Estejuoksija Topi Raitasen tarinaan tiivistyy koko suomalaisen yleisurheilun viimeisten vuosien tarina.

2010-luvun puolivälissä lajiporukan sisäinen äänensävy alkoi muuttua. Ilmapiiri, jossa kitistään olosuhteista, rahasta, muun maailman ylivoimaisuudesta ja kaiken vaikeudesta alkoi vaihtua ajatukseen siitä, että ei tämä homma kitisemällä kehity.

Ei sellaista päätöstä sinänsä missään tehty, ei asiaa ääneen taidettu edes sanoa. Kävi vaan niin, että riittävän monen urheilijan ja valmentajan omassa arjessa päädyttiin tähän .

Jos olosuhteissa on ongelma, niitä pitää ihan itse alkaa kehittää. Jos rahaa ei ole, sitä pitää hankkia – tai opetella tulemaan toimeen vähemmällä.

Jos muu maailma menee kaukana, täytyy nöyrtyä ottamaan selvää miksi ne menevät niin kaukana – ja alkaa itse toimia niin kuin tilanne vaatii.

Ja jos kaikki tuntuu vaikealta, on määrätietoisesti analysoitava sitä vaikeutta. Mitä on minun ja maailman huipun välissä? Mitä yksityiskohtaista muutostyötä sen kaiken poistaminen vaatisi?

Tätä ajattelua alkoi näkyä siellä ja täällä, yksittäisinä valopilkkuina.

Nyt, kauden 2021 alkuvaiheissa, se näkyy kokonaisuuden valona. Urheilijoita, jotka kärkkyvät lopullisen kansainvälisen läpimurron kynnyksellä, on nyt niin paljon, että lajin koko suomalaisilme on menossa uusiksi.

Suunnistajasta radalle

Kun Janne Ukonmaanaho otti Topi Raitasen valmennukseensa, Raitasessa näkyi lahjakkuus kestävyysurheilijana, mutta myös iso määrä juoksemista jarruttavia puutteita.

Maailman lahjakkaimpiin kuuluvan suunnistajan askel ei hivellyt juoksuradalla silmää. Kehon liikkuvuudessa ja voimatasapainossa oli selkeitä puutteita, vauhtikestävyys oli alkutekijöissään, juoksutekniikka oli mitä oli.

Perusasia kestävyyspohja, oli hyvällä tasolla, mutta korjattavien yksityiskohtien lista oli pitkä ja työläs.

Se, että joku asia vaatii paljon työtä, ei silti tee asian tavoittelusta epärealismia. Realistisuus kun ratkea sittenkin aina kahteen asia.

Löytyykö osaamista ja ymmärrystä sen hahmottamiseen, mitä kaikkea oman todellisuuden muutos huipulla vaadittavaan kuntoon yksityiskohtien tasolla lopulta vaatii?

Löytyykö kykyä ja sitkeyttä siihen arkiseen työmäärään ja keskittymiseen, mitä kaikkien näiden yksityiskohtien kehittäminen vaatii?

Lahjakkuus ei sittenkään ole sitä, mitä urheilija on saanut syntymälahjanaan. Lahjakkuus on kykyä ajatella, käyttää älyään – ja sitoutua tekemään pitkää ja määrätietoista arkista työtä. Jos nämä kaksi asiaa löytyy, on edellytykset muuttaa optimistisinkin tavoite realismiksi, vaikka se aluksi ulospäin utopialta vaikuttaisikin.

Topi Raitanen on tästä malliesimerkki. Kuten on koko nyt läpimurtoaan tekevä nouseva sukupolvi. Geenilotossa täysosumia saaneita ihmelapsia ei lajissa näy. Näkyy useampia urheilijoita, jotka ovat taustatiimeineen osanneet hahmottaa mitä omassa todellisuudessa on osattava muuttaa – ja jotka ovat jo jokusen vuoden sitoutuneesti keskittyneet näiden asioiden hoitamiseen.

Tämä on tehnyt Topi Raitasesta urheilijan, joka vasta nyt alkaa olla valmis siihen, mitä lopullisen huipputulosten hiominen vaatii – siis kilpailemaan niissä ympäristöissä, missä parhaat tulokset tehdään. Se tarkoittaa näkymää 8.10:n rajaa lähestyvästä estemiehestä – jolla halutessaan olisi eväät myös vuosikymmeniin kovimman suomalaisen vitosen tuloksen juoksemiseen.

Se tarkoittaa näkymää siitä, että sama lopullisen läpimurron vaihe lähestyy isolla joukolla muitakin suomalaisia.

Katso Paavo Nurmi Gamesin toisen kilpailupäivän ohjelma tästä!