Superliiga -hanke menee kertaheitolla yhdeksi jalkapallohistorian suurimmista ja samalla surullisimmista farsseista.

12 eurooppalaista suurseuraa ilmoitti sunnuntaina perustaneensa uuden, arkisin pelattavan supersarjan, jossa pelaisi 15 huippuseuraa vakiojäseninä ja viisi vaihtuvaa seuraa. Ilmoitus nostatti historiallisen myrskyn. Hanketta vastustivat FIFA ja UEFA, kansalliset liigat ja mikä kriittistä: sitä vastustivat myös valmentajat, pelaajat ja ennen kaikkea jalkapallofanit kautta maailman.

Superliiga alkoi murentua dramaattisesti tiistaina, kun Manchester City ilmoitti vetäytyneensä hankkeesta. Citya seurasivat kaikki muutkin viisi Valioliigan seuraa, Arsenal, Chelsea, Liverpool, Manchester United ja Tottenham. Tiistaina myös Inter, Atlético Madrid ja AC Milan vetäytyivät Superliigasta.

Yhdeksän seuran vetäytyminen romuttaa Superliigan, mutta seuraukset eivät jää tähän.

Manchester Unitedin varapuheenjohtaja Ed Woodward julkisti saman tien jo aiemmin tehdyn päätöksen, että hän eroaa tehtävästään tämän vuoden lopussa. Liverpoolin amerikkalaisomistajat harkitsevat puolestaan useista lähteistä tulleiden tietojen perusteella seuran myymistä.

Hankkeesta vetäytyneet seurat ja niiden johtomiehet ovat pyytäneet anteeksi, mutta hankkeen jättämä lommo on niin syvä, että tästä suosta ei anteeksi pyytelemällä selvitä. Moni hankkeessa itsensä ryvettänyt seurajohtaja joutuu harkitsemaan omaa asemaansa tai hänet pakotetaan harkitsemaan omaa asemaansa. On seurajohtajien onni, että katsomoihin ei päästetä vielä kannattajia, sillä viikonloppuna Superliiga-hankkeeseen mukana olleiden seurojen stadioneilla jyrisisi ja kunnolla.

Toinen asia on se, miten Superliiga-farssi vaikuttaa eurooppalaisten suurseurojen ja muiden jalkapallotoimijoiden väleihin. Luottamus on mennyt, mutta toisaalta ongelmaa on turha liioitella. Superliiga-hanke ei tullut puskista, sillä suurseurat ovat suunnitelleet samanhenkisiä ratkaisuja jo vuosikausia.

Voitto ja tappio?

Superliigan kaatuminen on suuri voitto jalkapallolle – mutta se on myös samalla suuri tappio jalkapallolle.

Tämä farssi kertoo, millaisten ihmisten käsissä ja omistuksessa maailman mahtavimmat jalkapalloseurat ovat ja kuinka nämä ihmiset johtavat ja kehittävät jalkapalloa. Perezit, woodwardit ja kroenket voidaan aina vaihtaa uusiin perezeihin, woodwardeihin ja kroenkeihin, mutta surullinen totuus on, että tällaisten ihmisten käsiin jalkapallo on ajautunut – nimistä riippumatta.

FIFA ja UEFA voivat nyt ratsastaa valkealla hevosella ja esittää ritaria, mutta niin lyhyt meidän muistimme ei ole, että olisimme unohtaneet sen, millaiset korruptoituneet käärmeet niitä ovat johtaneet ja johtavat osin edelleenkin.

Kun jalkapallo on tällaisten ihmisten omistuksessa ja käsissä, on väistämätöntä, että myös jatkossa jalkapalloa johdetaan samanlaisella logiikalla ja arvoilla – ja samanlaisella sokeudella.

Kynnys seuraavan Superliiga-hankkeen perustamiseen nousi varmasti korkeaksi, mutta ajattelutapa ei muutu. Euroopan suurimpien seurojen omistajat ajattelevat edelleen yhtä ahneesti ja yhtä kylmästi sitä, miten ne saisivat lisää tuloja – joko generoimalla lajiin uutta rahaa ja tai leikkaamalla kakusta itselleen suuremman siivun. Tätä työtä he jatkavat edelleen, pyysivätpä he kuinka kauniisti anteeksi tahansa.

Suurseurojen omistajien lisäksi Superliiga-farssi kertoo myös siitä, kuinka huonosti seurojen omistajat ymmärtävät sitä, mistä jalkapallo on tehty.

Joku voi sanoa, että Superliiga-hanke oli huonosti valmisteltu. Itse asiassa se oli valmisteltu täysin luokattomasti, mutta vielä käsittämättömämpää on se, miten Superliiga voidaan haudata käytännössä kahdessa päivässä sen jälkeen, kun asia on julkistettu. Eivätkö kyseiset seurajohtajat ymmärtäneet, millainen myrsky asiasta nousisi – vai oliko kyse vain siitä, että sateen sattuessa vallankumous perutetaan?

Olipa kysymys kummasta tahansa, niin tällä näytöllä jokainen hankkeessa mukana ollut seurajohtaja pitäisi heittää lajin ja kyseisten seurojen edun nimissä ulos jalkapallosta.

Onttoja ajattelijoita

Tämä episodi paljastaa myös, kuinka ontto nykyjalkapallon mahtavimpien miesten käsitys omistajuudesta on.

Seurojen osakkeiden omistaminen on yksi omistamisen muoto, mutta vain yksi. Se antaa omistajille juridisesti päätösvallan, mutta urheiluseuroissa omistamisen käsite on paljon laajempi.

Seurojen todellisia omistajia eivät ole he, jotka omistavat osakkeet, vaan kannattajat. Yhdellä kannattajalla on toki vain kymmenen varvasta ja hänen ääntänsä ei kukaan kuuntele, mutta entä kun niitä varpaita onkin kymmeniä- tai satojatuhansia tai jopa miljoonia? Silloin yksittäisistä varpaista tulee varpaiden armeija ja kannattajien äänestä niin voimakas, että sitä on pakko kuunnella.

Ja juuri tuota ääntä seurojen omistajat joutuivat nyt kuuntelemaan. He ymmärsivät, että ilman kannattajia ei ole myöskään seuroja.

Jalkapalloon on tullut ja tulee edelleenkin sokerirahaa sheikeiltä ja muilta ökyrikkailta, mutta todellinen raha tulee kuitenkin niiltä, joita seurojen omistajat kutsuvat asiakkaiksi ja me muut kannattajiksi. He ostavat lippuja, maksu-tv-kortteja, pelipaitoja ja niitä tuotteita, joille heille jalkapallon avulla myydän.

Se on toki selvää kaikille, että maailma muuttuu ja jalkapallon on seurattava maailman ja ihmisten kulutustottumusten muuttumista. Kriittisintä ei ole kuitenkaan muutos, vaan sen ymmärtäminen, miten jalkapalloa muutetaan ja kehitetään siten, että se on edelleen maailman vangitsevin ja mahtavin urheilullinen voima.

Jos kullasta tehdään paskaa, se on paskaa eikä kultaa.