Carolina Hurricanes tippui NHL:n pudotuspeleistä, kun Tampa Bay Lightning oli parempi otteluvoitoin 4–1. Ratkaisevassa pelissä Tampa voitti 2–0.

Vastus oli Carolinalla kenties kovin mahdollinen. Tampa voitettuaan viime syksynä Stanley cupin on nyt jäätävässä iskussa. 

Mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että Carolina hyödynsi potentiaalinsa keskinkertaisesti. Ja perimmäisin syy siihen on keskinkertainen pelin organisointi.

Kolmatta kauttaan päävalmentajana oleva Rod Brind’Amour ei ole viisikkopelin organisoinnissa kärkipään valmentajia NHL:ssä. Carolinalta puuttuivat voittavat teot. Sillä oli vauhtia ja nopeutta, mutta ne eivät yksinään tuo mitään.

Carolina pelasi pudotuspeleissäkin runkosarjajääkiekkoaan. Löyhällä pelin organisoinnilla ja yksilövetoisuudella revitään tulosta kyllä runkosarjassa, mutta ei pudotuspeleissä, etenkään Tampaa vastaan.

Tampa nautiskeli ja korjasi potin. Carolina harjoitteli kesken pelien, kuinka omalla alueella puolustetaan ja pelaajat merkataan.

Isoja kaarroksia

Hurricanesin ongelmat tiivistyvät yhteen sanaan: kärkkyminen.

Ongelma näkyy useilla eri osa-alueilla. Puretaan joukkueen alivoimapelaaminen ensin.

Se oli monella tapaa erittäin hämmentävää, koska harvemmin näkee alivoimaa, jossa on niin vahva hyökkäysorientaatio kuin Carolinalla. Ja periaatteessa siinä ei ole ongelmaa: alivoimalla hyökkääminen on hyvä tapa yllättää vastustajaa ja kuluttaa sekunteja kellosta.

Ongelma oli se, että alivoimassa ei hoidettu ensin sitä ydintehtävää eli maalin estämistä. Se oli farssimaisella tasolla. Esimerkiksi syöttölinjojen peittämisessä ja laukausten blokkaamisessa ei ollut laatua. Mailat olivat kahdessa kädessä, eivät aktiivisia. Laukausten blokkaaminen oli alibitoimintaa.

Suomalaispelaajista esiin voi nostaa Teuvo Teräväisen, jonka toiminta alivoimalla oli puutteellista, erityisesti laukausten blokkaamisessa. Joko hän ei osaa näitä puolustuspelaamisen konsepteja, mikä olisi erikoista, tai sitten häneltä ei vaadita näitä täsmällisesti. 

Carolina halusi paineistaa alivoimalla. Siinäkään ajatuksessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta jos se toteutetaan ilman vahvoja mekanismeja ja pelaajien välistä yhteistyötä, paineistaminen menee kiekon perässä juoksemiseksi useamman pelaajan voimin. Ja jos paineistavien liikkeiden jälkeen tehdään aina iso kaarros ja käännetään pelille selkä, eikä pelata start-stop-peliä, lopputulos on surkea.

Kun tähän yhtälöön vielä lisätään se, että alivoimalla kaksi hyökkääjää kärkkyivät jokaisen 50–50-irtokiekon kohdalla, että pääsisiköhän tästä yksin läpi, lopputulema oli se, että puolustajat makoilivat epätoivoisina jään pinnassa ja yrittivät kahdestaan estää Tampan poikittaissyöttöjä.

Ja todettakoon, että aivan yhtälailla, jopa erityisesti, siellä kärkkyivät suomalaiskikkailijat Sebastian Aho ja Teuvo Teräväinen.

Ei puututtu

Samat ongelmat olivat myös tasaviisikoin puolustamisessa. Oli irvokkaan näköistä, kun Carolinan painoton laitahyökkääjä kerta toisensa jälkeen puolustusalueella Tampan maalintekoyrityksen jälkeen kääntyi liukuen selkä suorana laidan puolelta takaisin peliin. Ei pysähtynyt, ei säilyttänyt rintamasuuntaa pelille – vaan käänsi selän!

Ja toki tämä Carolinan kärkkyminen näkyi esimerkiksi hyökkäysalueen hyökkäyspelaamisessa, jossa Carolinalla ei ollut tasapainoa. Neljä pelaajaa, usein, olivat luomassa maalipainetta tilanteessa, jossa neljä pelaajaa ei voisi missään tapauksessa olla luomassa maalipainetta.

Carolina ”hallitsi” useampaan ottelua jopa selvästi laukaisuhallinnan perusteella. Eli kontrolloi kiekkoa hyökkäysalueellaan ja laukoi. Tuolla tavalla, neljän pelaajan maalipaineella, ihan varmasti laukoi, mutta pidemmän päälle se oli kaukana voittamisesta.

Ja edelleen: hyökkäysalueen pelissä voi luoda maalipainetta neljällä pelaajalla. Mutta sellainen pelaaminen vaatii vahvaa organisointia, eli tilannekohtaista roolitusta, koska muuten käy niin kuin kävi Carolinalle: vastustaja iskee transitioilla.

Jos pelaajat tekevät pudotuspeleissäkin kurittomia ratkaisuja hyökkäysalueella ja menettelevät siniviivan päällä kiekkoja, se kertoo, että asioihin ei puututa eikä ole puututtu koko kaudella. Peliä on annettu pelata.

Carolina oli hyvä esimerkki siitä, että nopeus ilman pelin organisointia on vain nopeutta, ei pelinopeutta.

Tulosta tulee

Aho ja Teräväinen ovat Carolinan avainpelaajia, Aho kiistaton ykkössentteri. He ovat hyviä, monella osa-alueella erinomaisia pelaajia, mutta kysymys kuuluu: ovatko he riittävän hyviä kärkipelaajia voittamaan Stanley Cupin?

Onko Sebastian Ahossa sellaista kokonaisvaltaista peliotetta, jolla viedään ykkössentterinä joukkue mestariksi NHL:ssä? Siis jos verrataan Ahoa Tampan Brayden Pointiin, johon häntä eittämättä tässä yhteydessä tulee verrata.

Aho on erinomaisilla pelinlukutaidoilla varustettu pelaaja. Ja kun tämän tason pelaaja saa pelata toinen jalka hyökkäyksessä, kuten Carolinassa saa, Aho pystyy kyllä takomaan tulosta. Kuten hän tälläkin kaudella osoitti sekä runkosarjassa että pudotuspeleissä.

Aho ja Teräväinen eivät ole Carolinan ongelma vaan he ovat ongelman kasvot. He toteuttavat sitä, mitä Carolinassa saa toteuttaa.

Itse ongelmat ovat syvemmällä.

Rod Brind’Amourille ollaan sorvaamassa uutta sopimusta, ellei sorvattu jo. No, ei Carolina ole huonosti suorittanut hänen alaisuudessaan. Joka kausi pudotuspeleissä, kerran jopa kolmannella kierroksella. Mutta kysymys onkin, mitä Carolinassa tavoitellaan? Ja onko Brind’Amour todella oikea mies siihen?

Nyt pitäisi tehdä analyysit ja korjausliikkeet.