Jalkapallon MM-kisat alkavat Qatarissa sunnuntaina ristiriitaisissa tunnelmissa.

MM-kisat ovat olleet perinteisesti jalkapallomaailman pysäyttävä yhteinen karnevaali, jonka aikana jalkapallon ihmeellinen voima on haudannut alleen maalliset murheemme muutaman viikon ajaksi.

Nyt MM-kisoissa on erilainen maku. Olisi lohdullista, jos erilainen maku johtuisi kisojen erikoisesta ajankohdasta marras-joulukuussa, mutta nyt tuo vastenmielinen maku kumpuaa paljon vakavimmista asioista.

MM-kisojen myöntämistä Qatarille on pidetty Kansainvälisen Jalkapalloliiton historian suurimpana virheenä. Se on paljon sanottu instituutiosta, joka on rappeutunut ja mädäntynyt mafiamaiseksi organisaatioksi. Fifan kutsuminen rikollisjärjestöksi olisi liioittelua, mutta Fifan käsitys moraalista on hämärtänyt viimeisten vuosikymmenten aikana niin matalaksi, että laillisten ja laittomien toimien välillä ei ole ollut enää pitkään aikaan minkäänlaisia rajamuodollisuuksia.

MM-kisojen myöntäminen Qatarille oli jo itsessään esimerkki Fifan moraalista. Ääniä kisaisäntää valittaessa ostettiin ja myytiin kuin kalaa silakkamarkkinoilla. Ainoa ero oli, että näillä markkinoilla rahayksikkönä olivat miljoonat. Oli ostajasta ja myyjästä kiinni, kuinka paljon miljoonia pinottiin päällekkäin. Paljon joka tapauksessa.

Toisaalta siinä ei ole Fifan historian tuntien mitään uutta ja ihmeellistä. Ruskeat kirjekuoret ovat liikkuneet ennenkin, eivätkä kaikki asianosaiset edes häpeile tai peittele sitä, miten asioita on kulisseissa junailtu ja millä kaikella kauppaa on tehty.

Hyvä esimerkki on Sepp Blatterin valinta Fifan puheenjohtajaksi 1998. UEFA:n silloinen puheenjohtaja, ruotsalainen Lennart Johansson lähti kisaan ennakkosuosikkina, mutta samaan aikaan kun Johansson puhui kaunosieluisesti puhtaamman ja läpinäkyvämmän Fifan puolesta, Blatter osti äänestyksen kannalta kriittiset Afrikan maiden äänet lupaamalla vuoden 2010 MM-kisat Etelä-Afrikalle.

Ja sen hän teki julkisesti.

***

Sitten on Qatar itse ja siihen liittyvät eettiset ja moraaliset kysymykset.

The Guardian arvioi viime vuoden alussa julkaistussa laajassa selvityksessään, että MM-kisoja varten rakennettujen stadioneiden rakennustöiden yhteydessä oli kuollut kymmenen vuoden aikana 6751 työntekijää. Heistä valtaosa oli Intiasta, Bangladeshista, Nepalista, Sri Lankasta ja Pakistanista muuttaneita siirtotyöläisiä, jotka olivat joutuneet työskentelemään epäinhimillisissä ja vaarallisissa olosuhteista.

Qatar on ymmärrettävästi kiistänyt Guardianin tiedot, mutta se ei ole onnistunut muuttamaan mustaa valkoiseksi ja peittämään siitä, millaisissa olosuhteissa ja miten julmalla hinnalla MM-kisojen stadionit on rakennettu.

Stadionkuolemien lisäksi MM-kisoille on luonut synkeän varjon ihmisoikeuskysymykset – etenkin naisten ja seksuaalisten vähemmistöjen asema Qatarissa.

Qatar on yrittänyt  vähätellä ongelmia – heikoin tuloksin. Kun muu maailma on kohissut seksuaalisten vähemmistöjen asemasta Qatarissa, MM-kisojen hyväntahdon lähettiläs, entinen Qatarin maajoukkuepelaaja Khalid Salman, julisti tämän kuun alussa Saksan televisiossa, että homoseksuaalisuudessa on kysymys ”mielen vauriosta” ja että hän ei halua, että lapset näkevät homoseksuaaleja.

Stadionkuolemien ja ihmisoikeuskysymysten lisäksi lista Qatarin MM-kisoihin liittyvistä kiistanalaisuuksista on pitkä. Vakavien ongelmien vastapainona on koomisiakin asioita, kuten valekannattajien käyttäminen kisatunnelman luomisessa. Ne eivät ongelmina ole verrattavissa aidosti vakaviin ongelmiin, mutta kertovat siitä, millaisessa maassa ja valheellisuudessa MM-kisat järjestetään.

***
Muun maailman kannalta oleellinen kysymys on, miten meidän pitäisi suhtautua Qatarin MM-kisoihin liittyviin ongelmiin?

Monet vaativat MM-kisojen ottamista pois Qatarilta tai vähintäänkin kisojen boikotoimista. Kauniita vaatimuksia, mutta todellisuudessa pelkkää kaksinaismoralistista haitarimusiikkia.

Ainoa taho, joka olisi voinut ottaa kisat pois Qatarilta, olisi ollut Fifa – ja sellaista päätöstä Fifan moraalilla ja selkärangalla ei olisi koskaan tehty.

Paljon vaikeampi kysymys on se, miten meidän yksittäisten ihmisten pitäisi suhtautua MM-kisoihin ja niiden seuraamiseen?

On helppo sanoa ja jopa tehdä sellainen päätös, että jättää nämä MM-kisat katsomatta. Siihen jokaisella on täysin oikeus.

Asian tekee moniulotteiseksi se, toimimmeko me samalla tavalla kaikkien maiden ja kaikkien epäoikeudenmukaisuuksien suhteen?

Jos toimimme, miksi niin monet suomalaiset ajoivat liput liehuen autokolonnassa seuraamaan Huuhkajien EM-kisaotteluita maahan, joka muutamaa vuotta aiemmin oli valloittanut toisesta eurooppalaisesta valtiosta yhden kokonaisen niemimaan? Tai miksi tuossa samaisessa maassa ylipäätään pelattiin EM-kisojen otteluita kesällä 2021 tai järjestettiin jalkapallon MM-kisat 2018?

Tai miksi me nautimme täysin siemauksin suomalaisurheilijoiden hienosta menestyksestä maassa, jossa arviolta jopa 1,2 miljoonaa sen omaa kansalaista on siirretty järkyttäviin olosuhteisiin internointileireille? Eikö uiguurien kohtalo ole meidän mielestämme kansanmurha tai rikos ihmisyyttä vastaan vai emmekö vain välitä siitä niin paljon, että se vaikuttaisi meidän jokapäiväiseen arkeemme ja tekemiseemme?

Tai kuulostaako se jotenkin paremmalta, että homoseksuaalisuus on edelleen samalla tavalla lain mukaan rikollista sellaisissa sööteissä pikkumaissa kuin Samoalla, Barbadosilla ja Jamaikalla? Miksi meidän silmämme ja mielemme iskevät kiinni juuri Qatariin eikä niihin 68 muuhun maahan, joissa homoseksuaalisuus on samalla tavalla kriminalisoitu kuin Qatarissa?

***

En puolusta pienimmässäkään määrin Qataria enkä hyväksy siellä tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia, väärinkäytöksiä, siirtotyöläisten epäinhimillistä kohtelua tai sitä, että MM-kisat on myönnetty Qatariin.

Kritisoin ainoastaan kaksinaismoralismia. Sitä, että puutumme ja elämöimme asioilla vain silloin, kun se on helppoa itsellemme.

Qatar on monessa mielessä järkyttävä maa, mutta se on myös helppo kohde kritiikillemme. Se on kaukana meistä ja yksi niistä epämääräisistä maista, joita monet meidän sivistysvaltiossamme kutsuvat ählämimaiksi.

Tiedämme, että rahaa, öljyä ja ökyrikkaita Qatarista löytyy – ja että öljymiljardeilla rakennetun pramean julkisivun takana moni asia on meidän silmin katsottuna ja meidän arvojamme mukaan pahasti vinoutunut ja kieroutunut.

Mutta missä kulkee se raja, jossa me nousemme ajatuksissamme ja teoissamme barrikadeille? Miksi maailma katsoi läpi sormiensa Venäjän Krimin miehityksen 2014 ja jatkoi elämää – lähinnä pakotteita lukuun ottamatta – kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Kulkiko se raja ukrainalaisissa neliökilometreissä vai oliko vain niin, että maan yhden osan miehittäminen sotilaallisesti ei vain ylittänyt moraalista kipukynnystämme?

Entä jos valloitetun maan osa olisi ollut pala Kymenlaaksoa – esimerkiksi Kotka ja Hamina, jotka myös Krimin tavoin olivat aikoinaan osa Venäjää?

Myönnän, että vertaus on provokatiivinen, mutta eikö ydinkysymys ole Krimin niemimaan ja Kymenlaakson eroista huolimatta pohjimmiltaan sama: Millä tavalla joku valtio voi rikkoa kansainvälisiä lakeja ja normeja tai miten paljon jossakin valtiossa voimassa olevat lait ja normit voivat poiketa omista normeistamme tai esimerkiksi YK:n yleissopimuksista?

***

On hienoa, että Qatarin yritys kiillottaa omaa kilpeään maailman silmissä on kääntynyt sitä itseään vastaan. En kuitenkaan onnittele tai kiitä Fifaa siitä, että se myönsi MM-kisat Qatarille.

Ainoa kysymykseni on edelleen se, miksi me emme suhtaudu samalla tavalla kaikkiin vastaavanlaisiin epäkohtiin ja ongelmiin, vaan valitsemme niistä vain itsellemme sopivimmat?

En ole tässä asiassa yhtään sen puhtaampi kuin kukaan muukaan. Sen kanssa voin yöni nukkua, että katson MM-kisat – ja senkin kanssa olen nukkunut yöni, että minäkin olen käynyt Krimin niemimaan valtauksen jälkeen Pietarissa ja jopa nauttinut päivistäni siellä.

Sitä sen sijaan en pääse eläessäni pakoon, etten aikoinani puuttunut ystäväperheeni perheväkivaltaan, koska vaimoaan säännöllisin väliajoin pahoinpidellyt mies oli hyvä ystäväni.

Sellainen kaksinaismoralisti minäkin olen – ja sellaisia kaksinaismoralisteja me olemme.

Se on meidän heikkoutemme.