Lasten ja nuorten liikuntaharrastamista koskevat rajoitukset ovat olleet iso puheenaihe viime viikkoina. On menossa rajoitusten toinen kierros. Ensimmäinen oli keväällä.

Olympiakomitea julkaisi viime viikolla vahvan kannanoton usean lajiliiton tukemana. Se oli jo jonkinaisteista vaikuttamistyötä. Ministeri Annika Saarikolle suunnattu avoin kirje sai huomiota laajasti.

Tiistaina Ylen A-studiossa käsiteltiin aihetta. Myös Saarikko oli keskustelemassa.

En ota kantaa pitäisikö rajoituksia pitää yllä tai lieventää. Selvää on, että rajoitukset tekevät tuhoa seuroissa. Toisaalta olot ovat yhä poikkeukselliset ja epävarmat. Yhtälö on perin hankala.

Sen sijaan isompi kuva on vielä näitä rajoituksia ja niiden seurauksia huolestuttavampi.

Iso kuva, josta koko yhteiskunnan pitäisi kantaa äärimmäistä huolta, on se, että koronarajoitukset ja sitä myöten seuratoiminnan keskeytyminen romahduttavat suomalaisten lasten ja nuorten liikkumisen määrän. Se on huolestuttavaa paitsi kansanterveyden myös toki huippu-urheilun näkökulmasta.

Ja huolen ydin on se, että lasten ja nuorten liikkuminen on niin kovin painokkaasti kiinni organisoidusta, strukturoidusta seuratoiminnasta.

Väsynyt tarina

Nyt korona-aikana olisi voitu asioita rakentaa eri tavalla. Uudesta perspektiivistä. Olisi voitu nostaa esiin, että ei hätää, nyt on hetki omaehtoiselle liikkumiselle. Opitaan siihen. Viestitään sitä laajasti eri tasoilla.

Sitä, että voidaan liikkua ja urheilla ilman seuraa.

Voidaan pelata jalkapalloa ilman, että ympärillä on seuraorganisaatio, kenttäyhtiö, palkattu valmentaja, vanhempien vapaaehtoistiimi, harjoitusvuorot ja mokkapalat.

Voidaan ottaa puhelin käteen, kutsua naapurit ja mennä pihalle pelaamaan. Näin joskus toimittiin, ilman puhelimia. Viikon liikuntasuositukset täyttyivät kuin huomaamatta.

Onko sellainen historiaa? Utopiaa? Voiko liikunnassa ja urheilussa yhä toteutua sen syvä ydin: omaehtoisuus, spontaanius? Vai onko maailma muuttunut niin paljon, että nykyinen tie on ainoa mahdollinen?

Keskustelu on jäänyt jumiin. Suomen Palloliiton omassa vetoomuskirjeessä pääsihteeri Marco Casagrande vetosi jo lasten ja nuorten oikeuteen liikkua.

”Velvollisuutemme on kantaa vastuuta ja turvata ihmisten turvallisuus harrastuksissa erityisesti poikkeustilanteessa, mutta yhtä lailla meidän on puolustettava lasten ja nuorten oikeutta liikkumiseen”, Casagrande totesi Palloliiton sivuilla. Tuo on jo härskimmän tason liioittelua.

Joitain tiloja on suljettu, kyllä, mutta oikeus liikkua on. Liikuntaa voi harrastaa. Ulos saa mennä.

Nyt vankistetaan samaa vanhaa mantraa siitä, että harrastaminen ja urheileminen, jopa liikkuminen, on yhtä kuin seuratoiminta. Ihmiset tarrautuvat siihen, että on joku, joka hoitaa asian palveluna. Ja kun sitä ei ole, lyödään hanskat tiskiin. Se on vaarallinen tie.

Kasvatamme hauraita lapsia, jotka tarttuvat eteen tupsahtaviin tekosyihin.

Samalla korostetaan sitä, että lasten ja nuorten omaehtoinen toiminta on yhtä kuin näytön äärellä löhöilyä. Luodaan vastakkainasettelu ja uhkakuva, jonka vain seuratoiminta pelastaa.

”Näkemyksemme mukaan lapsille ja nuorille uhkaa syntyä ’uusi normaali’ tilanteesta, jossa liikuntaa ei voi harrastaa. Liikuntaharrastuksista vapautuva aika käytetään älylaitteiden äärellä, mikä kiihdyttää lapsen fyysisen aktiivisuuden laskua”, todettiin Olympiakomitean avoimessa kirjeessä.

Tämä on tarina ja totuus, jota seurat ja liitot päättäjineen luovat tällä hetkellä.

Seuroilla paljon pelissä

Yleisessä keskustelussa kauhistellaan, että harrastajia putoaa pois seurojen toiminnasta rajitusten myötä. Se on totta ja huolestuttavaa, mutta ennemmin pitäisi kysyä: miksi näin käy?

Miksi tauko ohjatusta toiminnasta saa putoamaan koko lajista ja urheiluharrastamisesta?

Onko sittenkin niin, että sidos ja palo lajiin on heikko? Liikuntaan ja urheiluun ei olekaan vahvaa sisäistä motivaatiota? Ja kun näin on, miksi?

Nämä kysymykset pitäisi nostaa keskustelun ytimeen.

On melko huolestuttavaa, jos iso osa lasten ja nuorten harrastamisesta ja liikkumisesta on siitä kiinni, että etsitään jotain syytä lopettaa se. Ja kun sellainen ilmaantuu koronan muodossa, romahtaa korttitalo.

Seuratoiminta on laastari.

Seurat ja liitot ovat kannanotoissaan myös lasten ja nuorten hyvinvoinnin asialla, mutta pelissä on muutakin. Seuroja myös pelottaa tässä kohtaa talous ja se valtaisa himmeli, joka on rakennettu alati kasvavien jäsenmäärien varaan. On olosuhteita, työntekijöitä – eli taloudellisesti merkittäviä palasia ja velvoitteita.

Kaikki perustuu maksajien, eli harrastajien määrään. Myös monet julkiset tuet perustuvat tähän. Pyörre on julma. Seurat ja lajiliitot haluavat lisää ja lisää volyymia. Se, jos mikä, osaltaan vahvistaa pyörrettä: liikuntaharrastaminen on yhtä kuin seuratoimintaa.

Voiko pyörteestä päästä irti? Vai onko se utopiaa nykymaailmassa?