Suomen A-maajoukkueen entinen päävalmentaja Roy Hodgson on tehnyt satukirjamaisen paluun takaisin suurelle näyttämölle.

Hän on johtanut monttuun matkalla olleen Crystal Palacen kahdessa ensimmäisessä ottelussaan kahteen voittoon tavalla, jota jalkapallon kauneus, draama ja otsikot rakastavat.

Ensin Palace kaatoi 94. minuutin maalilla trilleriottelussa Leicesterin 2-1 ja sunnuntaina lontoolaiset moukaroivat Leedsin vieraskentällä sensaatiomaisesti 5-1.

Leicester ja Leeds taistelivat Palacen kanssa raivoisasti putoamista vastaan, joten voittojen arvo oli Palcen kannalta kaksinkertainen.

***

Voitot ovat voittoja ja maalit maaleja, mutta Hodgsonin tarinan uusimmassa luvussa on muutakin satumaista.

On Valioliigan historian vanhin manageri, 75-vuotias ikivihreä vanhus, joka voisi ikänsä puolesta olla Palacen pelaajien isoisä, jopa isoisoisä.

On tilastot, jotka ovat kääntyneet reilussa viikossa ylösalaisin. Palace oli pelannut ennen Hodgsonin tuloa 12 liigaottelua peräkkäin ilman voittoa – ja se oli laukonut edellisen managerin, Patrick Vieiran, yhdeksässä viimeisessä ottelussa kohti maalia yhteensä vain 16 kertaa. Siis keskimäärin 1,8 kertaa ottelussa.

Nyt Palace on voittanut molemmat Hodgsonin alaisuudessa pelaamansa ottelut – ja laukonut niissä yhtä usein kohti maalia kuin Vieiran yhdeksässä viimeisessä ottelussa. Maaleja Palace on tehnyt kahdessa ottelussa yhden enemmän kuin 15 edellisessä liigaottelussa ennen vanha taikurin tuloa.

***

On ymmärrettävää, että otsikot soittavat tällä hetkellä Hodgsonille kunniamarsseja. Niin niiden kuulukin soittaa. Palacen ja sen kannattajien ahdistus ja epätoivo ovat viikossa vaihtuneet riemuun ja ehtymättömään uskoon. Selhurst Parkilla talvi ei ole muuttunut kevääksi, vaan suoraan kesäksi. Kukaan ei puhu enää putoamisesta, mikä alkoi Vieiran aikana olla todellinen uhkakuva.

Hodgson on tähtihetkensä ansainnut, mutta hän ei kuitenkaan ole managerina Jumalasta seuraava, kuten ylisanoista voisi päätellä. Palacen heräämisessä on ollut kysymys myös jalkapallojumalien laupeudesta, ei pelkästään Hodgsonin maagisesta kosketuksesta.

Palace oli kaikilla pelin sisäisillä mittareilla mitattuna kotiottelussa Leicesteriä vastaan parempi joukkue kentällä, mutta voitto ratkesi lopulta vasta lisäajalla – 94. minuutilla. On turha väitellä onnen ja epäonnen filosofiasta, mutta joka tapauksessa voitto Leicesteristä oli hiuskarvan päässä.

Entä sunnuntainen Leeds-ottelu?

Siinä käsikirjoitus näytti pitkään siltä, että Leeds jyrää Palacen. Se meni Patrick Bamfordin osumalla 1-0-johtoon 21 minuutin pelin jälkeen ja ehti laukoa 11 kertaa ennen kuin Palacen sai aikaan ensimmäisen laukauksen. Jos Leeds olisi johtanut ensimmäisen jakson jälkeen kahdella tai jopa kolmella maalilla, kukaan ei olisi voinut pitää sitä vääryytenä.

Jos ei kuitenkaan kuulu urheilussa kuin isä-Verstappenin nimeen.

Kun Leeds ei pystynyt panemaan ottelua pakettiin, Palace tuli ja pani Leedsin pakettiin.

Jalkapallossa on vanha oppi, jonka mukaan joukkue on niin hyvä kuin vastustaja antaa sen olla.

Sunnuntaina se päti Leedsiin. Palace pelasi näyttävää ja tuloksellisesti huimaavaa jalkapalloa, mutta vähintään yhtä paljon kuin kysymys oli Palacen hyvyydestä, kysymys oli myös Leedsin huonoudesta.

Jalkapallossa ei voi antaa sellaisia tiloja, joita Leedsin puolustus antoi Palacelle eikä niistä syntyviä tilanteita voi puolustaa niin heikosti mitä Leeds teki. Esimerkiksi Palacen 2-1-johtomaalissa Luke Ayling ei vain unohtanut Jordan Ayewia selkänsä taakse maalin edessä.

Hän ei viitsinyt edes hypätä Michael Olisen keskityspalloon.

***

Kun Palace nimitti Hodgsonin managerikseen loppukauden ajaksi, monet naureskelivat nimitykselle hyvätahtoisesti. Ihmeteltiin, voiko 75-vuotias vanhus tulla ja sormia napsauttamalla pelastaa Palacen – varsinkin, kun Hodgson ei saanut viime kaudella minkäänlaista muutosta Watfordin pelaamiseen, vaikka hänet palkattiin kesken kauden pelastamaan Watford putoamiselta.

Naureskelijat unohtivat kuitenkin muutaman muuttujan.

Niistä ensimmäinen on Hodgson itse.

Hodgson otti ensimmäisen valmentajanpestinsä vastaan lähes 50 vuotta sitten, vuonna 1976. Sen jälkeen hän on valmentanut pieniä ja suuria seuroja ja joukkueita Interiä, Liverpoolia ja Englannin maajoukkuetta myöten.

Hodgson on ollut parhaimmillaan pienempien tai keskisuurten joukkueiden valmentajana. Hän vei Sveitsin kahdesti jalkapallon arvokisoihin 90-luvulla ja oli lähellä tehdä saman tempun Suomen maajoukkueen kanssa. Fulhamin Hodgson vei ensimmäisen kerran Cottagersin historiassa eurocupeihin.

Menestys ei ole seurannut Hodgsonia kaikkialle. Blackburn oli voittanut kaudella 1994-95 Valioliigan mestaruuden, mutta lokakuussa 1998 joukkue oli Hodgsonin ohjissa ajautunut Valioliigassa viimeiseksi – ja Hodgson erosi.

Liverpoolin unelmapesti päättyi myös Hodgsonin potkuihin, vaikka virallisesti hän lähtikin Anfieldilta tammikuussa 2011 yhteisellä sopimuksella. Englannin maajoukkueesta Hodgson erosi vuoden 2016 EM-kisojen nöyryyttävän Islannille putoamisen jälkeen itse ja väisti samalla potkut.

***

Menestys ja epäonnistumiset ovat jalkapallossa veljeksiä. Ne eivät määrittele yksin Hodgsonia. Paljon oleellisempaa on, millainen valmentaja hän on menestyksensä takana.

Hodgson on tunnetusti pelin tutkija. Hän on pitkän valmennusuransa aikana paitsi valmentanut huippujoukkueita myös istunut erilaisissa valmennuskomiteoissa niin Englannin Jalkapalloliitossa kuin UEFA:ssa.

Siitä, onko Hodgsonin jalkapalloa modernia vai vähemmän modernia, voidaan aina keskustella, mutta yhden asian Hodgson kiistatta hallitsee – pelin lainalaisuudet.

Myös Palacen heräämisessä ja varsinkin Leeds-voitossa kysymys oli pelin fundamenteista. Hodgson tiesi, ettei hän ehdi kahdessa viikossa laittaa kuntoon kaikkia asioita. Siksi Hodgson keskittyi kahteen asiaan, jotka hän tiesi Palacen osaavan – puolustamisen ja vastaiskupelaamisen.

Palacen puolustus kesti sunnuntaina Bamfordin maalia lukuun ottamatta Leedsin raivoisan avausvyörytyksen ja Eaglesin viidestä maalista neljä tuli tilanteidenvaihdon jälkeisistä vastaiskuista – yksi pitkästä ja kolme lyhyemmästä.

Mutta tauolla tapahtui jotain muutakin. Hodgson kertoi ottelun jälkeen, että he hävisivät ensimmäisellä puoliajalla liikaa kaksinkamppailuita aggressiivisesti pelanneelle Leedsille. Tauolla hän keskittyi siihen, että Palacen on vastattava aggressiiviseen pelaamiseen samalla mitalla. Kaksinkamppailuita ei ole enää vara hävitä yhtä paljon kuin avausjaksolla.

Se oli pelillinen, mutta samalla myös elintärkeä mentaalinen korjausliike. Toiselle puoliajalle tuli erilainen Palace ja kun Leedsin korttitalo alkoi murentua, Palace löi uuniin uutta puuta entistäkin säälimättömin ja entistä vahvemmalla itseluottamuksella.

***

Palacella on kahden peräkkäisen voiton ansiosta 33 pistettä ja jäljellä kahdeksan ottelua, joista vain yksi – vierasottelu aina arvaamatonta Tottenhamia vastaan – on TOP10-joukkuetta vastaan.

5-6 pistettä näistä otteluista pitäisi riittää sarjapaikan uusimiseen. Se, mikä näytti kaksi viikko sitten uhkakuvalta, näyttää nyt erinomaiselta mahdollisuudelta.

Sen jälkeen kysymys kuuluu, mitä tapahtuu kauden jälkeen – haluaako Hodgson jatkaa managerina vielä ensi kaudella tai haluaako Palace Hodgsonin jatkavan?

Kaksi vuotta sitten Palace päätti vaihtaa manageria, koska piti Hodgsonia tehtävään liian vanhana. Jos ihmiselämä ei yllätä uudella tavalla, Hodgson tuskin tästä nuortuu. Olisi myös yllättävää, jos Hodgson haluaisi itsekään jatkaa enää pysyvästi pestissään, sillä hän ilmoitti jo vuosi sitten vetäytyvänsä kokonaan jalkapallokentiltä.

Hodgsonille sopivat pikemminkin tällaiset hätäaputehtävät ja niihin liittyvät bonukset. Kun Hodgson aikoinaan nimitettiin pelastamaan Fulhamia, hän tyytyi aluksi pieneen palkkaan – mutta sai epävirallisten tietojen mukaan neuvoteltua sarjapaikan pelastamisesta kaudella 2007-08 miljoonan punnan bonuksen.

Watfordissa bonusta ei irronnut. Hän ei saanut vakautettua joukkueen pelillistä kaaosta ja Watford voitti vain kaksi Hodgsonin luotsaamista 15 ottelusta.

Yhtenä syynä epäonnistumiselle pidettiin sitä, ettei Hodgson voittanut puolelleen sen enempää Watfordin pelaajia kuin kannattajiakaan. Vicarage Roadilla Hodgsonia pidettiin enemmän sympaattisena herrasmiehenä kuin tässä päivässä elävänä huippuvalmentajana.

Palacessa tilanne on toinen. Hodgson saattaa olla 75-vuotias, mutta Selhurst Parkilla jokainen tietää, että vanha pää on terävä ja siinä asuu edelleen suuri jalkapalloilullinen viisaus.

Tätä ei Watfordissa vuosi sitten tiedetty. Tai ainakaan siihen ei uskottu.