Tämä päivä on nähty ja koettu ennenkin. Englannin maajoukkueen arvokisat on  päättynyt jälleen kerran katkeraan pettymykseen. Qatarin MM-kisoista ei palata juhlaliputuksessa ja fanfaarien soidessa, vaan lyötyinä.

Tällä kertaa kotiin palaavaa Three Lionsia ei kuitenkaan moukaroida. Nyt tunnetaan samanlaista empatiaa kuin puolitoista vuotta sitten, jolloin Englannin unelma Euroopan mestaruudesta murentui vasta EM-finaalissa rangaistuspotkukisassa.

Tämänkin Englannin maajoukkueen esitystä on ylistetty. Se on nähty taistelleen urhoollisesti Ranskaa ja ottelun tuomaristoa vastaan. Monien englantilaisarvioiden mielestä parempi joukkue poistui kentältä hävinneenä, huonompi voittajana.

Ottelun tuomariratkaisuista voidaan toki debatoida ja osaa tuomioista voidaan pitää jopa väärinä, mutta niiden ja numeroiden takana oli – kuten Joel Perovuo otteluanalyysissään kirjoitti – paljon syvällisempiäkin syitä , joita Englanti ei voi paeta.

On totta, että Harry Kanen epäonnistuminen loppuhetkien rangaistuspotkussa oli yksi ottelun suurista kulminaatiopisteistä, mutta entä ne kaksi maalia, jotka Ranska teki?

Puolustiko Englanti niillä hetkillä, kuten tuolla tasolla pitäisi puolustaa – vai mureniko Englanti juuri siitä kohtaa, missä sen pelättiin jo ennen kisoja murenevan?

***

Englannin maajoukkueen historiaa pidetään yhtenä jalkapallon suurista tragedioista. Kuinka on mahdollista, että jalkapallon suuri ja ylväs kotimaa ei ole voittanut historian aikana kuin yhdet arvokisat, vuoden 1966 MM-kisat, – ja nekin pitkälti vain siksi, että kisat olivat Englannille kotikisat ja se teki MM-finaalin jatkoajalla legendaarisen haamumaalin?

Englantilaisesta pelaajatuotannosta ja sen ongelmista on kirjoitettu kokonaisia kirjoja. Se, että pelaajatuotannossa on eri vuosikymmeninä on ollut ongelmia, on kiistatonta – mutta yhtä kiistatonta on, että Englanti on tuottanut vuosikymmenten aikana myös lukuisia maailmanluokan pelaajia, joiden varaan olisi voinut rakentaa voittavia joukkueita.

On myös hyvä muistaa, että jalkapallossa marginaalit ovat usein äärimmäisen pieniä. Oliko Kanen lauantaisessa rankkarin epäonnistumisessa tai viime vuoden EM-finaalin rangaistuspotkukisan tragediassa kysymys kansallisesta geenivirheestä vai pelin marginaaleista?

Toki rangaistuspotkut eivät ole mitään kolikonheittoa, mutta puhuttaisiinko nyt jostain suuresta mystisestä kansallisesta ongelmasta, jos Englanti olisi voittanut vuosi sitten nuorella joukkueellaan Euroopan mestaruuden?

Tuskin puhuttaisiin.

***

Yksi sokea piste englantilaisessa jalkapallossa kuitenkin on – valmentajakysymys.

Jalkapallo syntyi Englannissa, mutta syntyhistoria johti suureen dilemmaan: kuin muulle maailmalle uusi ihmeellinen peli piti opettaa, englantilaiset kokivat, että he osaavat pelata sitä opettamattakin. Siksi Englantiin ei syntynyt  voimakasta valmentajakulttuuria. Syntyi sen sijaan managerikulttuuri.

Kuvaavaa oli, että esimerkiksi Englannin maajoukkueen pelaajavalinnoista avauskokoonpanoa myöten päätti erillinen Jalkapalloliiton johtohenkilöistä koottu valintakomitea, kunnes Alf Ramsey laittoi nimityksensä ehdoksi vuonna 1963, että hän päättää siitä, ketkä joukkueessa pelaavat.

Englantilaisen valmentajakulttuurin ohuus näkyy myös tilastoissa. Englannin Valioliigaa ei ole voittanut sen olemassaolon aikana kertaakaan englantilainen valmentaja. Edellinen liigamestaruutta juhlinut englantilaisvalmentaja oli Howard Wilkison, joka johti Leedsin yllätysmestariksi kaudella 1991-92.

Toisin sanoen 30 vuotta sitten.

***

Ongelma näkyy myös Englannin nykyisessä päävalmentajassa Gareth Southgatessa.

Southgate on ylistetty ja kehuttu Ranskan tappion jälkimainingeissa ja monet entiset Englannin maajoukkuepelaajat Gary Nevillen, Gary Linekerin, Ian Wrightin, Jermaine Jenasin ja Martin Keownin johdolla ovat antaneet täyden tukensa sille, että ”Gareth jatkaisi” Englannin maajoukkueen päävalmentajana.

Asiaa voi kuitenkin lähestyä vastakysymyksellä:

Jos Southgate on kerta loistava päävalmentaja, kuinka moni Valioliigan kärkiseuroista valitsisi Southgaten managerikseen, jos hän olisi tehtävään käytettävissä?

Vastaus: ei yksikään, ellei Valioliigan kärkiseuroiksi alettaisi laskea Evertonin, West Hamin tai Aston Villan kaltaisia seuroja, joiden prosessit valita managereitaan ovat sattumanvaraisia. Ne voisivat tarttua jopa Southgateen ja häneen hohtavaan nimeensä, mutta kuvitteleeko joku oikeasti, että Southgate saisi ikimaailmassa johdettavakseen Manchester Citya, Liverpoolia tai Arsenalia?

Southgate ei ole huono päävalmentaja, mutta onko hän kuitenkaan myös paras mahdollinen päävalmentaja Englannin nuorelle ja lahjakkaalle joukkueelle?

Olisiko joku toinen päävalmentaja saanut pumpattua tästä nykyisestä joukkueesta enemmän irti kuin äärivarovaisuudestaan tunnettu Southgate?

Olisiko joku toinen päävalmentaja kiinnittänyt enemmän huomiota Englannin puolustuksen ja pelinavaamisen ongelmiin ja nostanut pelaavaan kokokoonpanoon pelaajia, joiden kautta ongelmia olisi voitu ratkaista?

Tai olisiko joku toinen päävalmentaja vaihtanut pois parasta pelaajaansa, Bukayo Sakaa, pois siinä vaiheessa, kun Englannin ja Ranskan ottelua alettiin paketoida?

Tai olisiko joku toinen päävalmentaja nostanut riskitasoja ottelun loppuhetkillä, kun Englannin oli pakko tehdä vähintään yksi maali, ja valinnut kentälle hyökkäysvoimaisimpia pelaajia?

***

Kun Englanti oli hävinnyt Ranskalle ja sen MM-kisat olivat päättyneet, pidin selvänä, että Southgaten päivät Englannin maajoukkueen päävalmentajana ovat luetut. Nyt vuorokautta myöhemmin tilanne on se, että Englanti jatkaa todennäköisesti Southgaten ohjissa myös seuraaviin arvokisoihin, kesän 2024 EM-kisoihin.

Kysymys ei ole siitä, etteikö maailmasta löytyisi parempaa päävalmentajaa Englannille kuin Southgate, mutta mistä sellainen päävalmentaja löytyisi?

Tullaan oleelliseen.

Englannilla on ollut historian aikana kaksi ulkomaalaista päävalmentajaa – Sven-Göran Eriksson 2001-2006 ja Fabio Capello 2008-2012. Sen jälkeen Englannissa on palattu kuitenkin entiseen: Three Lionsia voi valmentaa vain englantilainen päävalmentaja.

Myös nyt Southgatelle osoitettu tuen ehdottomuus viittaa siihen, että Southgate ei ole paras päävalmentaja Englannille vaan ainoastaan paras englantilainen päävalmentaja?

Siksi tässä kohtaa on todennäköisesti turha puhua Thomas Tuchelin tai Mauricio Pochettinon kaltaisista vaihtoehdoista tai edes unelmoida, saisiko esimerkiksi Jürgen Kloppin tai jopa Pep Guardiolan irti nykyisistä tehtävistään. Saksan maajoukkue sai Hansi Flickin irti Bayern Münchenistä yhdellä tai kahdella puhelinsoitolla, mutta Englannin Jalkapalloliiton on turha edes soittaa Liverpooliin tai Manchester Cityyn.

Pitää katsoa mieluumminkin seuraavaa nimilistaa: Eddie Howe, Graham Potter, Frank Lampard, Steven Gerrard, Gary O’Neill, Nigel Pearson, Scott Parker, Dean Smith, Wayne Rooney, Michael Carrick…

Siinä on englantilaisten valmentajien crème de la crème tällä hetkellä.

Siinä on myös vastaus, miksi Southgaten asemaa ei aseteta edes teoriassa kyseenalaiseksi. Eddie Howe ja Graham Potter olisivat tuosta listasta parempia valmentajia kuin Southgate, mutta kummankaan kauluslaatassa ei ole riittävästi leijonan kuvia, jotta heidät valittaisiin Englannin maajoukkueen päävalmentajaksi – vielä.

On myös epätodennäköistä, että ainakaan Newcastle ei päästäisi hyvää työtä tehnyttä Howea siirtymään Englannin maajoukkueeseen, vaikka hänelle sitä paikkaa tarjottaisiinkin. Chelseasta ei sen sijaan koskaan tiedä, mitä siinä tivolissa päätetään ja mitä jätetään päättämättä.

Siksi Englannin kannattajien kannattaa varautua siihen, että Englannin maajoukkue ajaa jatkossakin Southgaten johdolla.

Käsijarru päällä ja Harry Maguiren jykevä hahmo arpoo pallon kanssa Three Lionsin alakerrassa.

Monessa muussa jalkapallomaassa ongelmat korjattaisiin, mutta Englannissa ne korjataan vain uskon ja toivon voimalla.