Hän on täällä taas.

Se sympaattisen näköinen, tässä kuussa 70 vuotta täyttävä italialainen herrasmies, joka on valmentanut 35 vuotta kestäneellä valmentajaurallaan 20 eri seuraa ja Kreikan maajoukkuetta – ja saanut useimmista valmentajanpesteistään potkut.

Hänestä olisi helppo laskea erilaisia vitsejä. Kertoa koomisia tarinoita. Sanoa, ettei hänen kaltaisilla dinosauruksilla ja heidän liituajanjalkapallollaan ei ole enää käyttöä tämän hetken modernissa ja äärikilpaillussa ammattilaisjalkapallossa.

Maailma on täynnä kärryiltä pudonneita entisiä ja nykyisiä jalkapallovalmentajia, mutta nyt me puhumme erilaisesta dinosauruksesta – valmentajasta, joka on kirjoittanut englantilaisen jalkapallohistorian suurimman ihmeen ja kauneimman satutarinan.

Se valmentaja ei ole Arthur Rowe, Stan Cullis, Alf Ramsey tai Brian Clough.

Rowen, Cullisin, Ramseyn ja Cloughin kaltaiset valmentajat taikoivat toki hekin satumaisia ihmeitä, mutta he tekivät sen aikana, jolloin ihmeiden tekemiseen riitti, että oli poikkeuksellisen lahjakas valmentaja.

Tämä valmentaja teki ihmeen aikana, jolloin sellaisen ihmeen tekeminen ei pitänyt olla enää mitenkään mahdollista.

Eikä hän edes ollut poikkeuksellisen lahjakas valmentaja. Enemmänkin kehäraakki, jonka pilkkaamisesta ja ivaamisesta oli tullut jalkapallossa yleinen hyve.

Mutta silti, vastoin kaikkia profetioita ja arvioita, Claudio Ranieri tuli ja teki ihmeen, jonka jalkapallo tulee ikuisesti muistamaan. Hän sai edellisenä keväänä Valioliigasta putoamisen täpärästi välttäneen Leicesterin pelaamaan yksinkertaista, mutta niin äärimmäisen tehokasta jalkapalloa, että sillä jalkapallolla voitettiin kauden 2015–2016 Valioliigan mestaruus.

Se on edelleenkin tarinana täysin käsittämätön. Kuinka niin vulgäärillä jalkapalolla voidaan voittaa liigamestaruus sarjassa, jossa pelaavat maailman rikkaimmat jalkapalloseurat ja jossa valmensivat sillä kaudella José Mourinhon, Arsène Wengerin, Louis van Gaalin ja Jürgen Kloppin kaltaiset ikoniset valmentajajättiläiset?

***

Vastataan siihen kysymykseen ensin.

Leicester ei pelannut maailman moderneinta ja sofistikoituneinta jalkapalloa, mutta Claudio Ranieri osasi erityisen hyvin yhden asian – organisoida puolustuspelaamisen. Kysymys ei ollut vain puolustuslinjan ja alimpien keskikenttien pelaamisesta, vaan koko joukkueen puolustamisesta, jonka kruunasi satumaisen kauden pelannut maalivahti Kasper Schmeichel.

Leicester päästi kyseisellä kaudella keskimäärin vain 0,95 maalia ottelussa. Se oli toki uskomattoman pieni lukema, mutta vielä tärkeämpää oli se, että kun Leicester piti ottelut vähämaalisina, sille riitti yksi tai kaksi onnistumista otteluissa. Yhden maalin tekeminen riitti Leicesterillä voittoon seitsemässä ottelussa ja kahden maalin tekeminen kuudessa ottelussa.

Leicester teki useissa otteluissa kolme tai jopa neljäkin maalia, mutta mestaruuden kannalta kriittisiä olivat yhdellä tai kahdella maalilla naaratut voitot ja tasapelit.

Leicester oli suurimmassa osassa otteluita altavastaaja – ja se pelasi puhtainta mahdollista altavastaajajalkapalloa. Puolusti alhaalla ja odotti riistoja. Ja kun se oli saanut riiston, alkoi tapahtua. Pitkä pallo tyhjälle puolelle kenttää ja sinne perään kaksi pelaajaa: Jamie Vardy ja Riyad Mahrez. He molemmat – kuten myös N’Golo Kanté – olivat yhden ja saman miehen, Steve Walshin, nerokasmaisia löytöjä Leicesterin pakkaan.

Vardy viimeisteli sillä kaudella 24 liigamaalia ja Mahrez 17. Yhdessä he tekivät Leicesterin 68 maalista 41.

Ei maailman kaunein tapa pelata jalkapalloa, mutta tuolla kaudella äärimmäisen tehokas. Tappava suorastaan.

Leicesterin mestaruus ei kuitenkaan ollut pelkästään Leicesterin ansiosta. Tarvittiin myös muilta kärkiseuroilta poikkeuksellisen heikko kausi.

Toiseksi sijoittunutta Arsenalia luotsasi jo degeneroitumisen vaiheessa ollut manageri, Mauricio Pochettinon viritystyö Tottenhamissa oli vielä vaiheessa, samoin Jürgen Kloppin vallankumous Liverpoolissa, ja Manchester United, Manchester City ja Chelsea olivat kaikki keskellä kaaosmaista murrosta.

Mutta se ei vähennä Ranierin ja Leicesterin mestaruuden historiallisuutta ja sen ihanaa makeutta – eikä sekään, että se, mikä toimi yhdellä kaudella, ei toiminut enää toisella. Yhdeksän kuukautta mestaruusjuhlien jälkeen Leicester oli vain pisteen päässä putoamisviivasta ja Ranierille kävi, kuten hänelle oli niin usein aiemmin urallaan käynyt – sateentekijä sai pakata kassinsa ja etsiä uuden työpaikan.

***

Nyt Ranieri saa jälleen uuden haasteen, kun hänestä tulee Watfordin uusi manageri.

Kaukana ovat ne Watfordin loistonpäivät, kun Elton John ja Graham Taylor nostivat Watfordin Englannin neljänneksi korkeimmalta sarjatasolta kolkuttelemaan englantilaisen jalkapallon suurimpia ja juhlavampia ovia.

Watford on toki edelleen jalkapalloseura, mutta jalkapalloseurana on silkkaa tivolia. Seuraa on luotsannut viimeisen kymmenen vuoden 16 eri manageria ennen Ranieria. Kuvaavaa on, että espanjalainen Xisco Munoz ehti pyörittää Pozzon perheen tivolia kymmenen kuukautta ja nostaa sinä aikana Watfordin Valioliigaan. Se ei kuitenkaan riittänyt Pozzoille – kuten ei riittänyt seitsemän pistettä kauden ensimmäisestä seitsemästä ottelusta, koska Pozzojen mielestä trendi ei ollut oikeansuuntainen.

Eipä sitten ollut.

Kuinka siis Ranierille käy tässä hullunmyllyssä?

Hänelle olisi helppo ennustaa lyhyttä virkaikää, mutta jos maailma on jotain opettanut, se on opettanut sen, ettei Ranierin kohdalla kannata ennustaa enää yhtään mitään. Tinkerman on selvinnyt urallaan paljon pahemmistakin hirttosilmukoista.