Yhdestä asiasta kaikki lienevät samaa mieltä: Urheilussa ihan yleiselläkin tasolla taktiikka näyttelee isoa roolia.

Urheilussa lajista riippumatta näkee monenlaisia suorituksia taktisesta näkökulmasta ja monesti jokin taktinen tyylisuunta muodostuu dominoivaksi. Kun menestystä tuova tyyli löytyy, sitä yritetään kopioida ja muut toistavat sitä omalla tavallaan.

Osa vastustaa vallalla olevaa trendiä ja luo kokonaan oman metodinsa. Toisilla ei ole taktiikkaa mukana nimeksikään ja urheilija tai joukkue ikään kuin luo itse taktisen otteensa itselleen.

Näin muodostuvat näkemämme tyylit kilpailla tai pelata.

***

Jalkapallohuipulla valloilla on ollut jo pitkään pallonhallintaan perustuva pelityyli. Sitä pidetään laajalti oikeana ja parhaana tapana pelata – ja voittaa.

Joukkueita, jotka pelaavat pitkää palloa, pyrkivät enemmän puolustamaan ja rikkomaan vastustajan peliä. Heitä syytetään usein säännöllisesti pelin tappamisesta, väärin pelaamisesta ja väärin voittamisesta.

Tosiasiassa nämä kilpikonnalla puolustavat joukkueet pakottavat parhaat joukkueet venymään vielä parempaan, sillä jokaisessa ottelussa se ratkaisu on löydettävä uudelleen, eikä pöytä ole valmiiksi katettuna joka viikko, kun sen peliä pyritään tuhoamaan parhaalla vastalääkkeellä.

Suomessakin elämme vielä vastakkainasettelun aikaa siinä, miten jalkapalloa kuuluisi pelata. Joku haluaa avata aina lyhyellä, koska niin huipullakin tehdään. Joku toinen kutsuu sitä puolestaan pimputteluksi ja kolmas ymmärtää mistä on kyse.

Lyhyellä avaaminen vastustajan prässätessä korkealta mielletään isoksi riskiksi. Sitä se tietyllä tapaa onkin, sillä menetyksen sattuessa vastustajalla on monesti lyhyt matka maalintekoon.

Hyvin valmennetulle joukkueelle se on kuitenkin myös iso mahdollisuus satuttaa vastustajaa ja yhtä lailla pitkä pallo voi olla iso riski ja aiheuttaa vastustajalle maalipaikan. Siispä olennaisinta olisi valmentajana tietää mitä joukkueeltaan kentällä haluaa ja miten se toteutetaan.

Olisi siis pyrittävä opettamaan pelaajia valitsemaan ja löytämään oikea informaatio kentältä, eikä kieltämään tai patistamaan pelaajia pelaamaan vain yhdellä tyylillä.

Hyvä valmentaja kun osaa yhdistellä erilaisia tyylejä ja luoda erilaisia pelisuunnitelmia, eikä ole yhden kortin varassa joukkueensa kanssa. Hyvä pelaaja vastaavasti osaa sopeutua erilaisiin pelitapoihin ja rooleihin.

***

Jos katsomme tilastoja maailman top5-jalkapallosarjojen joukkueista, voimme kiistatta todeta yhden asian: Parhaat joukkueet lähes poikkeuksetta hallitsevat pelejään pallonhallinnalla.

Nämä suurimmat joukkueet avaavat peliä myös isolla prosentilla lyhyillä maalipotkuilla, syöttöjen pituudet ovat sarjojen lyhyimmät ja niitä on eniten ottelua kohden.

Jos esimerkiksi otetaan PSG, joukkueella on eniten onnistuneita lyhyitä syöttöjä Euroopan top-5 sarjoissa ja vähiten yritettyjä pitkiä syöttöjä. Muutkin sarjojen kärkijoukkueet ovat PSG:n peesissä erityisesti lyhyiden syöttöjen tilastossa.

Pitkissä syötöissä nähdään enemmän hajontaa ja tästä päästäänkin kohti suoraviivaista ja pitkiin syöttöihin perustuvaa peliä.

Vai päästäänkö?

***

Manchester City on nimittäin yrittänyt seitsemänneksitoista eniten pitkiä syöttöjä tällä kaudella ja kyseessä on kuitenkin toiseksi eniten peleissään palloa hallitseva joukkue top-5 sarjoissa.

Tämä pitkien pallojen tilasto kertoo osaltaan joukkueen identiteetistä, millaisia pelaajatyyppejä joukkueessa on ja miten joukkue on organisoitu.

City on esimerkiksi pelannut aika paljon pitkiä palloja ja onnistunut pitämään ne omilla kohtuu hyvin, hiukan alle 70-prosenttisesti eli tämä toiminta on varmasti suunniteltua ja perusteltua joukkueen pelaajistoon nähden.

Vertailun vuoksi tilaston neljäntenä oleva Liverpool on heittänyt 137 pitkää palloa Cityä enemmän, mutta omille on jäänyt vain 60 prosenttia palloista.

***

Katsomalla joukkueiden pallonhallintaprosentteja ja näitä syöttötilastoja voidaan vetää jo kohtalaisen vahvat suuntaviivat sille, miten joukkueella sarjassaan menee.

Samoin huomataan, että nämä sarjan kärkipään joukkueet eivät vain pimputtele ja avaa lyhyellä, vaan näiltä joukkueilta löytyy hyvin monipuolinen pelikirja. Parhaat joukkueet ymmärtävät edelleen, että helpoin tapa tehdä maali on potkaista pallo vastustajan puolustuslinjan selustaan ja joku juoksee yksin läpi. Siispä parhaat joukkueet osaavat myös pelata pitkiä palloja sopivilla hetkillä ja ennen kaikkea tilanteeseen sopivia pitkiä palloja.

Huippujoukkueet eivät pyri monestikaan pelaamaan keskushyökkääjälle korkeaa Hakaniemen vappupalloa, vaan laadukkaan laakapallon, jonka hyökkääjä pyrkii tiputtamaan kontrolloidusti omille, josta tavoitteena on päästä iskemään vastustajan puolustuslinjaa vastaan.

Everton on hyvä esimerkki joukkueesta, joka on heittänyt palloa taivaalle hyvin ahkerasti, mutta omille niistä on jäänyt alle puolet. Tämä kertoo hyvin joukkueen sekavasta pelaamisesta, joka yleensä johtaa pitkän pallon pelaamiseen ilman selvää suunnitelmaa.

***

Miksi sitten kaikki eivät pelaa tiki-takaa yhdistettynä näihin nopeisiin murtautumisiin, jos se kerran tuottaa tulosta?

Ilmiselvä vastaus on valmennuksen taso. Mukaan voidaan toki ottaa pelaajien taso, mutta hiukan heikommallakin pelaajamateriaalilla on todistettavasti mahdollista pelata voittavaa jalkapalloa pallonhallinnan kautta.

Menestystä on tietenkin myös mahdollista saada inhorealistisemmallakin pelitavalla, kysykää vaikka Jose Mourinholta tai Sean Dychelta, joka luotsasi Burnleyn seitsemänneksi Valioliigassa 2017-2018 kaudella hyvin suoraviivaisella, mutta organisoidulla pelitavalla. On siis myös väärin väittää, että pitkä pallo on paha pallo. Kunhan sillä on joku konkreettinen tarkoitus.

Tilanne on kuitenkin se, että mitä enemmän liikkuvia osia joukkueen pelitavassa on, sitä kompleksisempaa se on pelaajien ymmärtää ja valmentajan valmentaa.

***

Esa Pekonen julisti talvella 2012 KuPSin siirtyneen pelaamaan Barcelonan pelitavalla.

Alkukesästä samana vuonna tuli seuraava julistus: Harharetket ovat ohi ja KuPS siirtyi takaisin ’’vanhaan pelitapaan’’. Tuolloin kuuleman mukaan ohjeet pelaajille olivat suunnilleen tuossa kappaleen ensimmäisessä lauseessa. Jokainen pelaajahan on katsonut Barcelonan pelejä ja tietää miten he pelaavat.

Niinpä KuPS avasi lyhyellä maalipotkulla ja pelaajat pyrkivät toteuttamaan Barcan pelitapaa. Jälkeenpäin Pekonen kommentoi tätä kokeilua kuvailemalla pelaamisen olleen ’’tehotonta pyörimistä’’.

Tämän esimerkin ei ollut tarkoitus mollata Pekosta, vaan tuoda esiin jälleen kerran se valmentamisen vaikeus ja yksi valmentamisen tärkeimmistä asioista.

Kuinka hyvin ja ymmärrettävästi valmentaja osaa tuoda pelaajilleen informaation pelaamiseen liittyvissä asioissa, oli pelikirjassa sitten kaksi sivua tai 200 sivua. Tästä voidaan oppia myös se, että mikäli pelikirjasta löytyy ainoastaan adjektiiveja ilman konkretiaa, ollaan vaikeuksissa.

***

Suomessa meidän on pakko ymmärtää, että emme tule nousemaan keskinkertaisuudesta pois, ellemme pyri oppimaan meitä paremmilta ja Suomessa toimivilta huipuilta.

Edelleen meillä tuntuu olevan vallalla tietynlainen kuppikuntien kulttuuri, jossa jonkun valitun tyylisuunnan ulkopuolelta tulevat ajatukset tyrmätään suoraan ja valitun ideologian kanssa ajetaan vaikka jyrkänteeltä alas, kunhan ei myönnetä omia mahdollisia virheitä.

Ei ole myöskään olemassa mitään taikatemppua ja ’’Suomen tyyliä’’, kuten jossain vaiheessa puhuttiin, vaan pitkäkestoinen menestyminen jalkapallossa on sidottu pelin lainalaisuuksiin ja joukkueen harjoittelun tasoon.

Tämän sijaan meidän olisi mietittävä yhteisiä konkreettisia asioita, joita meillä Suomessa tulisi alkaa harjoittaa lapsivaiheesta alkaen aina sinne aikuisuuteen, jolloin pääsisimme mahdollisesti joku päivä siihen tilanteeseen, että tuottaisimme laajalla rintamalla hyvillä perustaidoilla ja fysiikalla varustettuja pelaajia, jotka ovat jo 4v4-vaiheessa alkaneet opetella valmentajan opastuksella oikeaa päätöksentekoa ja pelin lainalaisuuksia kentällä.

Tämä onnistuu ainoastaan yhteistyöllä ja halulla kehittyä paremmaksi valmentajaksi. On selvää, että tarvitsemme aivan erilaiset taloudelliset resurssit junioripuolelle, jotta saisimme enemmän koulutettuja valmentajia valmentamaan.

***

Olen puhunut paljon lapsi-ja nuorisovaiheen asioista Suomessa, enkä mene tässä enää ongelmalliseen tasoryhmä-systeemiin tai liian suuriin harjoitusmääriin alle 12-vuotiaissa sen enempää.

Itse lapsivaiheen harjoitteluun tarvitsemme lisää muun muassa perustekniikoiden harjoittelua, motoristen taitojen kehittämistä ja itse peliin esimerkiksi maalipotku-tilanteen kautta pelaajien sijoittumisen opettamista, jossa pelaajat oppivat mihin peli kannattaa avata milloinkin ja näin tämä asia on helpompi oppia sitten 8v8-maailmassa, puhumattakaan isolla kentällä.

On kestämätön tilanne, jos meillä pelaajat alkavat opetella konkreettisia taktisia periaatteita vasta aikuisten peleissä.

Jos me jatkamme toisillemme naureskelua omissa kahvipöydissämme, emmekä ole kiinnostuneita tekemään muutoksia, jatkamme keskinkertaisuudessa niitä maassamme vaikuttavia valonpilkahduksia lukuun ottamatta, jotka haluavat oppia lisää ja kehittyä.

Tämänkaltaisia valmentajia otetaan toivottavasti jatkossa yhä kovempiin positioihin Suomen jalkapallokentässä ja toivon mukaan heiltä on tulevaisuudessa imemässä oppia yhä isompi joukko innokkaita valmentajia Palloliitossa ja seuroissa.