Floridan mestaruus on oodi vapaan kilpailun rajoittamiselle ja ammattiosaamiselle
Florida Panthersin sensaatiomainen nousu pohjamudista Stanley Cupin mestariksi esittää kysymyksen eurooppalaiselle urheilulle: Pitäisikö tarinasta ottaa jotain oppia?
@JukkaRonka
Florida Panthers juhlii historiallista Stanley Cupin voittoa kapteeninsa Aleksander Barkovin sekä kolmen muun suomalaispelaajan, Anton Lundellin, Eetu Luostarisen ja Niko Mikkolan, johdolla.
Vaikka Floridalle oli käydä kylmät sen menetettyä kolmen ottelun johtonsa ennen kuin pantterilauma nosti vielä kerran käpäläänsä ja iski jääkiekkomaailman himotuimman kannun kotiinsa, se on mestaruusjuhlansa ansainnut.
Florida pelasi jo viime kaudella ensimmäisen kerran Stanley Cupin finaalissa, mutta silloin Vegas Golden Knights oli parempi otteluvoitoin 4-1.
Floridan nousu Stanley Cupin mestariksi on tarinana upea, mutta se on samalla myös mielenkiintoinen kertomus siitä, miten NHL toimii urheilusarjana.
Vielä muutama vuosi sitten Suomessa surkuteltiin avoimesti, kuinka Aleksander Barkov oli hukkaamassa koko uransa jääkiekkoilijana joutumalla pelaamaan jonkinlaisena vankina sellaisessa risukassa, jollainen Florida Barkovin uran alkuvuosina oli.
Barkov siirtyi Floridaan kesällä 2013. Florida selviytyi Barkovin seitsemän ensimmäisen kauden aikana pudotuspeleihin vain kerran – ja silloinkin se hävisi heti avauskierrokselle New York Islandersille 4-2.
Mutta sitten jotain muuttui. Floridasta tulikin yhtäkkiä pudotuspelijoukkue, joka kipusi kipuamistaan, kunnes viime kaudella se pelasi jo Stanley Cupin finaalissa ja tänä vuonna Panthers kruunattiin Stanley Cupin mestariksi.
***
Floridan nousu NHL:n pohjamudista Stanley Cupin mestariksi on ollut kahden asian summa – sen, miten NHL pohjoisamerikkalaiseen tapaan säätelee ja rajoittaa vapaata kilpailua ja millaista osaamista tuollaisessa järjestelmässä toiminen edellyttää.
Siksi Floridan mestaruus on myös oodi näille rajoituksille ja osaamiselle toimia näiden rajoitusten ja raamien sisällä.
NHL:n tapa rajoittaa ja säädellä vapaata kilpailua on eurooppalaiselle ammattilaisurheilulle vieras. Niin vieras, että jos Suomessa tai eurooppalaisessa jalkapallossa samanlaisista rajoitteista alettaisiin edes keskustella, seurat ja kannattajat nousisivat barrikadeille.
Ensinnäkin NHL on suljettu sarja, jonne ei voi voi nousta ja josta ei voi pudota urheilullisin perustein. Suljettu Liiga on ollut suomalaisen jääkiekon suurin kirosana viimeiset kymmen vuotta, mutta pohjoisamerikkalaisessa urheilussa sitä pidetään saavutettuna etuna ja koko NHL:n keskeisenä peruskivenä.
Suljetun sarjan lisäksi NHL:ssä on kolme muutakin vapaata kilpailua rajoittavaa keskeistä tekijää – pelaajien varausjärjestelmä, siirtomarkkinat ja palkkakatto.
Jokainen voi kuvitella, millainen huuto siitä seuraisi, jos jalkapalloseurat eivät voisi vapaasti palkata riveihinsä maailman parhaita nuoria pelaajia, vaan heidät täytyisi varata sinä vuonna, kun pelaajat täyttävät 18 vuotta – ja vieläpä niin, että heikoimmat seurat saisivat kuoria parhaat pelaajat päältä ja parhaimmin menestyneet suurseurat pääsisivät syömään vasta viimeisinä.
***
Pelaajien palkkakattoa tai siihen rinnastavaa järjestelmää on yritetty ajaa jalkapalloon, mutta siirtyminen on ollut hidasta ja järjestelmä on vuotanut koko ajan. NHL:ssä palkkakatto sen sijaan toimii eikä siitä yritetä edes etsiä porsaanreikiä.
Esimerkiksi tällä kaudella seurat saivat käyttää pelaajapalkkoihin enintään 63,5 miljoonaa dollaria. Palkkalattia määritteli puolestaan sen, että palkkoja oli maksettava vähintään 61,7 miljoonaa dollaria.
Pelaajien siirtojärjestelmä poikkeaa myös radikaalisti jalkapallosta, sillä siirroissa ei liiku lainkaan raha. ”Maksuvälineinä” ovat pelaajat tai varausvuorot NHL:n varaustilaisuudessa. Lisäksi pelaajat voivat hankkia vapaita agentteja eli pelaajia, joilla ei ole voimassa olevaa sopimusta.
***
NHL on saavuttanut kilpailua rajoittavilla säännöksillään sen, minkä se on halunnut. Sarja on pysynyt tasaisena ja varausjärjestelmä on tukenut heikompien seurojen nousua taistelemaan paremmista sijoituksista ja suuremmasta maineesta ja kunniasta.
Vastaavasti parhaat ja menestyneimmät seurat ovat alkaneet vähitellen rapistua, sillä ne ovat päässeet varaamaan pelaajia kunkin varauskierroksen häntäpäässä.
Tasaisuuden pyrkimys näkyy Stanley Cupin mestareiden taulukossa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Stanley Cupin on voittanut kahdeksan eri seuraa, kun Suomessa Tappara on yksinään kahminut kymmenestä edellisestä mestaruudesta viisi.
Jalkapallossa erot ovat vieläkin räikeämmät. La Ligassa mestaruus on mennyt viimeisen 20 vuoden aikana vain kahdesti Barcelonan ja Real Madridin ulkopuolella – ja molemmilla kerroilla mestaruuden voitti Atlético Madrid.
Bundesliigassa Bayern München voitti kymmenen mestaruutta peräkkäin, kunnes sen putki katkesi päättyneellä kaudella Bayer Leverkusenin yllätysmestaruuden seurauksena.
Valioliigassa Manchester City voitti englantilaisen jalkapallon historiassa ensimmäisen kerran neljännen peräkkäisen mestaruuden päättyneellä kaudella. Seitsemästä edellistä mestaruudesta City on voittanut kuusi.
Nämä ovat esimerkkejä ajan hengestä vapaassa kilpailussa, mutta NHL:ssä kilpailu ei ole vapaata ja siksi kaikki on ollut mahdollista – jopa se, että Vegas Golden Knights eteni heti avauskaudella 2017-2018 Stanley Cupin finaaliin ja voitti kuudennella kaudellaan Stanley Cupin mestaruuden.
***
Floridan menestystä ei voi pistää kuitenkaan yksin NHL:n kilpailun rajoitteiden piikkiin. Se on vain mahdollistanut jotain, joka ei muuten olisi ollut mahdollista – tai ainakaan kovin todennäköistä.
Floridan kohdalla kaiken muuttanut avain oli Bill Ziton palkkaaminen seuran GM:ksi syyskuussa 2020.
Zito peri mudassa kyntäneen joukkueen, jossa oli kuitenkin muutama kultakimpale, lähinnä Aleksander Barkov, maalivahti Sergei Bobrovski ja Aaron Ekblad. Suomalaispelaajista Florida varasi Anton Lundellin Ziton ensimmäisessä varaustilaisuudessa, joka järjestettiin koronaepidemian vuoksi poikkeuksellisesti vasta lokakuussa 2020. Eetu Luostarinen ja Niko Mikkola olivat Ziton aikakauden hankintoja.
Saatuaan Floridan käsiinsä Zito alkoi muokata siitä menestyvää ja lopulta voittavaa joukkuetta. Hän ei ole pelännyt maksaa Barkovin tai Bobrovskin kaltaisille tähtipelaajille huippupalkkoja eikä hän ole pelännyt tehdä Matthew Tkachukin kaltaisia megaluokan kauppoja, mutta Ziton varsinainen tavaramerkki on ollut löytää pelaajia joko vaihtokaupoilla tai haalia tarkalla silmällä Mikkolan, Oliver Ekman-Larssonin ja Evan Rodriguesin kaltaisia vapaita agentteja.
Zito ei ole myöskään epäröinyt tehdä kovia ratkaisuja. Andrew Brunette oli johtanut Floridan kaudella 2021-2022 pudotuspelien toisella kierrokselle tultuaan joukkueen päävalmentajaksi kesken kauden. Kun Winnipeg Jetsin päävalmentaja Paul Maurice oli vapailla markkinoilla kesällä 2022, Zito iski koukkunsa kiinni Mauriceen.
Ratkaisu sai silloin osakseen arvostelua, mutta viime yönä sitä tuskin kukaan enää arvosteli.
Vaikka urheilussa tunnetusti voittavat joukkueet ja valmentajat, Ziton roolia on mahdoton väheksyä. Hyvä vastinpari Zitolle on Jarmo Kekäläinen, jolla olisi ollut Columbus Blue Jacketsin GM:nä samat mahdollisuudet kuin Zitolla. Columbus voitti kuitenkin Kekäläisen 11 vuotta kestäneen valtakauden aikana vain yhden pudotuspelisarjan – ja tämän vuoden helmikuussa Kekäläinen sai lähteä jakkaraltaan.
***
Samalla kun Florida juhlii historiallista Stanley Cupin mestaruutta, eurooppalaisessa urheilussa voitaisiin kysyä, olisiko NHL:stä ja muista pohjoisamerikkalaisista ammattilaissarjoista otettavissa jotain oppia?
Kysymykseen voi toki vastata, että se mikä sopii ja toimii Pohjois-Amerikassa, ei välttämättä toimi eurooppalaisessa urheilussa.
Kysymys on kuitenkin myös siitä, mitä kysytään. Jos kysytään, pitäisikö Liigassa tai eurooppalaisessa jalkapallossa siirtyä NHL:n käyttämiin vapaan kilpailun rajoitusmenetelmiin ja suljettuihin sarjoihin, vastauksen tietäisi jokainen.
Mutta entä jos kysyttäisiinkin sitä, haluammeko nähdä niin jääkiekossa kuin jalkapallossakin tasaisempia sarjoja – siis sellaisia sarjoja, joissa mestaruusjuhlat kiertäisivät NHL:n tavoin kaupungista ja seurasta toiseen vai haluammeko sitä, että yhdet ja samat seurat lanaavat kaikki mestaruudet?
Jos emme halua, jatketaan entisellään, mutta entä jos haluaisimmekin?
Sen jälkeen pitäisikin esittää sama kysymys, johon Pohjois-Amerikassa on jo vastattu.
Keinoja voidaan toki kavahtaa, mutta kuka kavahtaa sitä, että Floridan kaltainen takavuosien rupulijoukkue juhlii nyt Stanley Cupin mestaruutta?