Pesäpallokausi päättyi riemukkaisiin tamperelaisjuhliin, kun kohuttu, vihattu ja rakastettu Manse PP voitti historiallisen Suomen mestaruuden. Manse pelasi vielä toissa kaudella Ykköspesiksessä, mutta nousi sieltä ryminällä ja ryskeellä pesäpallokartan ykköspaikalle kahdessa kaudessa.

Se on kova saavutus niin Mansen seurajohdolta ja sen taustavoimilta kuin koko joukkueelta ja pelin- ja valmennusjohdolta. Onnittelut siitä Tampereelle.

Myös Kouvola ansaitsee SM-hopeasta onnittelut. Se taisteli kauden aikana takamatkalta ja loukkaantumisten runtelemana loppuotteluun saakka ja pakotti vielä 0–2-tappioasemasta finaalisarjan viidenteen otteluun.

***

Pesäpallokausi on nyt paketissa ja siitä voitaisiin nostaa esille monta positiivista asiaa. Pesäpallon kannalta tämän kauden merkittävin ilmiö on kuitenkin uunituore mestarijoukkue Manse PP ja se, mitä tapahtui Tampereella.

Pesäpallossa laadittiin 1990-luvulla kunnianhimoinen visio, jossa pesäpallon piti valloittaa suurkaupungit. Lippulaivana oli Helsinki, mutta sen perässä pesäpallon piti valloittaa Tampere, Turku, Kuopio, Joensuu ja muutkin suuremmat kaupungit.

Helsingissä ensimmäinen 90-luvun suurkaupunkivisioon liittynyt vakavampi suunnitelma oli perustaa pesäpalloseura Jokereiden lipun alle. Suunnitelmasta ehdittiin tehdä jo Jokereiden pesäpallologokin, kunnes Hjallis Harkimo vetäytyi hankkeesta. Lopulta Jokereiden sijasta saatiin Kaisaniemen Tiikerit, joka pelasi syksyllä 1998 SM-loppuottelussa, mutta pisti kauden jälkeen talousvaikeuksiensa seurauksena lapun luukulle. Kaksi kautta riitti Tiikereille.

Pesäpallon suurkaupunkihanketta ei ole haudattu. Se on vain ollut pakkasessa ja odottanut oikeaa hetkeä.

Nyt se hetki on tullut.

***

Manse PP on saanut osakseen valtavasti kuraa ja arvostelua tavasta, jolla se on noussut kahdessa vuodessa Ykköspesiksestä Suomen mestariksi ja Suomen puhutuimmaksi ja eniten intohimoja pesäpalloväen keskuudessa herättäväksi seuraksi.

Manse herättää kiihkeitä tunteita puolesta ja vastaan, mutta sen tarinassa on kaksi elintärkeää opetusta, joilla on suurempikin merkitys.

Ensimmäinen on ymmärtää, mikä ero on visioilla ja käytännön toteutuksella. Visiot ovat välttämättömiä, jotta tiedetään, mihin pyritään, mutta visioilla ei vielä saunaa lämmitetä. Tarvitaan myös puuta – sitä raakaa työtä, osaamista, taloudellisia resursseja ja isoja uhrauksia, jotka muuttavat vision todeksi.

Manse on sen nyt tehnyt – ja se on äärimmäisen kova suoritus.

Jokainen voi edelleen epäillä, onko Mansen toiminta kestävällä pohjalla vai tuleeko siitä samanlainen lyhyt tähdenlento kuin aikoinaan Tiikereistä. Siihen kysymykseen vastaa aika ja tulevat vuodet, mutta – syyttämättä ketään – hyvä vertailukohta on Oulu.

Homma ei varmasti ole Oulussakaan jäänyt kiinni visioista ja suurista suunnitelmista, mutta kylmä fakta on, että Oulu on yrittänyt nousta takaisin Superiin kolme vuotta peräjälkeen ja jokainen yritys on päättynyt pettymykseen. Samoin Jyväskylän Kirin piti palata Superiin suunnilleen heittämällä, mutta Kiri 2020 ei onnistunut nousemaan tällä kaudella edes Suomensarjasta Ykköspesikseen.

Se on hyvä Mansea arvostellessa muistaa.

Toinen iso opetus on se, minkä Manse PP:n taustavoimat näkivät jo etukäteen. He ymmärsivät, että Tampereen ja sitä ympäröivän seutukunnan sytyttäminen pesäpalloon vaatii menestyvän joukkueen. Jos Manse olisi jäänyt painimaan samaan sarjaan kuin viime vuonna, jolloin se pelasi Superissa nousijajoukkueena, kukaan ei puhuisi nyt pesäpallohuumasta eikä Aamulehti noteeraisi Mansen ratkaisupelejä etusivullaan.

Nyt Tampere sen sijaan kihelmöi pesäpallosta – ja vaikka Kaupissa oli sunnuntaina virallisesti 1999 katsojaa, siellä on kahdessa viimeisessä finaalipelissä ollut joidenkin arvioiden mukaan paikalla jopa yli 3000 katsojaa. Jos Kauppi olisi ajanmukainen pesäpallostadion – kuten se ensi vuonna tulee olemaan – ja katsomot vetäisivät, sunnuntain finaalissa olisi päästy sellaisiin lukemiin, joita pesäpallossa ei ole nähty 20 vuoteen.

***

Mansen näytöt ja opetukset herättävät seuraavan ja paljon suuremman kysymyksen:

Mitä pesäpallon pitäisi tehdä seuraavaksi?

Vastaus on ilmiselvä. Sen pitäisi viedä loppuun se, mitä suunniteltiin 1990-luvulla – tuoda pesäpallo suurkaupunkeihin.

Tampere on jo vallattu, samoin Kouvola ja Joensuu. Jonossa on myös muita pesäpallokaupunkeja Oulusta, Jyväskylästä ja Seinäjoelta alkaen. Vaikka monilla kaupunkipaikkakunnilla on tällä hetkellä omat haasteensa, niiden potentiaali on kuitenkin kiistaton. Nyt on vain nähtävä metsä puilta ja löydettävä sellaiset tekijät ja taustavoimat, että tämänhetkiset ongelmat voidaan selättää.

Kysymys ei ole millään muotoa suurten ja pienten paikkakuntien vastakkainasettelusta. Kysymys on puhtaasti siitä, mitä Suomessa on tapahtunut ja tapahtuu tulevaisuudessa. Maaseutupaikkakunnat eivät vain tyhjene. Niiden vetovoima varsinkin nuorten keskuudessa laskee koko ajan, mikä on näkynyt esimerkiksi Sotkamossa ja Kiteellä vaikeutena saada pelaajia asumaan ja jäämään paikkakunnille. Sotkamo ja Vuokatti näyttävät kyllä mainoskuvissa henkeäsalpaavan kauniilta, mutta ne, jotka ovat nähneet Sotkamon keskustan kuolleet kadut lokakuisina syysiltoina, tietävät, että on olemassa myös toisenlainen kuva. Ja se kuva ei enää nuoria pesäpalloilijoita innosta.

Perinteiset paikkakunnat mahtuvat edelleen pesäpallokartalle ja jopa Superpesiksen kartalle, mutta maailman muuttumista vastaan on turha harata. On nähtävä, mihin suuntaan suoalainen yhteiskunta on muuttumassa ja seurattava sitä muutosta.

***

Pesäpalloliikkeen on uskallettava nostaa pöydälle myös suuria intohimoja herättävä kysymys – Helsinki.

Sitä, miten vahva pesäpallon asema tai miten vahvaa pesäpallokulttuuri on tällä hetkellä Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla, voidaan aina pohtia, mutta kuten Tampereen esimerkki on osoittanut, Helsingistä löytyy vuorenvarmasti potentiaali täyttää katsomot ja saada jopa Helsingissä oma pesäpallohuumaansa.

Se ei välttämättä kosketa kaikkia jalkapallo- tai jääkiekkohulluja, mutta harva pihviravintola käy kysymässä vegaaneilta, millaisia pihvejä niiden ravintolassa pitäisi grillata. Myöskään pesäpallon Helsinki-kysymystä eivät ratkaise muut kuin pesäpalloihmiset. Joko he haluavat tuoda pesäpallon Helsinkiin tai sitten eivät.

Sitä paitsi pesäpallohenkisiä ihmisiä asuu pääkaupunkiseudulla enemmän kuin missään muualla Suomessa. Sillä, ovatko he aitoja stadilaisia vai junan muualta tuomia pesäpalloihmisiä, ei ole väliä. Väliä on vain sillä, että heitä on.

Toinen Helsinkiin liittyvä mahdollisuus on se taloudellinen ja imagollinen hyöty pesäpallolle, joka Helsingissä piilee.

Pesäpallon Olympiastadion-hanke kaatui käytännössä kolmen seuran vastustukseen ja siihen, ettei Pesäpalloliiton korkeimman johdon – puheenjohtaja Ossi Savolaisen ja toiminnanjohtaja Petri Pitkärannan – perse kestänyt tosipaikassa merivettä ja keskusteluryhmissä käytyä repivää keskustelua.

Menemättä enää sen enempää enää stadionhankkeeseen ja sen taustoihin, tässä kohtaa olisi katsottava suurempaa kuvaa. Jos stadionhanke olisi ensi vuonna toteutunut, se olisi tuonut pesäpallolle koko kesäksi valtavaa näkyvyyttä valtakunnallisissa medioissa ja Helsingin katukuvassa – ja arvioilta jopa 400 000–500 000 euroa sellaista rahaa, joka nyt jää pesäpallolta saamatta.

On selvää, että tästä potentiaalista Pesäpalloliitto ei luovu. Kysymys on enää siitä, miten ja milloin Helsinki-hanketta lähdetään ajamaan kohti maalia.

***

Pesäpalloliitto kävi 2010-luvulla tunnustelevia neuvotteluja HIFK:n kanssa pesäpallon mahdollisesta kytkemisestä IFK-perheeseen, mutta kun suunnitelmat tulivat laajempaan tietoon, osa HIFK ry:n johtokunnan jäsenistä oli vähällä saada sydänkohtauksen.

Nytkään ei kannata takertua kiinni sellaisiin asioihin, jotka voivat pahimmillaan jopa kaataa hankkeen tai ainakin jarruttaa sitä.

Ensimmäinen herkkä asia on se, miten Helsinkiin saadaan miesten Superpesis-joukkue. Pesäpallon syvissä vesissä elää edelleen tiukassa epäilys Pesäpalloliiton hankkeita kohtaan, ja jos nousua lähdetään juonimaan kabinettien kautta, pesäpallokansa nousee saman tien barrikadeille. Se on ainakin hyvä tiedostaa.

Toinen samanhenkinen kysymys on se, missä Helsingissä pitäisi tulevaisuudessa pelata pesäpalloa. 90-luvun suunnitelmissa pesäpallon kotina nähtiin Kaisaniemi. Kaisaniemessä pelattiin 90-luvulla useana vuonna Helsinki-otteluita ja Tiikeritkin pelasi ensimmäisen Superpesis-kautensa Kaisaniemessä. Kaupunki painoi kuitenkin jarrua Kaisaniemen stadionsuunnitelmille ja Tiikerit muutti Kallioon. Nyt pesäpallon kehdoksi on vakiintunut Meilahti.

Vaikka Kaisaniemi herättäisikin poliittisissa päättäjissä vastustusta, Kaisaniemi on kuitenkin paikkana niin keskeinen ja niin ikoninen, että sen puolesta kannattaa taistella kaikin mahdollisin keinoin.

Kysymys ei ole pelkästään keskeisestä paikasta, vaan symbolisesta merkityksestä. Pesäpallo on Suomen kansallispeli, eikä sen tärkeimmän valtakunnallisen näyttämön paikka ole takapihalla.