Ari Virtanen julkaisi Helsingin Sanomissa hiukan yllättäen kattavan raportin HJK:n joukkueessa kauden aikana ilmenneistä kriiseistä. Yllättäen siinä mielessä, että sama asiahan oli tapetilla jo aiemmin kauden aikana. Sen päälle syksyllä nähtiin Murillon itkupotkuraivarit penkkikomennuksen takia, mitä myös puitiin mediassa.

En sinällään epäile kenenkään jutussa lähteinä olleiden pelaajien kokemuksia ja kommentteja, eikä tässä ole tarkoitus mollata Virtastakaan. Sanoin kuitenkin suoraan, että tässä mennään monelta osin metsään ja rytinällä.

Pelaajien kommentit ja mielipiteet päävalmentaja Toni Koskelan metodeista ovat pelaajien kokemuksia ja näkemyksiä, eivät koko kuva asiasta. Siksi asiat kannattaa laittaa  jonkinnäköiseen perspektiiviin.

Koskelan näkökulmasta asia on hyvin yksinkertainen. Hän on päävalmentaja ja määrittelee sen, miten joukkueessa toimitaan. Jos joukkueessa on ihmisiä, joille toiminta ei maistu, etsitään siihen ratkaisuja. Jos etsinnöistä huolimatta pelaajan kanssa on ratkaisematon ongelma, vaihtoehdot ovat vähissä. Luonnollisin ratkaisu silloin on, että pelaaja istuu penkillä tai katsomossa ja etsii uutta seuraa seuraavalle kaudelle.

Menetelmistä voidaan aina keskustella, mutta se on selvää, ettei Koskela halua pahaa omille pelaajilleen.

Myös pelaajilla on iso vastuu omasta toiminnastaan ja miten asioita käsittelee. On mahdotonta, että kaikki pelaajat olisivat tyytyväisiä valmentajan toimintaan.

***

Koskelalla on myös vastuunsa, mitä hän puhuu ja miten. Moni valmentaja ja moni pelaaja on joutunut jo nöyrtymään ja pehmentämään ulosantiaan merkittävästi.

Onko tämä kuitenkaan pelkästään hyvä asia?

Olemme jälleen sen kysymyksen äärellä, mikä koetaan nykypäivänä soveliaaksi ja missä se raja menee asiallisen ja asiattoman kommunikaation välillä. Itse olen ainakin pudonnut aikaa sitten kärryiltä. Ihmisillä tuntuu tänä päivänä olevan oikeus loukkaantua melkein mistä vain.

Tämä aiheuttaa auttamatta ongelmia myös kilpaurheiluympäristössä, jossa ei ole kaikilta osin samat pelisäännöt kuin ’’tavallisessa” työelämässä’.

Esimerkiksi pelaajien keskinäinen kommunikaatio saattaa kuulostaa ulkopuolisen korviin asiattomalta, mutta urheilussa se voi olla täysin normaalia asia, jota kukaan ei pidä asiattomana. Omille ja vieraille huudetaan välillä todella suoraa palautetta, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.

Jos valmentaja ei saa enää vaatia muuta kuin Kummeli-tyyliin, että ’’Jyrki, viitsisit sä juosta täysillä’’ tai  jos pelaajat eivät saa keskenään asettaa toisilleen koviakin vaatimuksia tai suoraa palautetta ei kyetä ottamaan vastaa, olemme – edelleen Kummelia siteeraten – ”jo hävinneet tän pelin”.

***

Ihmisiä on erilaisia ja on normaalia, että kaikkien kanssa ei olla kavereita. Jos joku pelaaja ei toimi toivotulla tavalla, valmentajalla on oikeus ja itse asiassa velvollisuus puuttua siihen.

Myös pelaajalla on oikeutensa. Hänellä on oikeus loukkaantua Toni Koskelan antamasta palautteesta tai hänen sarkastisesta heitostaan ja siltä tuntuu, että on parempi vaihtaa maisemaa, silloin maisemaa kannattaa vaihtaa.

Ketään ei pakoteta pelaamaan jalkapalloa ammatikseen. Itse pidin ja pidän edelleen jalkapallon pelaamista ammattilaisena etuoikeutena. Minulle se oli sellaista elämää, jota rakastin. Tiedostin kuitenkin, että siihen elämään – kuten kaikkeen muuhunkin elämään – kuuluu se, että eteen tulee väistämättä haasteita ja ongelmia. Siinä kohdin ihminen mitataan. Antaako hän periksi ja pakenee vai jatkaako hän eteenpäin periksi antamatta?

Lienee selvää, kummalla asenteella voi jotain saavuttaa ja kummalla ei.

Siksi vaihtoehtoja ei ole. Jos kilpaurheilun edellyttämä elämä ja vaatimukset ovat liikaa, suosittelen alanvaihtoa.

***

Alamme olla todella syvällä suossa, jos kilpaurheilussa aletaan loukkaantua vaatimuksesta toimia paremmin – tulipa se vaatimus kovemmin tai pehmeämmin.

Itse asiassa olemme Suomessa jo alkaneet vajoa tuolla suolla, mikä tulee jatkossa näkymään negatiivisesti suomalaispelaajien tasossa. Tästä on jo saatu viitteitä, kun on vertailtu kymmenen vuoden takaisia pelaajien fyysisiä attribuutteja nykypäivään. Toki kehityksessä on muitakin osasyitä kuin vaatimustaso, mutta mikäli emme vaadi oikeasti ja tapamme tunteen kilpaurheilussa, taannumme keskinkertaisuuteen muutamia innokkaita poikkeuksia lukuun ottamatta.

Minulla on tästä omakohtaistakin kokemusta. Hongassa oli tapana tehdä Sika-testiksi ristittyä lihaskuntotestiä. Testi mittaa koko kehon lihaskestävyyttä ja hapenottokykyä. Ennen kaikkea Sika-testi testaa pelaajan henkistä puolta; kuinka hän kestää kipua ja maitohappoa ja pystyykö vetämään itsensä loppuun?

Jos vertaamme näiden testien tuloksia vuosien 2008 ja 2017 Hongan joukkueiden välillä, erot oloivat merkittäviä. Eikä vain tuloksien suhteen. Vuoden 2017 joukkueessa osa pelaajista keskeytti testin tai ei vain muuten antanut kaikkeaan testissä.

Olen sanonut tämän aiemminkin. Ammattiurheilumaailma ei ole terveellinen ympäristö kaikille. Osa ei kestä sen maailman vaatimuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Jos tuosta maailmasta haluaa selvitä kuivin jaloin, on oltava todella vahva henkisesti.

***

Missä tilanteessa suomalaisessa jalkapallossa nyt sitten ollaan?

Näyttää siltä, että meillä on Suomessa joukko hyväpalkkaisia jalkapalloilijoita pahalla mielellä, kun ei ole turvallista ympäristöä ja joukkueessa on ollut kuulemma toksinen ilmapiiri, kun valmentaja on sanonut pahasti ja huutanutkin välillä. Ei kuulosta minun korvaani vielä kovin pahalta.

Tätä taustaa vasten myös Ari Virtasen viittaus Hesarissa koko seuran ilmapiiriin ja arvoihin oli vähintäänkin kyseenalainen.

Onko HJK:n pelaajia laitettu keräämään käpyjä metsään kerran päivässä tai jätetty palkat maksamatta? Tai kenties laitettu pomputtelemaan palloa kuvitteellisella pallolla? Ehkä pelaajat ovat joutuneet istumaan kaksi tuntia päivässä tyhjässä huoneessa? Ja mikäli näitä velvoitteita ei suoriteta, niin saa 5000 euron sakon. Vasta tässä vaiheessa tilanne olisi nähdäkseni paha. Pahempaakin on olemassa.

Vaikka kuinka yritän ymmärtää tässä HJK:n kitinäkohussa pelaajia, minua suoraan sanottuna hävettää. Totta kai penkillä istuminen tai valmentajan epäsuosioon joutuminen tuntuvat pahalta ja ikävältä. Olen kokenut sen itsekin – ja olen myös itse reagoinut asioihin väärällä tavalla.

Virheitä sattuu jokaiselle meistä ja niistä voidaan ottaa opiksi, mutta nyt vaikuttaa siltä, että tässä olisi tapahtunut jotain peruuttamatonta ja Koskelan olisi erottava ja mentävä johonkin vihanhallintakurssille.

Pelaajat tarvitsevat uralleen vastoinkäymisiä, jotta vaikeita asioita oppii käsittelemään. Yksikään huipulle noussut pelaaja ei ole sinne päässyt ilman vastoinkäymisiä.

***

Joku voi saada kirjoituksestani kuvan, että kaipaan jotain simputuskulttuuria ja fyysisiä rangaistuksia takaisin. Ei, en kaipaa. Mutta tämän vanhan liiton ja uuden liiton on löydettävä jatkossa parempi balanssi tai teemme karhunpalveluksen nuorillemme niin urheilukentillä, kouluissa kuin kotona paijaamalla ja tasoittamalla heidän taipaleensa liian sileäksi.

Jää nähtäväksi, kuinka Klubissa jatketaan eteenpäin. HJK on voittanut tällä kaudella Koskelan ohjissa Veikkausliigan ja pelaa Eurooppa-liigan lohkovaiheessa, joten kovin isoja argumentteja Koskelaa vastaan tuloksellisesti ei ole. Toki Klubilla on kauden aikana ollut pelillisiä haasteista, mutta nekin haasteet Koskela sai pääosin ratkottua kesän aikana.