Sinne se Rauman Lukon lippu on ilmestynyt. Yhtäkkisenä keväisenä tekona. On kävelty paikalle ja hoidettu homma. Olavi Tuominen ei tiedä, kuka sen on sinne laittanut.

Hyvin raumalaista. Lukko, totta kai. Mutta myös sijoituspaikka. Vanhan puutornin kopio Syväraumanlahden rannalla.

Alkuperäinen sijaitsi Lonsin kalliolla. Rauma oli Suomen suurin purjelaivakaupunki, ja Vanhan Rauman kulta-aikana rakennetusta Kiikartornista tähystettiin milloin laivoja oli saapumassa.

”Tornin pienoismalli on Lukon jonain kiertopalkintonakin”, Tuominen sanoo.

Tuomisella on raumalaisuuteen monenlaista perspektiiviä. Merkittävän raumalaisen kirkkoherran poikana ja nykyään muun muassa Raumalaiskiekkoilun Tuen hallituksen jäsenenä. Työt veivät maailmallekin, mutta sydän oli silloinkin Raumalla.

”Kaikki raumalaiset ovat kiertäneet maailmalla, mutta eivät asu muualla kuin Raumalla”, Tuominen kuvaa.

Raumalle siis palataan. Vähintäänkin kesäasunnon kautta. Sitä liikettä maailmalle oli jo vuosisatoja sitten.

”Olemme ylpeitä, että käytiin se Helsinkikin pukkaamassa siellä pystyyn.”

Rauman porvareita lähetettiin tosiaankin asuttamaan uutta, vuonna 1550 Kustaa Vaasan perustamaa kaupunkia.

Rauma on tarinana vähän omanlainen. Vain vajaat 40 000 asukasta, mutta ei varsinainen pikkukaupunki.

”Täällä on hyvää innovaatiota. Telakka nostettiin tuhkasta pystyyn uudestaan, ja on kaikki sahat ja sellut. Paperiteollisuus pienenee, mutta silti se seisoo Raumalla suhteellisen hyvin. Ja tämähän on Suomen kolmanneksi suurin vientisatama.”

Ja sitten on se Lukko. Varsinkin kiekkokaupunkina Raumasta tykätään puhua Asterixin ”gallialaisena kylänä”. Onhan se peräti 12 000 asukasta pienempi kuin seuraavaksi pienin liigakaupunki Mikkeli – mutta par­aikaakin sarjataulukon piikkipaikalla. Maratontaulukossa Lukko on sijalla viisi.

Numeraalisesti noin kymmenen prosenttia raumalaisista on normaaliaikana kulloisessakin Lukon kotiottelussa – eikä ole edes isoa ympäröivää aluetta, josta ammentaa. Pohjoiseen päin kuljettaessa ollaan pian jo Ässien seudulla, ja etelään päin mentäessä on Laitila, Lukon ja TPS:n ”jakama” paikkakunta.

Raumaa väkirikkaampien kuntien listalla on muun muassa Järvenpäätä, Porvoota, Kokkolaa, Saloa ja Lohjaa, mutta Rauma on urheilussa kokoaan isompi kaupunki.

Koska se on oivaltanut olla jotain enemmän.

Myytti Lukon takana

Suomalaisten urheilukaupunkien ja alueiden tarinat eivät ole kertomuksia vain numeroista ja tilastoista. Väkiluvuista ja luontaisista resursseista.

Vaan myös tarinoita dynamiikoista, tavoista, ihmisistä, ajattelutavoista. Ja niistä mahdollisesti kumpuavista päätöksistä, ratkaisuista, toimintamalleista. Ajoituksistakin. Visioista ja visionääreistä. Vahingossa syntyneistä tai tarkkaan harkituista.

Sotkamon Jymyn rakennelmaa ja Oulun Kärppien ”puolen Suomen” konseptia. Paljon muuta vastaavaa. Yksilö- ja joukkuelajeissa. Päätöksiä joita on tehty – ja toisia jotka ovat jääneet pöydälle. Potentiaalin hukkaamista tai sen löytämistä siellä, missä sitä ei olisi pitänyt ollakaan.

Raumalaisen kiekkoilun ja siten koko raumalaisen urheilun keskeisin päätös, Rauman Teollisuus- ja Kiinteistöpalvelun perustaminen, tehtiin eräänä huhtikuisena iltana 1972.

Syntyi tietynlainen myytti. Ihasteltu, parjattu, monesti väärin ymmärrettykin. Suomen yhdestä jo suurimmasta kiinteistöpalvelualan yrityksestä ja konserniavustuksista, joita Lukko on siltä saanut.

Se perustamiskokous pidettiin Rauman pappilan salissa, samassa vuonna 1965 rakennetussa kompleksissa, jossa Tuomisen perhe asui.

Elettiin vielä erilaista Suomea. Paikallisempaa. Yhteisöllisempää. Pappila oli kohtaamispaikka. Ja kirkkoherra Oiva Tuominen oli juuri sellainen ihminen, joka asioita laittoi käyntiin.

”Isä oli toiminnan mies, ja hän oli jo useaan otteeseen tehnyt juttuja jääkiekon hyväksi”, Olavi Tuominen kertoo.

Puhuttiin jopa lätkäpapista, jolle saatettiin virsitaulun kautta kertoa Lukon tilanteesta, jos kirkkoilta meni päällekkäin pelin kanssa. Ja Lukon vuoden 1963 mestaruuden jälkeen hän kastoi monia raumalais­lapsia Kanada-maljaa käyttäen.

Hän oli 1950-luvun lopussa käynyt ensimmäisen kerran Lukon ottelussa.

”Rauma-Repolan ostopäällikkö vei hänet peliin, ja isä oli tykästynyt siihen, että täällähän on enemmän väkeä kuin kirkossa”, Tuominen kertoo.

”Kun sitten vihittiin tekojäärata tai halli, ja oli täysi katsomo paikalla, niin hän piti hartauden, alkupuheen tai jonkun rukouksen siihen peliin liittyen. Hän katsoi, ettei saa Raumalla muuten 10 000 ihmistä kuulemaan sanaa! Eikä moni pappi ole Suomessa saanut.”

Lukon pelien alla hän kirjoitti Länsi-Suomeen juttuja nimimerkillä Ikuinen Optimisti ja päätyi monen kiekkohankkeen puuhamieheksi.

”Hän ei halunnut olla puheenjohtajana tai keulakuvana jääkiekkohommissa, koska hänen mielestään se ei ole papin tehtävä, mutta hän löysi ne ihmiset kokoon, joilla oli annettavaa toisilleen.”

Sinä RTK-iltanakin oli huoneessa kova raumalaiskokoonpano. Kirkkoherra, kaupunginjohtaja ja tärkeitä elinkeinoelämän hahmoja.

RTK:n perustaminen olisi hauska nostaa irralleen. Jännänä yksittäisenä tarinana. Lukon kohdalla onkin välillä tapana oikoa mutkia sen RTK-leiman kanssa. Vailla laajempaa kontekstia.

Todellisuudessa puhuttiin kuitenkin ideoiden ja uutteruuden jatkumosta, joka oli silloin jo yli kymmenen vuoden mittainen.

Rauma oli 1950-luvun lopulle tultaessa ollut sellainen tyypillinen suomalainen tehdaskaupunki, jossa joukkuepelit olivat valtaamassa alaa. Lukko oli perustettu 1936 Rauma Woodin, nykyisen Rauma-Repolan urheiluseuraksi.

Jääkiekko oli tullut kaupunkiin 1946, päätynyt Lukon lajivalikoimaan ja ihastuttanut siinä määrin, että juuri jääkiekossa pyrittiin Raumalla olemaan kehityksen eturintamassa.

Se tarkoitti leudon ilmaston rannikkokaupungissa sitä, että tarvittiin tekojäärata. Koko Satakunnan yhteinen säätiö lähti parantamaan alueen jääkiekko­infrastruktuuria, ja koska suurin osa rahoituksesta kerättiin Raumalta, oli se selkeä sijoituspaikka maakunnan ensimmäiselle tekojääradalle.

”Pääsin viisivuotiaana poikana mukana Helsinkiin. Siellä oli isän opiskelukaveri Heikki Hosia opetus­ministerinä, ja sieltä haettiin ensimmäinen avustus”, Tuominen kertoo.

(Tuomisten reissu toistettiin muuten taas, kun Raumalle rakennettiin 1970 maan kolmas jäähalli.)

Lukon hyökkääjä Teppo Rastio haki tekojäähanketta varten Repolalta koneita käyttöön, ja talkoolaisia oli yli 10 000 talkootyötunnin edestä. Kesti puoli vuotta, niin Äijänsuon umpimetsään oli tehty Suomen kolmas tekojääkenttä.

”Olen itse ollut siellä kahdeksanvuotiaana purkamassa jotain katsomoiden perustuksia ja kantamassa jäähdytysputkia. Oppilaat vietiin liikuntatunneilla sinne töihin”, pitkän linjan raumalainen urheilutoimittaja ja kunnanvaltuutettu Pekka Wallenius kuvailee.

”Se talkoohenki, yhteisen oman rakentaminen on lähtenyt liikkeelle jo silloin.”

Mestaruuden hurma

Kaksi vuotta myöhemmin, 1963, Lukko oli Suomen mestari. Menestys oli loogista. Raumalla oli satsattu valmennukseen, ja tekojäärata tarjosi rajattomat harjoittelumahdollisuudet.

Kiekkokaupunki Rauma jo selkeästi oli. Lukon yleisö­ennätys, 10 001, on vuoden 1965 kotiottelusta Porin Karhuja vastaan. Se oli noin puolet Rauman silloisesta asukasmäärästä.

”Siellä oli väkeä niin valtavasti. Joka männyn tai kuusen latvassa oli ihmisiä peliä katsomassa, kun katsomoihin ei saatu niin paljoa mahtumaan”, Wallenius muistelee.

Suomi oli kuitenkin muuttumassa. Ja jääkiekko. Halliaika alkoi Tampereelta ja Helsingistä. Raha hiipi mukaan. Ja ajatukset paremmista työ- tai opiskelupaikoista.

Rosenlewin Urheilijoiden ja Upon Pallon kaltaiset tehdasjoukkueet pystyivät maksamaan pelaajille, Lukko ei. Matti ”Mölli” Keinonen lähtikin juuri RU-38:iin.

Kivuliasta raumalaisten kannalta oli nuorten pelaajien lähtö Helsinkiin. Esa Isaksson ja Juhani Jylhä siirtyivät HIFK:hon ja Jorma Vehmanen HJK:hon. Samalla pelin evoluutio ohjasi kohti isompia pelaajaryhmiä.

Rauman oli vaikea kilpailla, vaikka intoa oli ja urheilullisesti Lukko oli maan kärkiseuroja, ihan 1960-­luvun parhaimpia mitalijoukkueita.

Rauma ei ole ollut kysymys vain pienestä koosta, työpaikoista tai koulutuspaikkojen vähyydestä, vaan myös sijainnista. Liikenteen solmukohta se ei ole ollut.

”1959 tehtiin tuo Kasitie ja se oli valtakunnallisesti hieno tie. 70-luvulla se oli jo yksi pienimmistä reiteistä. Muut pääsi eteenpäin ja me jäimme vähän taustalle täällä. Junat loppuivat 80-luvulla”, Tuominen toteaa.

Vuonna 1967 yhdistettiin kaikki Rauman jääkiekko­seurat Lukon nimen alle, ja seuraavana vuonna perustettiin Raumalaiskiekkoilun Tuki ry. Monella muullakin paikkakunnalla oli tukimekanismeja, mutta Rauma osoittautui tavallista idearikkaammaksi.

Kolme isoa kirjainta

Niin. Se varsinainen RTK-idea. Joka silloin pappilan salissa kehitettiin.

”Mietittiin, että mikä on sellainen osa-alue, mitä mikään teollisuuslaitos ei itse haluaisi tehdä. Mikä on turhan kallista ammattimiesten tehtäväksi. Ja se alkoi ihan ikkunanpesusta”, Tuominen kertoo.

Rauman silloisissa eri teollisuusrakennuksissa oli valtava määrä ikkunoita. Siinä oli työsarkaa. Ja samalla saatiin tuettua kaikille tärkeää Lukkoa.

”Jokainen firma sai antamalleen rahalle vielä vastinettakin.”

Ensi alkuun RTK:n palveluksessa työskenteli yksittäisiä Lukon pelaajia. Ensimmäisenä toimitusjohtajana oli Lukko-hyökkääjä Mikko Yläjä. Ja ensimmäinen keikka oli Osuuskauppa Keulan uuteen Supermarketiin.

”Nämä auttoivat ikkunoiden pesussa ja tekivät kaikkia tempauksia. Pienintä miestä työnnettiin kottikärryssä Raumalla ja mainostettiin, että näin RTK putsaa kaiken!”

Tempuilla haettiin näkyvyyttä. RTK:lle ja Lukolle. Kun toiminta saatiin käytiin, tuli sen pariin varsinaisia ammatti-ihmisiä.

RTK:n marssi varteenotettavaksi yritykseksi alkoi etenkin, kun Olkiluodon varatoimitusjohtaja Rauno Mokka tuli 1980-luvulla Lukon toimintaan ja toi entistä parempaa bisnesajattelua mukanaan.

Sopimukset Teollisuuden Voiman kanssa olivat merkittäviä, ja RTK osasi samalla laajentua viisailla yrityskaupoilla.

”Täytyy käydä vähän hyvä tuuri. Sattuu oikeaan aikaan tekemään oikeita ratkaisuja”, Tuominen sanoo.

Nyt yhtiön liikevaihto on suurin piirtein sama kuin kaikkien liigaseurojen yhteenlaskettu liikevaihto.

Ajatus on tavallaan absurdi – RTK:n kautta hoidetaan toisten liigaseurojenkin halleja, jopa Porissa, jolloin tuottoja tulee Lukolle.

”Ajatus oli nerokkaampi kuin alun perin edes ymmärrettiin. Mutta jos he eivät olisi sitä silloin perustaneet, niin jälkeenpäin sitä ei olisi saatu nostettua tälle tasolle. Sillä oli jo pitkät juuret.”

Vaiettu taikasana

Rauman Lukko oli pitkään hyvin hiljaa tukisysteemiensä laajuudesta.

”Ei haluttu, että edes tiedettäisiin että RTK ja Lukko ovat sama. Sitten se lipsahti jostain”, Tuominen sanoo.

Kateutta ja kritiikkiä haluttiin välttää. Eikä turha huutelu ole kuulunut raumalaisuuteen.

Tavallaan Raumalla ollaan kuitenkin ihannetilanteessa siinä, että liigaseura ei rasita kaupungin talout­ta. Jääkiekko on pitkälti rahoittanut itse puitteensa jäähallia myöten.

Raumalaiskiekkoilun Tuki on myös rakennuttanut Äijänsuolle muun muassa kahden kaukalon kakkoshallin ja tekojääkentän. Jääkiekon harrastaminen on Raumalla edullisinta koko maassa. Aloittaville ikäluokille se on jopa ilmaista. Maalivahdin varusteetkin tulevat seuran takaa.

”Sellaisessa tuen rooli on merkittävämpi kuin itse edustusjoukkueen tukemisessa”, Wallenius sanoo.

Raumalla joudutaan pelaamaan numeropeliä. Luvut mainitaan usein. Noin 300 raumalaislasta vuotta kohden. Niistä puolet poikia. Heistä ja lähiympäristöjen satelliittiseurojen pelaajista pitäisi saada joukkueita kasaan. Pitää pyrkiä maksimoimaan potentiaalia kaikin mahdollisin tavoin.

Varsinainen edustusjoukkueen tukeminen osinkojen kautta tuli mukaan vasta myöhemmin.

Hyviä ideoita on Raumalla ollut muitakin. 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa Lukko oli taitava hankkimaan sellaisia pelaajia, joiden jälleenmyyntiarvo oli kasvamassa.

Lukko olikin finaaleissa 1988, mutta 90-luvun puoli­välin Bosman-sääntö muutti taas pelikenttää. Konserniavustusten tärkeys lähti korostumaan. Vähintäänkin turvaverkkona. Lukko pyörittää nykyään myös muun muassa ravintolatoimintaa ja on tapahtuma­järjestäjä.

Wallenius muistaa, miten Göran Stubbia yritettiin aikoinaan saada sanomaan radiohaastattelussa, että RTK:hon liittyy systeemi, jollaista ei jääkiekkoseuran ympärillä pitäisi olla.

”Mutta Stubb sanoi vain, että hän pitää tätä koko suo­malaisen jääkiekkoilun nerokkaimpana systeeminä.”

Kuvio ei edes vastaa pahimpia sugardaddy-mielikuvia.

”Lukko-perhe on itse perustanut sen pystyäkseen rahoittamaan jääkiekkotoimintaa. Kun niitäkin esimerkkejä on, että tehdas perustaa seuran ja rahoittaa sitä.”

Lukkolaisten perustama, lukkolaisten rakentama, lukkolaisten johtama. RTK:n omistaa Contineo Oy konserniyhtiö, jonka Lukko taasen omistaa – Raumalaiskiekkoilun Tuki ry, Lukko-säätiö ja Rauman Lukko ry yhdessä.

”Jokaiseen hallitukseen on haluttu sellaisia ihmisiä, jotka tukevat tätä pyyteettömästi”, Tuominen miettii.

Positiivista nurkkapatriotismia

Kokonaiskuviosta ollaan Raumalla ylpeitä – ja siksi halvimmat konsernikritiikit ovat harmittaneet.

”Se poistaa kaiken sen viisauden ja työn, minkä ihan tavalliset raumalaiset aikoinaan tekivät”, Juho Suoramaa sanoo.

Hän on yksi Raumam Boja -kannattajaryhmän perustajajäsenistä, ja viestintäyrittäjä, joka on tehnyt hommia niin Lukolle kuin Rauman Pallo-Iiroillekin.

Raumalaiset tekivät joka tapauksessa ison työn tukimekanismeihin liittyen. Ja raumalaisesti. Yhteistuumin, vailla suurta riitaisuutta. Lajien tai seurojen välillä.

”Ollaan pieni paikka ja on paljon alkuperäisiä asukkaita, niin tietty yhteisöllisyys syntyy väkisin. Raumalaisessa jääkiekkotarinassa lounaissuomalainen sisäänpäinlämpiävyys on ollut vain hyve!”, Wallenius miettii.

Oma gallialainen kylänsä siis. Oman giälensä kera.

”Sellaista nurkkapatriotismia, mutta ei negatiivisessa mielessä”, Suoramaa pohtii.

”Ollaan ylpeitä, mutta myös valmiita vastaanottamaan vieraskin. Olen aina pitänyt Raumaa kansainvälisenä kaupunkina. Täällä on ollut pitkään kansainvälistä toimintaa, ja raumalainen ihminen on aika konsensushakuinen.”

Päälle niitä hyviä ideoita ja suunnitelmia. Raumalainen urheiluajattelu on muodostunut hyvin erilaiseksi kuin vaikka 50 kilometrin päässä Porissa.

”Paljon puhutaan porilaisesta hulluudesta. Kun Ässillä on mahdollista menestyä, niin koska Porissa on muistijälkenä se, että voidaan voittaa vaikka Suomen mestaruus, koko kaupunki asettuu sen taakse ja heillä on ihan rajaton itseluottamus”, Suoramaa sanoo.

”Raumalainen hulluus on enemmän sitä, että ollaan vähän maltillisempia, mutta on vuosikymmeniä sitten jo mietitty suunnitelma, miten tullaan pärjäämään resurssien suhteen.”

Kääntöpuolena on se, ettei resursseja ole osattu käyttää täysin hyödyksi. Organisaation moodiksi näytti pitkään jääneen hienon systeemikaavion vaaliminen. Vakautta ei saatu ulotettua siihen, että kiekkopuolellakin olisi ollut varsinaisen urheilujohtamisen myötä jatkuvuutta ja identiteettiä.

”Nyt se on tullut vasta Kalle Sahlstedtin myötä.”

Raumalaisella suunnitelmallisuudella lähestyttiin jopa Lukon Raumam Boja -kannattajaryhmän perustamista.

”Se oli hemmetin hyvin suunniteltu. Vähän sama kuin RTK aikoinaan, jos he ovat miettineet, miten tulevat vuosien päästä pärjäämään. Me mietimme ja hioimme, mikä se imago kannattajatoiminnallakin olisi”, Suoramaa kertoo.

Keskeisiä ulkoisia elementtejä otettiin raumalaisuudesta.

”Rauman kieltä ja kapteeni Haddock, joka sopii hyvin raumalaiseen imagoon. Vähän viinaan menevä merimies, mutta silti hyväsydäminen.”

Kiekkokaupunki

Raumalla on monenlaista urheilua, mutta lajiensa kärkitason toimintaa vain jääkiekossa – ja naisten pesäpallossa.

Työnjaon voi kärjistää. Eri lajeja harrastetaan, jääkiekossa on kaupungin isoimmat tarinat ja identiteetit. Esikuvat, isoimmat reitit maailmalle. Jo Möllistä lähtien. Mölli loisti vuoden 1965 säihkyvissä MM-kisoissa ja oli myöhemmin jopa Katapultti-viihdeohjelman tähtiä.

Kiekkokaupungista on myös tullut monenlaista jääkiekkovaikuttajaa. Erkka Westerlundista Seppo Mäkelään. Ja paljon muun muassa urheilutoimittajia. Raumalaismedia on satsannut urheiluun, joten kulttuuria on rakentunut, ja on ollut tarjottavaksi työpaikkoja, harjoituspaikkoja ja avustajien hommia.

Rauman Lukosta on tehty erikoisen paljon kirjojakin. Yksin se 1963 mestaruus ja kaikki edistykselliset asiat, jotka 1960-luvun ympärillä tapahtuivat, ovat rakentaneet myyttisyyttä Lukon ympärille.

Millainen urheilukaupunki Rauma olisikaan ilman Lukon luomia kokonaisuuksia? Tai jos jossain välissä olisi tehty virheitä tai myyty RTK? Sellaisetkin skenaariot ovat joskus olleet lähellä.

Tavallisempi keskikokoinen urheilukaupunki? Suhdanneherkempi? Riippuvaisempi yksittäisistä sukupolvista ja voimahahmoista? Välillä jotain, välillä ei. Ei ehkä ihan isoimpien leikeissä mukana. Ehkä olisi toisaalta ollut näkyvämpiä tarinoita muissakin lajeissa kuin jääkiekossa?

”Kyllä me sitä usein pohdimme. Se voisi olla jopa niin, että kun Liiga perustettiin 1975, Lukko ei olisi enää ollut riittävän pätevä”, Tuominen miettii.

Wallenius muistaa, miten eräskin Lukon johtohahmo oli 1980-luvulla, ennen RTK:n ammattimaisempaa vaihetta, pyytänyt häntä toimittajana muokkaamaan maaperää sille, että divari tulisi olemaan Lukon sarjataso.

”En tietenkään suostunut sellaiseen”, hän sanoo.

1990-luvun ammattilaisaikana liigatarina olisi loppunut viimeistään. Eikä Liigaa olisi myöhemmin laajennettu Raumalle.

Spekulointi on toisaalta turhaa. Rauma hoiti asiansa omalla tavallaan. Jostain raumalaisuudesta kummuten. Ja ilman tukikuvioitakin olisi saattanut ilmaantua jotain toisenlaista.

Urheiluympäristöillä ei juurikaan ole määritettyjä kohtaloita. Asioihin voidaan vaikuttaa. Jos niillä on merkitystä. Rauma esimerkkinä.

Enemmänkin on spekuloitu sitä, milloin Lukko saisi toisen Suomen mestaruutensa. Ensimmäisen jäähallien aikana voitetun. Ailahtelevammatkin seurat ovat sellaisia voittaneet.

”Jokainen siitä aina puhuu, että kuin se aina… Mitä me ollaan tehty väärin, että meitä aina tällain sorretaan!”, Tuominen kuvaa.

Raumalla on kirottu huonoa tuuria. Ratkaisuhetkien loukkaantumisia. Tapparan kohtaamista. Erilaisia käänteitä.

”On ollut sellaistakin, että jollain on juuri strategisessa kohdassa puhjennut umpisuoli ja se ketju on ollut siinä.”

Viime kaudella Lukko oli kevättalven kuumin joukkue, mutta korona katkaisi kauden. Tällä kaudella runkosarjan dominoinnin keskelle tuli päävalmentaja Pekka Virran koronatartunta.

Mutta on kevät, ja Lukon lippu liehuu siellä Rauman Kiikartornissa.