HJK:n ja KuPSin kiukuttelukohut ovat oire isommasta ongelmasta jalkapallossa
HJK:ta ja KuPSia ravistelee kauden tärkeimmällä hetkellä kaksi kiukuttelutapausta, jotka kertovat laajemmastakin ongelmasta jalkapallossa.
Veikkausliigassa on kohistu kahden merkittävän runkopelaajan kiukuttelusta. Syynä kiukutteluun on ollut pelaajien jäämien avauskokoonpanon ulkopuolelle.
Toinen kohun silmässä olevista pelaajista on KuPSin Janis Ikaunieks ja toinen HJK:n Murilo. Ikaunieks otti kierroksia jäätyään avauksen ulkopuolelle Suomen Cupin finaalin avauksesta. Murilo aloitti oman kiukuttelunsa jäätyään Real Betis -ottelussa penkille.
On täysin ymmärrettävää ja normaalia, että pelaaja on harmissaan penkkikomennuksesta, varsinkin, kun kyseessä on kummankin joukkueen tärkeä pelaaja. Kaikki haluavat pelata. Se ei kuitenkaan ole millään muotoa hyväksyttävää, että pelaajat alkavat osoittaa mieltään siten, että se vahingoittaa joukkuetta.
Nyt molemmat kiukuttelijat ovat joutuneet joukkueensa peleistä pihalle, eivätkä näin ollen ole auttamassa joukkueitaan kauden tärkeällä hetkellä. Voi vain ajatella, miten Ikaunieks olisi auttanut KuPSia Cupin finaalissa tullessaan vaihdosta tullessaan? Tai miten Muriloa olisi tarvittu Rooman saunassa toisella jaksolla?
On uskomatonta, että pelaaja toimii näin radikaalisti valmentajansa peluutuksen takia. Herää jopa kysymys, haluavatko pelaajat liioitella tätä ongelmaa ja esimerkiksi siirtyä talvella muille maille ilmaisella siirrolla?
***
Jouduin itse vastaaviin tilanteisiin omalla urallani. Ymmärrän, että valmentaja joutuu tekemään käytännössä jokaisessa ottelussa valintoja, jotka eivät voi eikä niiden pidäkään miellyttää kaikkia. Vanhan sanonnan mukaan vain kuolleet kalat uivat virran mukana, elävät eivät. Se on myös osa kilpaurheilun arkea.
Osoitin itsekin urallani mieltäni, mutta en koskaan siten, että siitä olisi kärsinyt joukkue. Esimerkiksi vuosi Sixten Boströmin alaisuudessa HJK:ssa 2013 oli vaikea. Ymmärsin jo talvella, etten ole Sikun suunnitelmissa, mutta treenasin ja pelasin leuka rinnassa. Lopulta pelasin kelpo kauden ja yli 20 liigapelissä. Olin taas kokemusta vahvempi, mikä auttoi minua seuraavaksi Puolassa, jossa odotti seuraava iso haaste.
En osannut tuolloin arvostaa kauttani Boströmin alaisuudessa ja olin välillä aika loppu. Jälkikäteen olen siitä vuodesta kuitenkin Boströmille kiitollinen.
Pelaajaa ja joukkuetta mitataan jalkapallossa ja muussa urheilussa silloin, kun on vaikeaa. Ei silloin, kun on myötätuuli ja peli kulkee.
Tällaisissa tilanteissa on myös äärimmäisen tärkeää, miten valmentaja hoitaa syntyneet kriisit. Jos KuPSista ja HJK:sta kantautuneet tiedot pitävät paikkaansa, Simo Valakari ja Toni Koskela ovat tehneet pelaajille selväksi, että tällainen käytös ei ole hyväksyttävää. Siinä he toimineet täysin oikein.
Tiedän myös toisenlaisia esimerkkejä, joissa valmentajat ovat katsoneet tällaisia asioita läpi sormien ja äärimmillään jopa palkinneet pelaajan antamalla tälle lisää peliaikaa ja vastuuta.
***
Nämä nyt tulleet tapaukset ovat toki omia tapauksiaan, mutta on hyvä pohtia, onko näissä tapauksissa myös suurempi opetus tai viesti?
Meillä Suomessa yksi muotisana juniorijalkapallossa on jo pitkään olleet tasoryhmät. Varmasti niissä on myös oma logiikkaansa, mutta olisi hyvä pohtia ja selvittää, miten ne toimivat henkisestä näkökulmasta? Jos Ikaunieksin ja Murilon kaltaiset aikuiset ammattilaispelaajat eivät kestä tämän tyyppisiä asioita, miten niitä kestävät ja käsittelevät 8-9-vuotiaat lapset?
Jossain seuroissa pelaajia nostellaan ja tiputellaan tasoryhmästä toiseen kahdesti vuodessa. Monet juniorit miettivät ymmärrettävästi omaa osaamistaan ja ovat epävarmoja siitä, ovatko he hyviä vai huonoja pelaajia, vaikka olisivatkin yhtä hyviä kuin ”edarin” pelaajat.
Kaiken lisäksi tasoryhmät synnyttävät herkästi myös kielteisiä lieveilmiöitä ja jopa kiusaamista, kun pelaajat alkavat ylpistyä ja vähätellä alemmissa tasoryhmissä pelaavia pelaajia. Ja tätä voi siis tapahtua jo alle kymmenvuotiaiden lasten keskuudessa.
Tasoryhmät tarvitsivat toimiakseen rautaista osaamista, mutta Suomessa on huutava pula hyvistä valmentajista. Siksi tällainen systeemi aiheuttaa arjen realismissa reilusti enemmän pahaa kuin hyvää.
On myös hyvä kysymys, miksi ylipäätään Suomeen on rakennettu systeemi, joka pistää lapset liian varhain ja kypsymättöminä käsittelemään tällaisia paineita ja luomaan sitä kautta isoa drop out -uhkaa.
Se, joka vielä puolustaa alle 12-vuotiaiden junioreiden pelaajakasvatuksessa tasoryhmiä ja isoja treenimääriä, ei joko tiedä lajista riittävästi ja/tai ei ymmärrä, mikä on lapsiurheilun tarkoitus ennen teini-ikää.
***
Ikaunieksin ja Murilon tapauksien pitäisi soittaa siksi hälytyskelloja suuremmassakin kuvassa. Tapaukset kertovat kulttuurinmuutoksesta, jossa yhä useamman pelaajan on vaikeampaa ottaa palautetta vastaan ja yleisestä keskustelukulttuurista, jossa tunteet sivuuttavat järjen ja jälki on usein sen mukaista.
Ikaunieksin ja Murilon tapauksista kuullaan vielä ennen kauden päätöstä. Toivottavasti nämä kriisit saavat kuitekin lopulta urheilullisen ratkaisun. Se kuitenkin edellyttää, että Jani ja Muri ottavat hatun kourana ja pyytävät käyttäytymistään anteeksi. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
