Jääkiekon MM-kisat ovat leijonahöttöä kansalle, joka nostalgiassa vaeltaa

JääkiekkoLeijonat

Jääkiekon MM-kisat ovat leijonahöttöä kansalle, joka nostalgiassa vaeltaa

Leijonat ja keväiset MM-kisat pitävät suomalaista jääkiekon korttitaloa pystyssä, vielä. Kun pintahötön raapii päältä pois, MM-kisat on C-tason turnaus ja sen arvostus lähinnä jäänne suomalaisessa jääkiekossa. Kuka kääntää sivun?

Juuso Kokkonen
TEKSTI Juuso Kokkonen
@JuusoKokkonen
JULKAISTU 3.6.2021 | KUVAT All Over Press

Se oli koleahko toukokuinen yö, sunnuntain ja maanantain välinen. Taisi hieman ripotella vettäkin. Vuosi oli 2019, Leijonat oli juuri voittanut jääkiekon MM-finaalissa Kanadan 3–1. Marko Anttila teki kaksi maalia.

Ihmiset jonottivat autoruuhkassa, tööttäilivät, uivat suihkulähteissä. Löikö Mörkö sisään?

Se oli sellaista hetken huumaa, spontaaniutta. Leijonat-ilmiö on muutenkin perustunut liki koko kansan kattavaan spontaaniuteen: fanitoiminnassa ei ole esimerkiksi katsomokulttuuria ylläpitävää vahvaa kannattajayhdistystä siinä missä esimerkiksi Huuhkajien tukena on Pohjoiskaarre.

Ehkä MM-kisat on pinttynyt tapa, jota ei voi järjellä selittää.

On vain Leijonat, kevät ja MM-kisat.

Se oli yksi turnaus, yksi kevät, yksi nimettömäksikin luonnehdittu joukkue, yksi prosessi. Jossa tehtiin perusasiat hyvin, löydettiin etua sieltä, mistä moni ei ajatellut sitä löytyvän: pitkästä leirityksestä.

Järjestettiin tietenkin torijuhlat, tosin ei torilla vaan Helsingin Kaisaniemen puistossa. Sehän oli selvä, tavallaan kuuluu kuvioon. Ei sitä kukaan edes kyseenalaistanut, totta kai torijuhlatkin pidetään.

Niin, hyvä kysymys, minkä tähden tämä kaikki? Hieman etäämmältä katsottuna, ajan kuluttua, kaikki näyttää hyvin oudolta ja erikoiselta. Tämäkö on tosiaan se, mikä saa yhä ja edelleen suomalaiset liikkeelle?

Jotain suurta merkitystä jääkiekon MM-kisojen voittamisella tälle kansalle on. Mutta kuka kertoo, että mitä merkitystä sillä itse asiassa tässä ajassa enää on?

Ehkä MM-kisat onkin lähinnä pinttynyt tapa, jotain jota ei osata enää kovin hyvin järjellä selittää. Se vain on. Jääkiekon MM-kisat ja Leijonat ovat suomalaisen yhtenäiskulttuurin ja urheilunationalismin linnake. Ne ovat suomalaisen jääkiekkohuuman ilmentymä, nostalginen tuulahdus tämän urheilumaan historiaa.

Instituutio

Jääkiekon MM-kisat on tai ainakin ollut niin vahva instituutio suomalaisessa urheilukulttuurissa, että sitä ei ole osattu edes kyseenalaistaa.

Tosin kuinka pitkään? Sitä sopii pohtia.

Koronavuosi on tuntunut hämmentävän pitkältä vuodelta. Paljon on muuttunut, paljon on tapahtunut.

Vuosi 2020 oli jääkiekkoilun historiassa erikoinen: se oli ensimmäinen sitten vuoden 1988, kun miesten tasolla ei ollut MM-kisoja – ja ensimmäinen sitten 1946 ilman arvoturnausta lainkaan.

Pienillä säröillä ja muutoksilla voi olla merkittäviä seurauksia.

Leijonat-tuote on ollut jokseenkin alamäessä, lievästi ilmaistuna. Syksyllä Helsingin EHT-turnauksen mielekkyyttä kritisoitiin voimakkaasti mediassa ja jääkiekkopiireissä. Turnaus järjestettiin, mutta se oli vaisu kaikin puolin. Pakkopullan maku. TV-sopimukset ja yhteistyökumppanuudet ohjaavat EHT-pelejäkin. Pelattava on.

Helmikuussa lävähtivät sitten tartunnat, kun Leijonat oli Ruotissa EHT-turnauksessa. Toistakymmentä tartuntaa, karanteenit ja mediamyllytys päälle. Ei näyttänyt hyvältä.

Samalla viime elokuusta asti käytiin historiallista puintia kevään MM-kisoista. Kansainvälinen jääkiekkoliitto puheenjohtajansa René Faselin johdolla siirsi kuin siirsikin vuoden alussa MM-kisat pois Valko-Venäjältä. Mutta päälle jäi leima.

Eikä Suomen Jääkiekkoliittokaan osannut sanoa juuta eikä jaata. Esiin nousikin mediassa lopulta IIHF:n varapuheenjohtaja Kalervo Kummola.

Suomalaisen jääkiekon, Jääkiekkoliiton ja Leijonat-huuman pääarkkitehti osaa pelin: hän osasi haistella taitavasti muuttuneet arvot ja arvoilmapiirin. Vetosi, uhmasi puheenjohtaja Faselia, puhui medialle ja sai aikaan haluamansa päätöksen.

Tämän kevään, tai myöhäiskevään, MM-kisat pelataan kokonaan Latviassa.

MM-kisaspekulaatiot ovat urheilullisessa mielessä olleet jäissä kaksi vuotta. Spekulaatiota toki kaikesta muusta on ollut.

EHT-turnauksissa on nähty joukkueita, joita on kulloinkin koronatilanteen salliessa saatu jalkeille. Media-arvo on ollut pienehkö.

On Jääkiekkoliiton ykköstuotteella mennyt joskus kovempaakin.

Tarttumapinta tavalliselta kiekkokuluttajalta on monella tapaa puuttunut jopa kahden vuoden ajan. Se voi käynnistää syntymässä olleen lumivyöryn.

Jos MM-kisahuuma laantuu tässä maassa, mitä tuon leijonahötön jälkeen on jäljellä suomalaisessa jääkiekossa? Rauniot?

Karnevaali

Ei olisi mitenkään tavatonta, että MM-kisojen arvostus suuren yleisön silmissä himmenisi. Niin itse asiassa pitäisikin kaiken järjen mukaan tapahtua. MM-kisat on urheilullisesti varsin keskinkertainen tapahtuma.

Se on iloinen, keväinen kiekkokarnevaali, johon kasataan joukkueet joitain päiviä ennen kisojen alkua sen perusteella, keitä satutaan kulloinkin saamaan mukaan. Kisojen aikanakin tipahtelee vielä miehiä mukaan. Mukana ei ole parhaita pelaajia. Valmistautumisprosessit ovat hajanaisia. Peliä hiotaan turnauksen aikana, osa paremmin osa huonommin.

Jukka Jalosen valmentama Leijonat osoitti kaksi vuotta sitten, että hyvällä ja systemaattisella valmistautumisella löytyy marginaaleja jopa valtavasti.

Pelaajat saapuvat turnaukseen pitkien kausien jälkeen. Pääsee pelaamaan, hakemaan kenties onnistumisia epäonnistuneen kauden jälkeen, nauttimaan. Osa nauttii niinkin ponnekkaasti, että eksyy yöelämään turnauksen aikana.

Kovasti kilpailtu huippu-urheiluturnaus? Korkeintaan nimellisesti.

Turnauksen arvoa vähentää se, että se pelataan joka vuosi. NHL:ssä pelataan samaan aikaan kiihkeitä ratkaisupelejä.

MM-kisoissa ratkaisupelit pelataan paras yhdestä. Pelitapaa ei testata kunnolla. Siis sillä tavalla, miten pelitavat joutuvat mankeliin eri sarjojen pudotuspeleissä. Paras seitsemästä -sarjoissa kaivetaan jokaikinen valuvika vastustajan sapluunasta.

MM-kisojen yksittäisissä peleissä sattumankin rooli on huomattava. Ratkaisevat päivän vire, sitoutuneisuus ja laatu, jolla perusasioita toteutetaan.

MM-kisat ei ole mittarina kummoinen, eikä sitä pidä sellaisena edes käsitellä.

Helsingin Jokerien KHL-taival on ollut puhetta kaikesta muusta kuin jääkiekosta, mutta kun touhua katsoo puhtaasti jääkiekkosilmin, löytää opin. Jokerit on seitsemän kauden aikana voittanut kolme pudotuspelisarjaa. Suomalaisella valmennuksella, suomalaisilla pelaajilla, suomalaisella pelitavalla.

Jos jossain on urheilullinen mittari, niin siinä. KHL:n pudotuspelit on MM-kisoihin verrattuna hämmentävän erilainen maailma. Äärikilpailtu.

Raatajat rahanalaiset

Miksi tämä C-tason kiekkoturnaus sitten on nauttinut niin varauksetonta ja valtaisaa suosiota tässä maassa?

Lyhyt vastaus: historia ja talous.

Ensinnäkin kisat on järjestetty ja järjestetään yhä vuosittain, samaan aikaan keväällä. Se, jos mikä, on omiaan luomaan säännöllisyyttä, vankistamaan asemaa. Vahvistamaan instituutiota.

Jääkiekkoon tiivistyy 1960-luvulta alkanut rakennemuutos, suurten ikäluokkien siirtyminen kaupunkeihin. Jääkiekosta tuli kaupunkilaisten peli. Rakennettiin halleja, siirryttiin siististi sisätiloihin seuraamaan peliä.

Suomen kaltaisissa olosuhteissa oli hyvinkin luontevaa että jääkiekon kaltainen talviurheilulaji nousee. Ja jääkiekko oli ja on yhä kuitenkin sen verran marginaalinen pallopeli globaalisti, että menestyksen juurelle oli mahdollista päästä melko nopeasti.

Suomalaiseen urheilutarinaan, joka oli rakennettu itsenäistyneen valtion kansakunnan itsetunnon kohottamiseksi, hehkutus MM-mitaleista taistelusta kevät toisensa perään iski kuin kuuma veitsi voihin.

All Over Press

Jokaiseen maailmanmestaruuteen on kulminoitunut ja kytkeytynyt jotain laajemminkin suomalaisesta jääkiekosta ja jopa koko yhteiskunnasta. Vuoden 1995 kulta oli ensimmäinen. Se oli merkki ja todiste siitä, että Suomi on noussut jääkiekon yhdeksi kärkimaista. Se oli ennen kaikkea lamasta toipuvalle kansalle merkittävä hetki. Sanottiin, että mestaruus päätti laman Suomessa.

2011 oli omalla tavallaan uusi tarina. Se oli ikään kuin todiste siitä, että suomalaiset osaavat kyllä voittaa. Oli ollut Torinon katkera finaalitappio. Kotikisojen tappio Ruotsille 2003. Tyrehtynyt pelaajavirta NHL:ään. Tarvittiin uusi käänne.

Oli Mikael Granlundin ilmaveivi, joka käynnisti 2010-luvulla suomalaisten nuorten pelaajien, uuden sukupolven esiinmarssin. Sen hedelmistä nautitaan paraikaa.

Kahden vuoden takainen mestaruus oli lopullinen sinetti. Suomi on niin vahva jääkiekkomaa tai ainakin Leijonat on niin vahva palanen suomalaisessa jääkiekossa, että Suomi voi voittaa turnauksen käytännössä ilman NHL-pelaajiaan, EHT-joukkueella.

Peli on pelattu läpi, viimeistään nyt.

Ollaan pisteessä, jossa MM-kisojen voittaminen ei vaadi ihmetekoja. Niin kuin joskus koettiin. Mitä siis MM-kisojen kautta pitäisi vielä todistaa ja kenelle?

Ja on kyse myös tietysti sukupolvista. Siinä missä vanhemmat sukupolvet ovat jännittäneet pelejä Neuvostoliittoa vastaan, nähneet ensimmäiset arvokisamitalit ja lopulta mestaruuden 1995, nuoremmat sukupolvet ovat eläneet jääkiekkosuomessa, joka kuuluu jo maailman parhaiden kiekkomaiden kategoriaan.

2010-luvulla Suomi on ollut miesten MM-kisoissa neljästi finaalissa, voittanut kolmesti alle 20-vuotiaiden MM-kultaa. On tullut mitaleja alle 18-vuotiaiden maajoukkueessa, Naisleijonissa ja niin edelleen.

Miten nuoremmille sukupolvelle myydään tarinaa jokakeväisistä jääkiekon MM-kisoista?

Maailmankuva on laajempi, jääkiekkomaailmankuva on laajempi. NHL tunkeutuu kotisohville valtavalla volyymilla. Kaikki on tapahtunut aika nopeasti. Havahdutaan siihen, että MM-kisat on lähinnä karnevaalitapahtuma.

Onko Leijonien fanittaminen 2020-luvulla junttia?

Historia ja talous

MM-kisoilla ja Leijonilla tehdään rahaa. MM-kotikisat 2012 ja 2013 toivat Jääkiekkoliitolle yli 10 miljoonan potin. Moneen muuhun lajiin verrattuna jääkiekko on Suomessa vähemmän liittokeskeinen, koska pääsarja Liiga on niin vahvasti oma organisaationsa, mutta liittokeskeinen jääkiekkokin on.

Odotetaan, että liitto kerää rahaa, kehittää ja seurat seuraavat perässä. Tyypillinen ajatusmalli suomalaisessa urheilussa – ylhäältä alas. Liittokeskeisyyden ongelma on, että ylhäältä päin rakennetut mallit ja rakenteet eivät sitten kuitenkaan vastaa aivan sitä, mitä se paikallisen tason tarpeet huutaisivat. Ylätasolta rakennetuilla malleilla luodaan kompromisseja, syntyy keskinkertaisuutta.

Missä tehokkuus todella on, se on nimenomaan siellä paikallisella tasolla, ruohonjuuressa eli seuroissa. Kehityksen pitäisi kummuta nimenomaan sieltä.

Mikä sen kehityksen loppuviimein synnyttää, on kilpailu.

Terve, kestävä pallopelikulttuuri on perinteisesti rakentunut seurojen, ei liittojen tai maajoukkueiden varaan. Ne ovat sitten kermavaahto kakun päällä.

Maajoukkueen luoma tarttumapinta on ohut. Se on etäällä. Se ei ole päivittäistä, se on satunnaista.

Ja nyt se tarttumapinta on puuttunut jopa täysin kahden vuoden ajan, kun puhutaan Leijonista.

Kun tähän yhtälöön huomioidaan jääkiekon asema tässä yhteiskunnassa ja lajin tietyt rakenteelliset tekijät, päädytään mielenkiintoisten kysymysten äärelle.

Rekisteröidyillä harrastajamäärillä mitattuna jääkiekko jää selvästi jalkapallon jalkoihin ja onpa rinnalle noussut salibandy 2010-luvulla.

Lajia voi pelata spontaanisti ulkojäillä joitain kuukausia vuodesta, etelässä ei välttämättä sitäkään. Lajin harrastaminen on infrastruktuuriltaan raskas: jäähallin pystyttäminen ja ylläpitäminen syö kuntien vähäisiä varoja. Harrastaminen on kallista.

Laji ja peli eivät kosketakaan ihmisiä joka päivä. Kuinka kestävää on sellaisen lajin pysyminen asemassa, jossa jääkiekko on Suomessa ollut?

Kiekkosuomen kultatuoli

Sivu pitäisi kääntää. Se sivu, jossa Leijonat istuu jääkiekkosuomen kultatuolissa, on ummehtunut. Pitäisi päästä kestävämmälle tasolle.

Ongelma tosin saattaa olla se, että sivua ei uskalleta kääntää. Kun pallopelikulttuurin dynamo, paikallinen sarjatoiminta, on siinä tilassa, missä se Suomessa tällä hetkellä on, karu tilanne on se, että sittenkin Leijonat on se voima, joka pitää rapistuvan jääkiekkosuomen vielä kasassa. Kunnes ei enää sekään pidä.

Se, mikä on aina synnyttänyt syvää pallopelikulttuuria on paikallisuus. Se, että on tavallinen lokakuinen tiistai, mutta sittenkin poikkeuksellinen tiistai, koska on pelipäivä, yksi niistä kuudestakymmenestä. Spekuloidaan kokoonpanoilla, odotetaan iltaa, taivalletaan hallille pimeässä tihkusateessa.

Onhan sitä Suomessa ollutkin, ja on yhä. Liiga on tuotteena kuitenkin monella paikkakunnalla sen oman seuran kautta erittäin vahva, vaikka sarja onkin menettänyt näkyvyysarvoaan valtakunnallisella tasolla.

Oma paikallinen seura pitää kiinni otteessaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja kaudesta toiseen. Tietysti silloin, kun sarjassa ja peleissä on urheilullisuutta ja kilpailullisuutta. Kunhan peleillä on merkitystä.

Onko sitä?

Mestiksestä on hävinnyt 12 joukkueen ja paikkakunnan osalta paikallinen dynamiikka. Mestiksen näivettäminen on rapauttanut jääkiekkoilun pallopeliromanttisen tarinan. Ja samoin on käynyt Suomi-sarjalle. Ollaan jumissa.

Liiga on historiallisen syvässä urheilullisessa kuopassa. Se on pelillisesti taantunut. Sarjan avaamista ja joukkuemäärän vähentämistä huudetaan. Se on ainoa vaihtoehto. Nyt paetaan kilpailua bisneksen varjolla, mutta urheilu ilman kilpailua ei ole lopulta mitään.

Kun siitä omasta kaupungista tai kylästä häviää urheilun romantiikka, sitä etsitään sitten jostain muualta. Televisiosta, suoratoistopalveluiden uumenista. Ehkä oli joskus seurattu jotain NHL-joukkuetta, seurataan siis sitä.

Totta kai Leijonat ja Liiga menevät osaltaan käsi kädessä. Leijonissa on paljon pelaajia nimenomaan Liigasta. Jos iso yleisö ei enää tunne Liigan suurimpia tähtiä, ote Leijoniinkin jää ohueksi.

Leijonakiima

Asiat tapahtuvat tässä maailman ajassa hyvin nopealla syklillä mutta eivät kuitenkaan sormia napsauttamalla. Muutoksia voi aistia, mutta niitä ei välttämättä näe.

Leijonat kiinnostaa tänäkin keväänä. Voi olla, että vähemmän kuin aiemmin – se ei olisi yllätys – mutta kiinnostaa kuitenkin.

Ensi vuoden kisat järjestetäänkin Suomessa. Päänäyttämönä toimii uusi Tampereen areena. Katsomot täyttyvät varmasti, mutta tietynlainen kulminaatiopiste kotikisat eittämättä on.

Ja tietysti onhan siinä olympialaisetkin vielä.

Kyllä Leijonat vielä kiinnostaa. Niin pitkään kuin voidaan sanoa, että ihmiset katsovat Leijonia ja Leijonat menestyy, voidaan uskotella itselle, että jääkiekko elää ja voi hyvin tässä maassa.

Tai sitten voidaan lopettaa valehtelu, kääntää sivu ja miettiä, miten laji voisi oikeasti hyvin. Muuten jääkiekko kaventuu liitto- ja maajoukkuevetoiseksi lajiksi. Siihen, mistä pitäisi nimenomaan päästä pois matkalla vahvaksi lajikulttuuriksi.

Seurojen ja kilpailun pitäisi nousta, tai olisi jo pitänyt nousta, tämän pallopelikulttuurin veturiksi.

Iso kuva on se, että suomalaisen jääkiekon tilan arvioimiseksi keväiset jääkiekon MM-kisat on umpisurkea mittari.

Torille!

Löi se sisään.