Palloliitto julkaisi laajan, 112-sivuisen analyysin Huuhkajien pelaamisesta. Lisäksi analyysissä peilattiin Veikkausliigan tilannetta muihin eurooppalaisiin sarjoihin.

Analyysin ovat laatineet Palloliiton pelianalyysipäällikkö Henri Lehto ja pelianalyysiasiantuntija Mauri Heinonen.

Ensiksi on sanottava, että minulle tuli hyvä fiilis lukiessani analyysia. Varsinkin viimeisten sivujen päätelmät analysoidusta datasta ovat osuvia niin Huuhkajista kuin Veikkausliigasta. Tietenkään kaikkea ei näinkään laajaan eepokseen saada mukaan. On myös muistettava, että kulmana tässä raportissa oli analysoida datan kautta Huuhkajien pelaamista ja Veikkausliigaa.

Datasta vedetyt johtopäätökset ovat loogisia, mutta johtopäätöksissä on menty hiukan pidemmällekin. Ja hyvä niin.  Lehto ja Heinonen ymmärtävät, mitä kentällä tapahtuu ja mitä siellä pitäisi tapahtua. Raportista löytyykin konkreettisia asioita, joita olisi parannettava. Itse jäin oikeastaan kaipaamaan vain lisää keinoja siihen, miten nämä parannettavat asiat saataisiin kuntoon.

Mukana on paljon erilaisia tilastoja ja raportti palvelee laajaa jalkapallon parissa työskentelevää yleisöä. Analyysi on helppolukuista ja itsestäänselvyydetkin voivat olla joillekin hyödyllistä infoa. Videoklipit ovat hyviä havainnollistamaan tekstiä ja dataa.

***

Huuhkajien osalta päätelmät ovat tiivistetysti – ja hiukan omalla näkemykselläni maustettuna –, että pallollisessa tekemisessä Huuhkajat on hieman jäljessä Euroopan keskitasoa, mutta Suomi on pystynyt pelaamaan tuloksellisesti tasoaan paremmin. Viimeistely on ollut hyvällä tasolla, kiitos varsinkin Teemu Pukin ja Joel Pohjanpalon. Maalinestopelaamisessa Huuhkajat on onnistunut myös keskimääräistä paremmin. Tilastoja kaunistaa myös vahva maalivahtipeli.

Analyysissa kaivataan parempaa sijoittumista vastustajan muodon sisällä ja pelaajien olisi tunnistettava eri tilanteissa paremmin erilaiset tilanteet ja niihin liittyvät optiot – koska esimerkiksi juosta selustaan taskuista tai milloin vaihtaa kaistaa.

Nämä usean pelaajan yhteistoimintaa vaativat mekanismit luodaan harjoituskentällä ja uskon vahvasti, että pelaajien taso riittää toteuttamaan näitä täsmällisiä toimintoja. Niitä ei vain ole saatu valmennettua pelaajille riittävän laadukkaasti. Huuhkajille tulee edelleen liikaa tilanteita, joissa tuet ovat siellä täällä ja esimerkiksi kärkipari tekee kumpikin jotain epämääräistä.

Kärkien olisi esimerkiksi oltava vastustajan puolustuslinjan väleissä tai tarjoamassa negatiivista tukea pallolliselle pelaajalle. Tappiollisessa vieraspelissä Ranskaa vastaan oli loistavaa oppimateriaalia, kuinka kärkiparin ja taskussa olevan keskikenttäpelaajan toiminta olisi voinut murskata vastustajan. Siinä pelissä Huuhkajat onnistui tässä asiassa vain pari kertaa ja molemmista kerroista syntyi maalitilanne.

Pelaajilla olisi oltava selvät mallit murtautumiseen. Myös se vaatii ymmärrystä, kuinka houkutellaan vastustajia pois paikaltaan ja kuinka tätä tilaa selustassa voidaan hyödyntää.

***

Analyysissä mainitut laitapuolustajan, laiturin ja kasin muodostamat kolmikot laidoilla olivat myös hyvä nosto. Tämä tapa oli osa pelimalliamme FC Hongassa 2017 ja 2018. Toteutimme sitä suhteellisen menestyksekkäästi.

Pelaajien sijoittuminen kentällä on otettava keskiöön myös pallollisessa vaiheessa. Suomella ei ole maailman parhaat pelaajat, joten kovissa peleissä tarvittaisiin kipeästi samanlainen taktinen etu kuin MM- ja olympiakultaa voittaneilla Leijonilla on ollut Jukka Jalosen aikana.

Suomella on hyviä pelaajia, jotka ovat pystyneet venymään, vaikka moni asia olisi voitu tehdä paremmin nimenomaan sijoittumisen näkökulmasta. Pelaajilla on aina merkityksensä ja esimerkiksi Robert Ivanovin nouseminen Huuhkajien puolustuslinjaan nosti pallollisen vaiheen tasoa.

Ivanov oli pitkään Vesa Vasaran koulussa, jossa peliä opiskellaan ja pelaaja oppii itsekin, miksi kentällä mitäkin tapahtuu. Siinä vaiheessa, kun kollektiivi tietää miten toimia eri tilanteissa, nähdään Huuhkajilta nopeampaa ja tehokkaampaan pallollista peliä. Nyt aikaa on mennyt siihen, kun he alkavat pallon saatuaan ikään kuin nollasta miettiä, mitähän tässä pitäisi tehdä. Tilannetta ei helpota, että kaikki pallollisen pelaajan ympärillä olevat pelaajat eivät toteuta automaationa vaadittavia liikkeitä.

***

Toisena nostona otan raportissa mainitun underlappien lisääntymisen. Nämä perinteisen takaakierron ’’vastakohdat’’ ovat yhä isommassa roolissa laidasta murtautumisissa. Kyse ei aina ole varsinaisesta underlapista, mutta diagonaalipallot laitakaistoilta vastustajan selustaan välikaistoille ovat olleet hyvissä joukkueissa arkipäivää jo vuosia.

Marcelo Bielsan Bilbao haki tällaisia palloja systemaattisesti nostamalla laitapuolustajan leveälle ylös ja saman puolen laiturin taskuun, mikä fiksasi laitapuolustajan kapealle. Tämän jälkeen Bilbaon laitapuolustajan oli helppo pelata pallo maata pitkin vastustajan linjan taaksee, jonne juoksi välillä parikin pelaajaa, yksi taskusta ja usein jopa keskushyökkääjä toppareiden välistä. Idea oli pelata cut back takaviistosyöttö pilkulle, josta päästiin viimeistelemään.

Mika Lehkosuon HJK:ssa underlap tunnettiin 2014 nimellä wing play. Iskimme tällä tavalla useamman maalin tai loimme ainakin hyviä tilanteita.

Yksinkertaistettuna kyse on sisällä olevan laitapuolustajan ja laiturin yhteistyöstä. Olennaista on myös saman laidan taskussa olevan pelaajan toiminta ja sijoittuminen, jotta vastustajan on vaikeampi puolustaa tilannetta. Idea on siis pelata pallo laidassa korkeimmalle pelaajalle ja juosta itse prässäämään irtoavan vastustajan selustaan. Play to the highest player- run deep- cut back – goal. Helppoa, eikö?

Olin 2016 UEFA B-valmentajakurssilla ja vedin eräässä murtautumisharjoitteessa juuri tämän wing playn. Kurssin kouluttajat kuvasivat tätä sisäkiertoa selustaan ’’mielenkiintoiseksi’’. Sitähän se on. Se on myös erittäin tehokas keino murtautua laidasta.

***

Kuinka suomalaista jalkapalloa saadaan vietyä lähemmäksi eurooppalaista huippua? Lehdon ja Heinosen raportti kertoo meille numerot ja ehdottaa asioita.

Jäljellä on esittämäni kysymys.

Ei ole realistista odottaa, että Suomi olisi maailman ykkösmaa jalkapallossa, mutta monta asiaa voidaan tehdä paremmin. Olen vakuuttunut, että asiat oikein tekemällä Suomi voi saavuttaa tason, jossa voimme kilpailla kovia maita vastaan ja myös voittaa niitä säännöllisesti.

Ensimmäinen asia on raportin ulkopuolelta ja se koskee pelialustoja. Suomessa ei riittävän laadukkaat alustat kehittyä yhden kosketuksen jalkapallossa. Väitän, että Veikkausliigan ’’alhainen tempo’’ johtuu osin myös heikoista kentistä.

En arvostele kentänhoitajia, koska tämä ei ole heistä kiinni, vaan resursseista. Edustusjoukkueiden aktiivisessa käytössä olevia kansainvälisen vertailun kestäviä luonnonnurmia on koko maassa alle viisi. Tästä syystä harjoittelu- ja peliolosuhteita ei ole voitu vakioida.

Nurmen olisi oltava mielellään noin 23 millimetriä pitkää ja kentän pitäisi olla ehdottomasti kasteltu. Tällaiset nurmet löytyvät ehkä vain Olympiastadionilta, Ratinasta osan vuotta ja Tapiolasta osan viikkoa.

Suomessa ei itse asiassa edes käydä keskustelua alustoista. Ajatellaan edelleen vain, että ’’toihan on ihan hyvä’’. Siispä mekin olemme ’’ihan hyviä’’.

Tekonurmen ovat helpottaneet olosuhteiden vakioimista, mutta matot, jotka kuluvat talvien takia loppuun 2–3 vuodessa, ovat aiheuttaneet enemmän huonoa kuin hyvää. Toki tekonurmikin voi olla 2–3 vuoden jälkeen edelleen ”ihan hyvä”, mutta jos haluamme oikeasti kehittyä, ”ihan hyvä” ei riitä.

Tekonurmet muuttavat muutenkin pelin dynamiikkaa. Ymmärrän toki tekonurmet pohjoisessa, mutta muuten Suomessa olisi pyrittävä pitämään jalkapallo luonnonnurmella. Hybridinurmet ovat kestävämpiä kuin perinteiset nurmet ja sopisivat varmasti myös Suomeen.

Lasten näkökulmasta tilanne on myös huolestuttava. Jo vuosia on puhuttu lisääntyneistä rasitusvammoista. Ne voidaan yhdistää suoraan tekonurmiin. Lisääntyneet harjoitusmäärät lapsilla ja nuorilla ovat omiaan rikkomaan yhä useamman nuoren kropan.

Veikkausliigaa pelataan tällä hetkellä seitsemällä erilaisella tekonurmella. Tämän lisäksi Veikkausliigassa on neljä nurmikenttää, joista Ilveksen käyttämä Ratina ja Hongan kotikenttä Tapiolan Urheilupuisto ovat laadukkaita suurimman osaa kaudesta. Oulun Raatin ja Turun Veritas-stadionin nurmet ovat sen sijaan vanhoja ja edustavat juuri tätä ’’ihan hyvä’’ -osastoa.

Liigaa pelataan siis yhdeksällä toisistaan eroavalla alustalla. Olisiko aihetta tehdä asialle jotain?

***

Suomalaisen jalkapallon haasteet voisi tiivistää eräänlaiseen kolmioon: Kuinka ratkomme pelillisten periaatteiden kysymykset, kuinka tieto terveistä pelillisistä periaatteista saataisiin siirrettyä laajaksi toiminnaksi ja kuinka mahdollisimman laajat massat saataisiin innostumaan lajista.

Valmentaja Kimmo Kantola on korostanut osuvasti , kuinka ehdottoman tärkeää seuroissa olisi olla henkilö, joka osaisi etsiä ja palkata hyviä valmentajia. Näin seuraan saataisiin joukko samanhenkisiä valmentajia ja sitä kautta yhtenäinen ja johdonmukainen toimintakulttuuri. Olen myös itse kirjoittanut yhtenäisen toimintakulttuurin merkityksestä ElmoTV:n sivuilla.

Se, kuinka valmentaja siirtää ajatuksensa peliin, on prosessina periaatteessa yksinkertainen. Valmentajan on kyettävä ensin opettamaan pelaajilleen fläpillä ja myöhemmin videoklippien avulla perusmekanismit ja puolustus- ja hyökkäyspelin periaatteet. Tämän jälkeen siirrytään kentälle harjoittelemaan näitä toimintoja pelipaikkakohtaisilla harjoitteilla maalivahtia vastaan ja pienoiskoossa olevilla drilleillä. Tässä vaiheessa kentällä ei ole vielä vastustajaa.

Sama pätee pelinavaamiseen. Myös sitä on konkreettisesti harjoiteltava – mielellään tulevan vastustajan muotoa vastaan.

Tämän lisäksi tarvitaan täysivauhtisia suorituksia omilta paikoilta vastustajien kanssa ja lopulta päästään isoon peliin. Näissä peleissä voidaan pienillä sääntömuokkauksilla hakea pientä etua, joilla pyritään lisäämään haettuja tapahtumia. Näillä harjoitteilla on siis oltava suora taktinen yhteys oikeaan peliin.

Olen ollut joukkueissa, joissa harjoitellaan 10 v 0-hyökkäyksiä ilman järjen häivää täysin irrallaan pelistä. Täyttä ajanhukkaa. Harjoitteiden on simuloitava konkreettisesti niitä liikkeitä ja kuvioita, joita joukkue haluaa toteuttaa pelissäkin.

Veikkausliigassa on pelaajia, jotka pystyvät parempaan peliin, mutta kärsivät löyhästi ja virheitä välttelevästä valmennuksesta. Tämä johtaa raportissakin mainittuun turvalliseen syöttelyyn vastustajan muodon ulkopuolella ilman selvää ajatusta siitä, mitä halutaan tehdä.

***

Veikkausliigassa useat joukkueet ovat viime vuosina toimineet täysin päinvastaisella tavalla Lehdon ja Heinosen raportin kehitysoppeihin verrattuna. Näillä joukkueilla pelaajat ovat olleet lähinnä ulkoilemassa, eivät pelaamassa tai harjoittelemassa jalkapalloa.

FC Lahti oli viime kaudella hyvä esimerkki joukkueesta, jolla oli haasteita pelaajien sijoittumisen kanssa. Hyvien pelaajien ansioista joukkue pystyi pelaamaan alkukaudesta jopa mitaleista, mutta ongelmat olivat niin suuria, että korttipaikka hajosi syksyllä lopullisesti.

Myös eurooppalaisista huippuseuroista löytyy hyviä esimerkkejä, kuinka joukkueen peli muuttuu nopeasti, kun valmennus siirtyy osaaviin käsiin. Nostan tällaiseksi esimerkiksi Tottenhamin, vaikka tuloksellisesti sen viimeiset pelit eivät olekaan sujuneet Antonio Conten haluamalla tavalla. Peli tulosten takana on kuitenkin parantunut dramaattisesti ja on vain ajan kysymys, milloin se näkyy myös tulostaululla.

Tämä sama asia on mahdollista myös Suomessa, kunhan seurat osaisivat rekrytoida hyviä valmentajia eikä vain pelkkiä nimiä.

On kiinnostavaa seurata esimerkiksi IFK Mariehaminan menestystä tulevalla kaudella. Päävalmentaja Daniel Norrménin apuriksi saapunut Jari Pyykölä muistetaan 15 vuoden takaa VPS:n peräsimestä ja siitä, että hänen joukkueensa olivat aina fyysisesti kovassa kunnossa ja miten pallot oli otettu mukaan treeneihin vasta maaliskuussa.

Viime syksynä hyviä tuloksia saavuttanut Norrmén ja Pyykölä ovat taustoiltaan eri koulukunnan valmentajia. Olisi toivottavaa niin IFK:n kuin Pyykölän itsensäkin kannalta, että hänelle olisi tarttunut vuosien varrella matkaan uusia metodeja.

***

Lehdon ja Heinosen raportissa puhutaan myös lapsiurheilusta ja siitä, milloin lapsille olisi syytä opettaa näitä pelillisiä asioita, ettei ’’kontrolli’’ söisi lasten omaa oppimista ja luovuuden kehittymistä.

Kysymys on toki vaikea, mutta nuorille on mahdollista opettaa pelin vaatimia askelmerkkejä ilman, että lapset kärsisivät asiasta. Otetaan vaikka esimerkiksi pelinavaamisen maalipotkuista. Lapsille voi opettaa paikat, mistä lähdetään pelaamaan ja he oppivat, mitä kannattaa tehdä vastustajan toimista riippuen.

Tuurasin valmennusta pari kesää sitten 2012 syntyneiden poikien joukkueessa parin turnauksen ajan ja käytin yhteensä noin 15 minuuttia aikaa pelinavaamiseen maalipotkusta fläpillä. Iskimme yli puolet maaleistamme oman maalipotkun seurauksena. Otanta on toki pieni, mutta hyvä käytännön esimerkki 8-vuotiaiden lasten kyvystä oppia.

Suuret treenimäärät ja edellisessä laajemmassa puheenvuorossani mainitsemani alle 12-vuotiaiden juoksuttaminen testeissä on haitallista ja pienentää sitä massaa, joka jaksaa painaa aikuiseksi saakka. Ruuvia on osattava kiristää tasaisesti ja oman ajan harjoittelua on korostettava enemmän.

Palloliiton julkaisema ”vastine” koskien alle 12-vuotiaiden testaamista MAS-testillä korkeintaan hämmensi minua lisää. Olen edelleen myös sitä mieltä, että Huuhkaja- ja Helmaripolut pitäisi olla kaikille avoimia alle 12-vuotiaissa – sisältäen ”totisen tekemisen” ohella A- maajoukkue pelaajien vierailuja, hauskoja kilpailuja ja muita vastaa toiminta.

Pienten lasten kanssa vähemmän on enemmän tässä asiassa.

Suomessa ollaan edelleen eniten jäljessä huippumaita teknisissä ja taktisissa asioissa. Kaikenlainen ketteryys, koordinaatio ja kimmoisuusharjoittelu olisi myös syytä nostaa jalustalle harjoittelun suunnittelussa.

***

Urheilijoilla on toki oma vastuunsa, mutta jos haluamme saavuttaa jalkapallossa kansainvälisen tason, en voi olla korostamatta valmennuksen merkitystä. Sieltä harjoittelun laatu ja vaatimustaso lähtevät. Kun urheilijalla on työkalut ja ympäristö kunnossa, sen jälkeen pallo on pelaajilla itsellään.

Valmennuksen pitäisi osata ja uskaltaa määritellä myös suhtautuminen asioihin, jotka eivät suoraan liity kentälle. Otan esimerkiksi älypuhelimet.

Törmäsin omalla peliurallani lukemattomiin, miksi pelaaja on kännykkä kädessä tai somessa punttisalilla tai miksi pelaaja istuu kopissa Tiktokissa, eikä valmistaudu päivän harjoitukseen.

Älypuhelimet ovat yksi suurimpia vitsauksia paitsi urheilijoille myös koululaisilla. Sanon suoraan, että Opetushallituksen olisi kiellettävä älypuhelinten käyttö koulussa alle 16-vuotailta kouluissa. Myös seuroissa pitäisi tarttua siihen, kuinka puhelinten käyttöä voisi rajata. Se, mikä on pois keskittymisestä, on myös pois oppimisesta – oli kysymys urheilusta tai koulunkäynnistä.

***

On hienoa ja itse asiassa välttämätöntä, että näistä asioista keskustellaan keskeisten toimijoiden keskuudessa. Se antaa mahdollisuuden kehitykseen.

Toivon, että Palloliitossa otetaan niin sanotusti riski ja arvioidaan tarkasti, mitä Lehto ja Heinonen raportissaan kirjoittavat ja mietitään, onko esimerkiksi jo 10-vuotiaana alkava viivajuoksun harjoittelu ja koko viikon täyttävä lajiharjoittelu todellakin se tie, joka nostaa Suomen kohti Euroopan kärkeä?