Olipa kerran liigasyksy. Eikä niin kauan sitten.

Eräs hyvin menestynyt päävalmentaja marssi seuran toimistolle pitämään valmistamaansa esitystä siitä, miten kehnosti alkaneen kauden kurssi kääntyy – ja millaisia toimenpiteitä seurassa olisi tehtävä.

Perusteellisen puheenvuoron jälkeen päävalmentaja istahti alas seuran hallituksen kanssa keskustelemaan. Eräs hallituksen jäsen esitti päävalmentajalle kysymyksen: Miten joukkueen peliin saataisiin sellaista tshekkiläistä juonikkuutta?

Päävalmentaja puri kieleensä. Kysymys pöyristytti amatöörimäisyydellään, mutta hän sai pidettyä mölyt mahassaan, vaikka mieli huusi sanomaan, että no palkkaamalla pari tshekkiä perkele!

 Tämäkö oli todella se ajatus, jonka hänen valmistelemansa esitys oikeasti herätti?

 ***

Toisessa jääkiekkoseurassa valmentaja oli niin ikään valmistellut esityksensä seuran kehityspalaveria varten. Hän oli hionut kalvojaan ja esitystään vaivalla.

Kun hallituksesta päästiin esittämään kysymyksiä, erään jäsenen kysymys oli jälleen paljon puhuva.

Tämä kysyi innokkaana kuin pikkupoika: Miten ne lentävät vaihdot oikein tehdään?

Päävalmentaja sai tarpeekseen. Hän löi kansionsa kiinni, pakkasi kalvonsa ja käveli sanaakaan sanomatta kokoushuoneesta ulos.

Hän koki, että tilaisuutta ei kannattanut enää jatkaa.

***

Eivät tarinat tähän lopu. Eräs kolmas liigaseuran päävalmentaja oli matkalla hallituksen kokoukseen seuran toimitusjohtajan kanssa. Ennen kokousta toimitusjohtaja halusi kuitenkin sopia ”pelisäännöt”.

Toimitusjohtajan mielestä oli parempi, että nyt tehdään niin, että kehutaan toisiamme. Niin nykytoiminnasta välittyisi mahdollisimman valoisa kuva.

Päävalmentaja jäi pohdiskelemaan, että eikö tärkeintä olekaan miten asiat ovat?

Vai onko tärkeämpää se, miltä asiat saadaan näyttämään?

***

Erään entisen liigavalmentajan seurassa puheenjohtaja oli hoipertelemassa aitiosta rappuja alas miestä väkevämpää nauttineena kiittämään joukkuetta voitosta.

Päävalmentaja ilmoitti, että se ei nyt oikein käy.

Kun pelaajat menivät ruokailemaan jäähallin ruokailutiloihin, puheenjohtaja löytyi joukkueen ihmetellessä pöytään sammuneena.

Päävalmentaja jäi pohtimaan, että mitähän tähän nyt oikein sanoisi.

***

Nyt mennään ajassa jo hieman enemmän taaksepäin. Tarina on kerrottu jääkiekkopiireissä moneen kertaan.

Erään kovan budjetin liigaseuran vierasottelu oli juuri päättynyt tappioon. Seurapomo soitti päävalmentajalle ilmoittaakseen, että tämä oli saanut potkut.

Potkuja on ilmoitettu puhelimella ennenkin. Tästä tapauksesta perin merkillisen teki se, että valmentaja istui puhelimeen vastatessaan joukkueen bussin etuosassa – ja seurajohtaja soitti bussin takaosasta.

Seurapomo tulikin tunnetuksi – useimmiten potkut saaneiden – valmentajien keskuudessa siitä, että hänen neuvonantajansa saivat itsevarmoilla näkemyksillään vaikuttaa seurassa tehtyihin päätöksiin ja ylimpään päättäjään, vaikka heillä ei oikeastaan ollut mitään käsitystä huippu-urheilusta.

***

Vaikka edellä kuvatut tositarinat jääkiekon seurajohtajien toiminnasta ovatkin yksittäisiä ja kenties hieman huvittaviakin, niissä ei lopulta ole mitään hauskaa. Ainakaan jos kysytään päävalmentajilta.

Valmentajakatras on tietysti kirjava, eivätkä valmentajatkaan tosiaankaan aina ole edukseen esiintyneet, mutta vähintään yhtä kirjavaa päällikköä on myös seurojen ylimmissä johdoissa.

Mielenkiintoinen huomio Pohjois-Amerikassa kolme vuotta NHL-jääkiekosta kirjoittaneena on, että jääkiekko-ottelut eivät ole NHL:n seurajohtajille seurustelutilaisuuksia viinilasi kädessä. Suomessa näin on jopa hämmästyttävän usein.

Jos NHL-otteluita katsoo televisiostakin, voi nähdä, että otteluissa ollaan töissä. Ja töissä oleminen ei tarkoita sitä, että ollaan kilistelemässä sponsoreiden kanssa ajatuksia vaihtaen.

Nämä sponsoreiden ajatukset saattavat olla vielä kovin kärsimättömiä, eikä niitä ammattimainen seurajohtaja kuuntelisi tai ainakaan ottaisi huomioon päätöksenteossaan. Mutta se pelko on aina valmentajalla persuksissa, että näin käy. Eikä ihan syyttä.

Valmentajat ovat kuulleet kauhutarinat ja pelkäävät näkemyksettömyyttä ja johtajien urheiluymmärrystä. He ovat näiden päättäjien armoilla ja ovat useimmiten ne, jotka maksavat hinnan työpaikoillaan, jos tulosta ei tule. Seurajohtajat ovat kovia jakelemaan potkuja, mutta harvemmin he menevät itse peilin eteen pohtimaan, miten hyvin he itse ymmärtävät mistä menestyvä urheiluseura oikeastaan koostuu.

Ei varmastikaan ole montaa liigaseuroissa toiminutta päävalmentajaa, joka ei olisi joutunut kokemaan tilannetta, jossa esimerkiksi joku muutaman kymppitonnin mainospaikan ostanut sponsori tai omistaja on kokenut oikeudekseen mennä valmentajakopille kertomaan kadunmiestason analyysipohjalta näkemyksiään illan ottelusta.

***

Mutta eivät valmentajat itsekään ole hoitaneet työtilannettaan ja saavutettua asemaansa parhaalla mahdollisella tavalla.

Useammatkin meritoituneet päävalmentajat ovat seuranneet sydän syrjällään, miten nuoret valmentajat aiheuttavat itselleen ahdinkoa solmimalla jopa yksivuotisia tai 1+1-vuotisia sopimuksia. Ja vieläpä aiempiin standardeihin nähden pilkkahintaan.

Nuoremmat haluavat tietysti Liigaan päästäkseen näyttämään kyntensä, mutta kokeneemmat päävalmentajat tietävät, että seurajohdon näkemys prosessista saattaa olla yhtä vahva kuin viime viikon tulokset. Siksi he pelkäävätkin, että nuoremmat kollegat eivät ole täysin ymmärtäneet, että pidempi ja palkkatasoltaan arvokkaampi sopimus on tiukassa paikassa myös potkujen suhteen paras kynnystä nostava tekijä.

Valmentajilla ei ole pelaajayhdistystä takanaan. Tai onhan valmentajillakin oma yhdistyksensä. Senkin yhdistyksen puheenjohtaja on julkisesti kyllä halunnut parantaa valmentajien asemaa, mutta toimii hallituksen jäsenenä seurassa, joka irtisanoi päävalmentajan vain muutama tunti ennen saman illan matsia. Kyseiseltä vieraspaikkakunnalta sentään tilattiin päävalmentajalle taksikyyti.

***

Usein päävalmentajista puhutaan vainoharhaisina olentoina. Siinä puheessa on varmasti perääkin.

Mutta kun asiaa hieman miettii, voi valmentajia myös ymmärtää.

Sen pituinen se.