aina ei välttämättä lukijoilla ja valmentajilla ole ollut kykyä suodattaa teksteistä kriittisiä asioita ja jättää huomioimatta vähemmän kriittisiä asioita. Se on ehkä voinut antaa vääränlaista signaalia.

Häpeän

Tätä olen miettinyt viime aikoina aika paljon. Tulevaisuudessa – kuten olet sanonut – ainoa kontaktisi jalkapallon kanssa voi olla erilaisten futiskirjojen kirjoittaminen ja tuottaminen. Tällä hetkellä juuri viimeistelet yhdessä Hannele Forsmanin ja Kyösti Lampisen kanssa lasten ja nuorten pelaajakehitystä koskevaa kirjaa. Mitä kirjan kirjoittamisen prosessi sinulle niin rakkaasta aiheesta kuin lasten ja nuorten jalkapallo on? Onko kirjoittamisen prosessin aikana tullut esiin jotain uutta tai pysäyttävää?

Olemme haastatelleet siihen ison määrä merkittäviä kotimaisia ja ulkomaisia futistoimijoita. Vastaus kysymykseen kuuluu, että päällimmäinen tunne on jonkin sortin häpeä. Olen valmentanut kuitenkin kahdeksan vuotta yhdessä Suomen parhaassa seurassa ja olen toiminut aika hyvien valmentajien kanssa. Ja tunnen kuitenkin häpeää siitä, kun olen haastatellut jotain Midtjyllandin tai Nordsjaellandin valmentajaa tai joidenkin pelaajien vanhempia tosi syvällisesti heidän arjestaan. Tai haastatellut urheilupsykologeja Tanskasta ja Hollannista, ja tunnen häpeää siitä, että ymmärrän tietyt jutut vasta kahdeksan vuoden valmentamisen jälkeen haastatellessani jotain osaajaa. Ja mietin, että hitsi, jos olisin nämä jutut hiffannut, kun aloitin valmentamista…

Pidän itseäni kuitenkin ihmisenä, joka on perillä asioista, ja sitten sieltä tulee valmentajilta sellaista kamaa, mitä ei ole edes miettinyt tai tullut ajatelleeksi. Se on ollut erittäin silmiä avaava kokemus valmentamisen kokonaisvaltaisuudesta – ja miten tärkeää ennen kaikkea on saada pelaaja kentällä toimimaan.

Olenko kahdeksan vuoden aikana kiinnittänyt siihen riittävästi huomiota? No helvetissä en ole! Olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, miten se pelaaja syöttää tai kuljettaa, enkä niin paljon kokonaisvaltaiseen toimintaan.

Kuten Nordsjaellandin U19-valmentaja sanoi, että heidän seurassa olevat nuoret suomalaiset ovat saaneet teknisesti ja taktisesti riittävän hyvän kasvatuksen, mutta ongelmat tulevat esiin heti, kun pitää pelata kovassa paineessa ahtaassa tilassa. Silloin suomalaisilla pelaajilla ei ole riittävästi aivoenergiaa tehdä laadukkaita päätöksiä. Mietin heti, että omissa 13–14-vuotiaiden treeneissäni aika- ja tempopaine eivät todellakaan ole olleet riittäviä.

Mietin miten paljon jopa noissa huippuakatemioissa, joista tulee jatkuvalla syötöllä ulos moninkertainen määrä ammattipelaajia verrattuna Suomeen, painitaan tämän asian kanssa. Ja miten vähälle huomiolle se on jäänyt omassa toiminnassa, niin…hävettää. Päällimmäisenä on tunne, että en ole kuitenkaan ollut niin hyvin perillä, niin hyvin sisällä futiksessa kuin pitäisi.

Toinen asia, mikä on tullut esiin haastatteluissa ihmisiltä, jotka ovat saaneet tai tulevat saamaan jalkapallossa jotain aikaiseksi, on omistautuminen. Nämä ihmiset raivaavat kaiken turhan pois kehityksen tieltä, ei siinä paljon sellaista westerlundmaista elämän pyörittelyä tullut esille.

Jos ymmärsin oikein, niin puolet haastateltavista olivat suomalaisia toimijoita, puolet ulkomaalaisia. Tuliko siinä jonkinlainen selväpiirteinen ero esille heidän välillään?

Keskimäärin ulkomaalaiset vastaavat kysymykseen. Välillä vastaus voi olla aika lyhyt, mutta jokainen lause on sellainen, minkä voin suoraan laittaa kirjan tekstiin. Suomalaisten kanssa tulee enemmänkin kymmenen lausetta, joista poimin kirjaan 4–5 olennaista, muu on sellaista täytettä. Kommunikoinnin selkeys on paistanut läpi myös. Kun kysyin ulkomaisilta tekijöiltä kilpailullisuuden merkityksestä, niin reaktiot olivat, että mitä helvettiä sinä nyt tarkoitat? Että mikä nyt tämän kysymyksen pointti on? Suomalaiset vastaavasti alkavat avata kilpailun merkitystä ja miten se näkyy heidän arjessaan. Siinä ehkä näkyy ympäristön ja kulttuurin ero.

Kullan arvoinen asia

Tässä kohtaa on pakko kommentoida, että olin yksi kirjanne haastateltavista, ja menin ihan lukkoon, kun törmäsin kysymykseen kilpailun merkityksestä. Se on jotenkin niin luonnollinen olotila omassa työssäni, että en osannut antaa edes kunnon vastausta siihen.

Joo, ulkomaisille toimijoille kilpailu ei ole mikään erillinen ilmiö. Se on osa normaalia arkea, ei sitä tarvitse itselleen tai ympäristölle mitenkään alikorostaa tai ylikorostaa.

Erkko, tuskin sinua tullaan enää Elmossa haastattelemaan tämän jälkeen, ja nyt sana on sinulle vapaa. Anna mennä!

Ehkä sen haluaisin sanoa, että ne ihmiset, jotka ovat jääneet enemmän mieleen vanhemmista valmentajista, ovat niitä, jotka eivät ole innostumista tappaneet. Juuri Juha Valla tai Jari Karjalainen ja muutama muukin. Ne, jotka eivät mitenkään jarruta innokkuutta, vaikka välillä mennään selvästi ihan väärään suuntaan. He ymmärtävät, että kaikki ajatukset ovat tärkeitä, kunhan sitä asiaa, toimintaa, ei pysäytetä. Noita tyyppejä arvostan paljon.

Vastaavasti en arvosta ryhmää toimijoita, joille tärkeää on pitää yllä status quo, missä ei tehdä mitään liikkeitä, missä pidetään yllä vain hyvää ilmapiiriä. Tyytymättömyys on kullan arvoinen asia.