EM-kisat alkoivat perjantaina Turkin ja Italian välisellä ottelulla. Voittajasta ei jäänyt epäselvyyttä, sillä Italia voitti 3–0 ja teki kaikki osumansa toisella jaksolla.

Ottelu oli itse asiassa hämmentävän yksipuolinen, sillä Turkilla oli ainoastaan kolme maalintekoyritystä koko ottelussa.

Mitä ottelu kertoi Italiasta?

Italia, joka ei selvinnyt vuoden 2018 MM-kisoihin, palasi nyt ryminällä arvokisoihin. Se, että Italia on pelannut jo pidempään tuloksellisesti vahvasti ei ole sattumaa.

Sen Turkki-ottelu osoitti.

Roberto Mancinin valmentama joukkue hyökkäsi tavalla, jollaista Italialta ei ole aiemmin arvokisoissa nähty. Ja nimenomaan hyökkäsi. Joukkueen pallollinen pelaaminen vakuutti.

Se koostui muutamasta eri tekijästä. Ensinnäkin Italia eteni tehokkaasti ja avasi syöttölinjoja koordinoidusti. Pallon yläpuolelle ja linjojen väleihin luotiin jatkuvasti etenemismahdollisuuksia. Siten se pakotti Turkin puolustamaan syvällä. Peli oli 41 prosenttia ajasta Italian hyökkäyskolmanneksella, mikä kertoo paljon.

Jorginho pyöritti peliä keskikentällä vakuuttavalla 94 prosentin syöttötehokkuudella. Sitä, kuinka täsmällisesti ja laadukkaasti Jorginhon yläpuolella olleet pelaajat avasivat syöttölinjoja, säilyttivät edun seuraavassa linjassa ja suuntasivat ensimmäiset kosketuksensa, oli ihailtavaa seurattavaa. Toiminnasta huokuivat tehokkuus ja laatu.

Toinen merkittävä seikka Italian hyökkäyspelaamisessa olivat laitakolmiot, joiden puolustamisessa Turkilla oli vaikeuksia. Laitapelaajan, laitapuolustajan ja keskikentän voimin Italia pyöritti rotaatioita ja vastaliikkeitä sekä oikealla että vasemmalla puolella.

Kolmioiden merkitys Italialle oli seuraava: joko se sai luotua laita- tai sisäkaistalle jollekin pelaajalle edun ja murtautumaan sitä kautta tai se pystyi houkuttelemaan Turkin yhdelle puolelle ja sen jälkeen oli mahdollista löytää painottomalta puolelta isoja tiloja.

Italian kaksi ensimmäistä maalia syntyivät, kun se houkutteli ensin Turkin puolustusmuodon vasemmalle puolelle, ja sen jälkeen syötöllä löysi pelaajan Turkin puolustuslinjan edestä. 

Italian mekanismitaso murtautumisvaiheessa oli vahvaa ja se kykeni luomaan jatkuvaa etenemisuhkaa ja uhkaa boxiin.

Mitä ottelu kertoi Turkista?

Erittäin vähän mitään erityisen hyvää tai lupaavaa. Sanalla sanoen Turkki oli heikko, odotettua heikompi.

Suunnitelma oli selvä: Turkin tulisi puolustaa tiiviisti. Sen blokki asettui 4–1–4–1- tai 4–5–1-muotoon, joka oli organisoitu kapeaksi. Turkki halusi paljon pelaajia samalle kaistalle pallon kanssa.

Sillä oli kuitenkin kaksi ongelmaa: se ei kyennyt estämään siitä huolimatta Italian etenemissyöttöjä linjojen väliin eikä Italian painopisteen vaihtoja. Jälkimmäinen haavoitti Turkkia, sillä kun puoli vaihtui yhdellä syötöllä, Turkin kapeasti puolustusasetelmasta ja vajaasta keskikenttälinjan toiminnasta johtuen sillä ei ollut pelaajia enää suojelemassa puolustuslinjaa.

No, se missä oli Turkin mahdollisuus, oli positiiviset tilanteenvaihdot. Ne olivat heikkoja, eikä Turkki kyennyt niillä haavoittamaan. Cengiz Ünder tuotiin sisään toisella jaksolla tuomaan lisää uhkaa, mutta vähäiseksi jäi. Burak Yilmazia kyettiin hyödyntämään target-roolissa heikosti.

Suurin ongelma Turkin tilanteenvaihdoissa oli se, että joukkue ajautui puolustamaan erittäin syvälle yhdeksän pelaajan voimin. Sieltä on vaikea käynnistää vastahyökkäyksiä. Lisäksi, vaikka Turkki olisikin saanut riiston tai katkon hieman ylempänä, koordinoinnin puute ensimmäisistä toiminnoista pallon kanssa tyrehdyttivät hyökkäysaikeet.

Turkin oman pallollisen pelin organisoinnista tulisi olla erittäin huolissaan tulevia Sveitsi- ja Wales-otteluita ajatellen. Siinä ei nimittäin ollut yhtään mitään kentän täytöstä lähtien, vaan pelaajat etsivät ja sovelsivat vailla periaatteita.