Se oli tragedia, jollaista meistä kukaan ei toivonut näkevänsä ja johon kukaan meistä ei ollut osannut varautua. Tanskan maajoukkueen tähtipelaajan Christian Eriksen lyyhistyy kesken Suomea vastaan pelattavan EM-ottelun tiedottomana kentän pintaan. Alkaa epätoivoinen taistelu elämästä, jota miljoonat televisionkatselijat ja Parkenin yleisö seuraavat järkyttyneinä.

Eriksenin pysähtynyt sydän saadaan toimimaan ja hänet päästään kuljettamaan sairaalaan. Pian sairaalasta alkaa kuulua parempia uutisia. Eriksenin tilaa on vakaa. Seuraavana päivänä hän laskee jo leikkiä joukkuetovereidensa kustannuksella.

Vaikka Eriksenin tragediassa vältyttiin pahimmilta, tilanteen vakavuus ja sen nostattama järkytys ja ahdistus osoittivat, kuinka suhtautumisemme kuolemaan on vuosikymmenten aikana muuttunut.

Tästä muutoksesta saa konkreettisen kuvan katsomalla vanhoja uutisvideoita.

Yksi hätkähdyttävimmistä esimerkeistä on Yleisradion Elävästä arkistosta löytyvä video vuoden 1962 Eläintarhan ajoista.

Ensin 350-kuutoisten moottoripyörien lähdössä kilpailija menettää pyöränsä hallinnan ja holtittomasti heittelehtinyt pyörä osuu kisaa kuvaamassa olleen nuoreen valokuvaajaan, joka saa surmansa.

Kisaa ei kuitenkaan keskeytetä, vaan hoitohenkilöstö puikkelehtii paarien kanssa ohi kiitävien moottoripyörien keskellä.

Tapahtumassa löytyvällä, jälkeenpäin tehdyllä koosteella kisan selostaja kuvailee onnettomuuden lyhyesti ja toteaa lakonisesti, että ”tuonen viikatemies oli mukana vauhtimenoissa”.

Hetkeä myöhemmin 500-kuutoisten kisassa suomalaiskuljettaja korjaa pääsuoralla ajolasiensa asentoa ja menettää pyöränsä hallinnan. Hänen menehtyy saman tien, mutta kisaa ei taaskaan keskeytä, vaan ruumis haetaan kisan kestäessä pois radalta.

Samanlainen suhtautuminen kahteen kuolemantapaukseen välittyy myös seuraan aamun Helsingin Sanomista. Kuolemat kuitataan pienellä otsikolla lähes samaan henkeen kuin kisan tulokset:

”Onnettomuuksien tili: 2 kuoli, 3 sairaalassa.”

Vuotta aiemmin Monzassa sattui F1-historian tuhoisin onnettomuus, kun MM-sarjaa johtaneen saksalaisen Wolfgang von Tripsin Ferrari törmäsi radan reunalla, pienen puisen aidan takana kisaa seuranneisiin katsojiin. Von Trips menehtyi välittömästi, samoin 11 katsojaa. Lisäksi neljä katsojaa menehtyi vammoihinsa myöhemmin sairaalassa. Myöskään Monzan kisaa ei keskeytetty, vaan kuolleita ja loukkaantuneita yritettiin pelastaa ja kantaa pois samalla, kun radalla taisteltiin maailmanmestaruudesta.

***

Nykypäivin silmin Eläintarhan tai Monzan kuvat tuntuvat lähes käsittämättömiltä, mutta jokainen sukupolvi on oman aikansa ja oman aikansa arvojen lapsi.

1960-luvun alussa toisesta maailmansodasta, jossa kuoli yli 80 miljoonaa ihmistä, oli kulunut vain vajaat 20 vuotta. Näin esimerkiksi vuoden 1962 Eltsun ajojen 60 000 katsojan joukossa oli valtavasti sellaisia katsojia, jotka itse olivat olleet rintamalla ja nähneet lukuisten rintamatovereidensa kaatuvan vierestä.

Muutenkin kuoleminen oli aiemmin arkipäiväisempää. Sairaanhoitojärjestelmä ei ollut niin kehittynyt kuin tänä päivänä. Ihmiset kuolivat varsinkin maaseudulla usein kotipiirissään, ja isän tai isoisän ruumis saattoi olla liiterissä lasten nähtävillä siihen saakka, kunnes hänet haudattiin. Näin kuolleisiin ihmisiin ja jopa kuolemiin totuttiin, usein jo lapsesta lähtien.

Myös perhekoot ja lapsikuolleisuus olivat vielä ennen sotia Suomessa korkeita nykypäivään verrattuna. Siksi ei ollut harvinaista, että perheessä joku lapsista oli kuollut jo lapsi-iässä. Sitä kautta myös muut lapset olivat nähneet kuoleman läheltä ja oppineet kohtaamaan sen omalla tavallaan.

Tänä päivänä tilanne on täysin erilainen. Vaikka ihmisiä kuolee edelleen kotona, suurin osa kuolemista tapahtuu sairaaloissa – ja samalla poissa meidän silmistämme. Kuolemasta on tullut kokemuksena näin kliinisempi. Suru on kyllä yhtä koskettava, ellei jopa koskettavampikin, mutta kun kuolemaa tai edes kuollutta ei nähdä, se ei ole kokemuksena samanlainen kuin silloin, jos kuolema konkreettisesti nähdään ja kohdataan.

Eriksenin elvytystoimet näyttivät meille maallikoille järkyttäviltä, mutta ensihoitajat kohtaavat samanlaisia tilanteita työssään jatkuvasti. Siksi – mikä toki on täysin ymmärrettävää – me näemme ja koemme saman tilanteen eri tavalla kuin lääkintähuollon ammattilaiset. Se mikä meille on järkyttävää ja ahdistavaa, on ammattilaisille aina toki vakava, mutta silti arkisempi toimenpide. Normaalia työtä, vaikka sen sanominen ääneen kuulostaakin kolkolta.