Olemme toden totta saaneet – tai joutuneet – lukea heistä lähes kaiken.

Mitä he ovat syöneet. Mitä he ovat juoneet. Millä ja miten he ovat matkustaneet. Miten he ovat käyneet saunassa. Millaiset vaatteet heillä on päällä. Siitäkin, että tykkäävätkö he kanansiivistä. Miten he ovat peräti tervehtineet taviksia kuntosalilla. Ja mitä mieltä he ovat Suomen syystalven säästä.

Olemme jopa lukeneet miten paljon parempia ihmisiä he ovat kuin Helsingissä HJK:ta vastaan pelaamassa käyneen italialaisjalkapalloseura AS Roman valmentaja Jose Mourinho, joka ei jaksanut innostua vastailemaan suomalaistoimittajien kysymyksiin Suomesta ottelua edeltävässä lehdistötilaisuudessa. Tuoreeltaan näin jopa otsikon, että tällä Suomen vierailulla yksi heistä, Patrik Laine, ehtii jopa käydä vessassa.

Ja kun sanon he, kyse on tietysti Columbus Blue Jacketsin ja Colorado Avalanchen NHL-joukkueiden pelaajista ja toimihenkilöistä. Ja kun kyse on heistä, NHL-tähdistä, oikeastaan mikään ei tunnu olevan yhtä pyhää kuin juuri he ja miten arvokkaita heidän mielipiteensä ovat vaikka asia olisi jonninjoutava.

Eikä tässä kaikki. Juttujen aiheiksi kelpaa jopa se, kun pohjoisamerikkalainen tavallinen NHL-toimittaja käy levykaupassa tai kehuu suomalaista junaverkostoa.

Selväksi on käynyt, että kun NHL on saapunut Suomeen markkinoimaan sarjaansa, he ovat saaneet pr-kiertueensa viestinviejiksi myös suomalaistoimittajat.

***

Onhan se selvää, että edellä kuvatut asiat voivat tavan tallaajia kiinnostaa, mutta urheilujournalismin kannalta tilanne on silti kiusallinen.

Voihan näillekin jutuille olla paikkansa ja perustelunsa, mutta sitten voisi olla hyvä pitää huolta siitä, että myös se todellinen kritiikkilaitoksen tehtävä – kovempi journalismi ilman henkilöpalvontoja ja silkkaa viihdehattaraa – tulisi hoidetuksi.

Syystä tai toisesta urheilujournalismissa ja erityisesti NHL-journalismissa on toimittu aina ja on saatu toimia erilaisella logiikalla kuin suurimmassa osassa muuta journalismia. Täysin arkisten asioiden avoin hehkuttaminen ja jopa kömpelöiden sankaritarinoiden rakentaminen on ollut suotavaa, mikä käy ilmi tämänkaltaisten juttujen valtavasta volyymistä.

Hyvä kysymys kuitenkin on se, minkä urheilujournalismin olisi uskallettava itseltään kysyä on, että kun ala tuottaa tällaisella dominoivalla määrällä viihdesisältöä, että mihin olemme matkalla?

Olemmeko me vielä urheilutoimittajia vai alammeko muistuttaa viikko viikolta yhä enemmän viihdetoimittajia?

Osataanko urheilutoimituksissa pian enää tehdä mitään muuta kuin halpahintaista viihdettä? Jääkö iso osa seuraavasta ja nykyisestä toimittajasukupolvesta kasvattamatta muuksi kuin tähtien kirjureiksi, sosiaalista mediaa kyttääviksi kääntäjiksi ja tikusta asiaa tekeviksi otsikkoautomaateiksi?

Onko se asia, jota vaikkapa iltapäivälehtien urheilutoimitusten esihenkilöt voivat klikkimääriä tapittaessaan ja niiden taakse yhä ja alati kriitikkiä kohdatessaan menevinä olla lopulta ylpeitä?

Voidaanko eläkepäivien koittaessa todella katsoa peiliin ja todella sanoa, että me teimme tälle alalle palveluksen?

Varsinkin kun elämme aikaa, jolloin journalismin uskottavuutta yritetään rapauttaa joka suunnalta, niin tarvitseeko sitä vielä tehdä itsekin sisältäpäin?

***

Nyt on nimittäin niin, että Suomeen saapui kaksi NHL-seuraa, jotka ovat hyvin erilaisissa tilanteissa. Se on hieno asia ja sitä sopiikin hehkuttaa, mutta rajansa kaikella.

Tilaa ja pinta-alaa olisi nyt tarjolla myös toisenlaisellekin urheilujournalismille.

Colorado Avalanche on tietysti hallitseva Stanley Cup -mestari, mutta vastapuolella pelaa alkukaudella surkeasti pelannut Columbus Blue Jackets.

Tämä Blue Jackets on itäisen konferenssin viimeisenä ja joukkue on päästänyt eniten maaleja omiin koko NHL:ssä. Sen seuran GM on suomalainen Jarmo Kekäläinen, joka valittiin tehtäväänsä ensimmäisenä eurooppalaisena koskaan.

Nyt tarjolle on tullut myös erinomainen mahdollisuus päästä kysymään jo niitä kovempia kysymyksiä. Miksi Columbus kyntää noin syvällä? Onko päävalmentaja Brad Larsenin asema vaakalaudalla? Ja onko jopa Kekäläisen itsensä asema tällaisilla tuloksilla pian vaakalaudalla?

On nimittäin niin, että jos Kekäläinen epäonnistuu tehtävässään, se voi olla äärimmäisen dominoivasti pohjoisamerikkalaisin voimin historiassaan johto- ja valmennustehtävät täyttäneessä NHL:ssä olla jälleen yksi syy olla katsomatta enää Eurooppaan päin kuin ainoastaan pelaajien suuntaan. Näissä kysymyksissä pohjoisamerikkalaisillakin toimittajilla voisi olla näkökulmaa annettavaksi.

Aihetta voi nimittäin pitää merkittävänä. Mitä korkeampi asema, sitä kovemmalla suurennuslasilla pitäisi vallan vahtikoirien aihetta tutkia. Kekäläistä kovempaa asemaa ei monella suomalaisessa jääkiekossa ole, jos on näkökannasta riippuen kenelläkään.

Ja onhan siellä kentälläkin sitten pelien alkaessa analysoitavaa. Esimerkiksi Patrik Laine, jonka nauttii keskimäärin 8,7 miljoonan vuosipalkkaa ja joka on Kekäläisen Columbuksen suunnan kannalta keskeinen pelaaja, että miten hän suhtautuu omaan ja joukkueensa tilanteeseen. Laine kun on toistaiseksi tällä kaudella saanut kasaan neljässä ottelussa yhden maalin.

Mutta ehkäpä ne kysymykset sitten jäävät vain kysymättä ja analyysit tekemättä. Eihän se olisi tietenkään kivaa tai mukavaa tähtipölyistä tunnelmaa latistaa.

Ei sillä kai sitten vain enää ole nykyään niin väliä, että sen kuvittelisi olevan myös alamme sisäänrakennettu velvollisuus.