Sotkamon Jymyn kausi päättyi pettymykseen, kun kohujoukkue Manse PP murskasi sen välierissä suoraan kolmessa ottelussa. Jymy oli Mansea vastaan hampaaton: se löi kolmessa ottelussa vain viisi juoksua, mikä oli Jymyltä luokaton lukema. Myöskään ulkopeli ei ollut tuttua jymyä, vaikka numerot pysyivätkin siedettävinä kolmannen pelin ensimmäistä jaksoa lukuun ottamatta.

Sotkamo juhli vuosi sitten Suomen mestaruutta, kun se kaatoi loppuottelussa Kouvolan 2-1. Monet pitivät Jymyn mestaruutta yllättävänä, sillä se ei ollut kauteen lähtiessä sarjan suurimpia suosikkeja. Tähän kauteen toiveet Sotkamossa olivat korkealla, vaikka harjoituskausi oli repaleinen. Alkukausi sujuikin rallatellen, osittain siksi, että Jymyllä on helpohko alkuohjelma, mikä siivitti kainuulaiset hyvään lentoon.

Mutta sitten lento alkoi hyytyä ja Sotkamo valui viimeisten kierrosten aikana runkosarjassa neljänneksi. Jääminen neljänneksi heitti vastaan runkosarjan voittajan, Mansen.

Mestarista kuolevaiseksi

Sotkamo on tunnettu vuosikymmenet jäätävästä ulkopelistään. Päästettyjen juoksujen määrät eivät nytkään olleet mitään järkyttäviä, mutta numeroiden takaa löytyi toisenlainen totuus.

Lukkari Aapo Komulainen oli yksi viime kauden sensaatioista. Hänet heitettiin tuleen kauden lopussa ja Komulainen oli pudotuspeleissä yksi mestaruuden tärkeimmistä lenkeistä. Komulainen ei ole pelannut tällä kaudella huonosti, mutta hän on menettänyt yhden merkittävän edun – tuntemattomuutensa ja siihen liittyvän yllätyksellisyytensä. Komulaisen vetäminen vuosi sitten pakasta pudotuspeleihin sotki muiden kärkiseurojen pasmoja, mutta tällä kaudella Komulainen on otettu ja häntä vastaan on pelattu tarkemmin – ja se on näkynyt.

Komulaisen matala on edelleen ilkeä, mutta hänellä on vielä paljon parannettavaa syöttötyöskentelyn monipuolisuudessa – etenkin lautasen käytössä, pelin rytmittämisessä ja pelitempon vaihtelemisessa.

Komulainen on 18-vuotias ja hänestä voi kehittyä vielä millainen lukkari tahansa, mutta välieräsarja Mansea vastaan osoitti, mikä ero on hyvällä lukkarilla ja huippuhyvällä lukkarilla.

Komulainen oli hyvä lukkari, Juha Puhtimäki huippuhyvä.

Jymyn etukenttä on ollut kokonaisuudessaan pettymys. Joni Rytkönen pelasi viime kaudella uudella pelipaikallaan sensaatiomaisen kauden, mutta tällä kaudella Rytköseltä on otettu ilmaisia vaihtoja räpylävirheiden ja huonojen heittojen vuoksi. Rytköstä ei voi kuitenkaan syyttää heikosta kaudesta. Hän on kärsinyt koko kauden käsivammasta, eikä hänen heittonsa ole ollut samanlainen tuhoase kuin vuosi sitten. Voitontahtoisena pelaajana Rytkönen on yrittänyt paikata heittokätensä puutteita pelaamalla aggressiivisemmin. Se on näkynyt juuri räpylävirheinä ja harhaheittoina.

Konsta Kurikka on ollut toinen ongelma etukentällä. Kurikalla on hurja heittokäsi, mutta hänen pelipaikkansa on ongelma. Kurikka ei haluaisi pelata etukentällä, mutta Jymyllä ei ollut etukentälle Kurikkaa parempaa vaihtoehtoa. Siksi hän joutui etukentälle vastentahtoisesti. Sitä, näkyikö se hänen pelaamisessaan vai oliko kyse vain siitä, ettei Kurikka ole mikään kaksinen etukenttäpelaaja, on vaikea sanoa. Joka tapauksessa Kurikka ei ole pystynyt etukentällä paikkaamaan Antti Korhosen jättämään valtavaa aukkoa.

Uusi suurpelaaja

Polttolinja oli Jymyn paras osa. Niko Korhonen on  pelannut nikokorhomaisen kauden – varman, muttei kuitenkaan mitenkään yliluonnollista kautta. Kalle Kuosmasesta on sen sijaan kasvamassa seuraava Jymyn suurpelaaja. Hän on ollut ulkopelissä ainoa pelaaja, joka on pystynyt nostamaan tasoaan viime kaudesta – olkoonkin, että myös Kuosmaselle tuli kauden aikana virheitä.

Kakkosvahti Antti Kiiskinen on peruspelaaja, mutta hän on hoitanut oman ruutunsa luotettavasti.

Sitten tullaan Jymyn viime syksyn kohuhankintaan, Toni Laaksoon. Juhlapuheissa Laaksosta piti tehdä Sotkamossa Suomen paras pesäpalloilija, mutta todellisuudessa Laakson kausi on ollut alkukautta lukuun ottamatta paha pettymys. Hänen heittokätensä on toiminut koko kauden, mutta pallovarmuus ja pelinlukutaitoa ovat olleet kauden toisella puoliskolla vaatimatonta. Onko se johtunut pikkuvammoista vai jostain muusta, on eri tason kysymys, mutta joka tapauksessa Laakso ei ole ollut ulkona – kauden alkua lukuun ottamatta – sellainen pelaaja kuin hänestä odotettiin.

Etukentän lisäksi myös takakenttä on notkahtanut viime kauteen verrattuna. Niilo Piiponniemi on kärsinyt jo useamman vuoden erilaisista jalkavaivoista ja ne ovat näkyneet tälläkin kaudella ylimääräisenä epävarmuutena myös ulkona. Riku Niemeä hehkuttiin viime syksynä ja hurjasta tappoheitostaan Joensuuta vastaan, mutta totuus otsikoiden takana on vaatimattomampi. Niemi on epävarma koppari, joka joutuu taistelemaan paikastaan ja tulevaisuudestaan Jymyn takakentällä.

Sarana ei auennut

Myös sisäpelissä Jymy on ollut varjo viime kaudesta. Piiponniemi on pystynyt pelaamaan ykkösenä vain osan otteluista, mutta se ei ole ollut ongelma. Kalle Kuosmanen on pelannut erinomaisesti kärkenä, vaikkei hänellä olekaan samanlaista läpilyöntiuhkaa kuin Piiponniemellä.

Joni Rytkönen ja Niko Korhonen ovat olleet kakkosena ja kolmosena takuuvarmassa kunnossa, mutta sitten alkavat ongelmat. Sisäpelin suurin ongelma on ollut, ettei Jymy pystynyt korvaamaan Antti Korhosta elintärkeässä saranapelaajan roolissa. Aapo Komulaisessa on potentiaalia, mutta hänet siirrettiin kakkoskärkeen todennäköisesti siksi, että hän saisi keskittyä lukkaripeliin. Konsta Kurikka on liian kuriton saranapelaajaksi ja Toni Laakso on ollut sisälläkin paha pettymys. Laakso aloitti sisälläkin kauden vahvasti nelosena, mutta loppukauden käyrä alaspäin on ollut samanlainen kuin ulkopelissä.

Antti Korhosen tasoisen saranapelaajan arvo on siinä, että hän pystyy tekemään nöyrästi sen tehtävän, mitä saranapelaajalta vaaditaan. Korhonen löi toki viime kaudella varsinkin pudotuspeleissä tärkeitä juoksuja, mutta sen lisäksi hän teki tarvittaessa varmasti tilanteita ja varmisti, että tilanne jatkui hänenkin lyöntivuoronsa jälkeen. Kurikka on enemmän pelaaja, joka haluaa nimensä otsikoihin. Joskus se onnistuu, mutta ”joskus” ei saranapelaajalle riitä.

Sotkamossa on hehkutettu Jymyn kakkoskärkeä. Toki hyvänhän se on, muttei niin jäätävän hyvä kuin hehkutuksesta voisi päätellä. Kakkoskärjenkin pelaamista ovat sotkeneet erilaiset loukkaantumiset. Jymyn sisäpelille on Jani Komulaisen aikana ollut tyypillistä, että sisäpelin kaava on hakattu kiveen. Nyt se kaava pakon edessä on elänyt, eikä Jymyn sisäpeli ole rullannut varsinkaan kauden kriittisillä hetkillä tutulla tavalla.

Yhden miehen sota

Raskaansarjan numerolla pelaavien kotiuttajien puuttuminen on johtanut siihen, että Jymy on ollut varsinkin kauden kriittisimmillä hetkillä täysin riippuvainen Roope Korhosesta, sillä apuja ei tullut muilta kotiuttajilta eikä myöskään toiselta lyöjäjokerilta, Lauri Rönköltä. Ja kun Roope Korhosella ei kulkenutkaan totutulla tavalla välieräsarjassa Mansea vastaan, asiat menivät avaamattomaan umpisolmuun. Viisi lyömällä lyötyä juoksua kolmessa ottelussa 31 kolmostilanteesta on Jymyn historiassa synkeimpiä lukemia.

Viimeinen kysymys kuuluu, mikä on pelinjohtaja Jani Komulaisen vastuu Jymyn onnettomasti päättyneessä kaudessa.

Urheilussa sanotaan, että joukkuepeleissä tuloksesta vastaa viime kädessä aina valmentaja tai tässä tapauksessa pelinjohtaja.

Toki vastaa, mutta Jani Komulaisen tämä kausi ei kaatunut.

Suurin vastuu tämän kauden epäonnistumisesta on Jymyn pelaajilla. He eivät pystyneet kokonaisuudessaan pelaamaan samalla tasolla kuin viime kaudella.

Toni Laakson kohdalla myös Jymyn organisaation on katsottava peiliin. Jymy otti Laakson kohdalla ison riskin ja se riski laukesi sormille. Sitä kuvaa parhaimmin se, että Jymy päätti jo kesällä, että Laakso saa pakata kauden päätteeksi tavaransa ja jatkaa uraansa jossain muualla.