Johanna Aatsalon kirja ”Paljastus: Tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa” (WSOY) on monitasoinen ja ajatuksia herättävä kirja.

Yksi taso on se, millaisen tapahtumaketjun STT:n tammikuussa 1998 julkaisema dopinguutinen käynnisti – ja toinen se, millaiseen myllytykseen Aatsalo itse joutui ja millaisia seurauksia jutulla oli hänen henkilökohtaisessa elämässään.

Aatsalon oma kokemuspohjainen taistelu kohun pyörteissä ja selväjärkisenä pysyminen ovat pysäyttävää luettavaa. Samoin se, miten useat Aatsalon omat työtoverit STT:ssä kääntyivät Aatsaloa vastaan tai millaisen nimittelyn ja vähättelyn kohteeksi hän joutui naisena.

Kirjassa on myös tasoja, joilla on yleisempää yhteiskunnallista ja journalistista merkitystä. Niistä tärkein on käsite nimeltä totuus.

Totuus mielletään käsitteenä karkeasti ottaen siten, että totuus vastaa todellisuutta. Se, että Eduskuntatalo sijaitsee Helsingissä tai että, Helsingin ja Tampereen välillä on rautatie, ovat totuuksia, joita kenenkään on mahdoton kiistää.

STT:n julkaiseman dopinguutisen keskeinen väite oli, että suomalainen maastohiihtäjä oli ostanut kasvuhormonia ja Hiihtoliiton johtohenkilöt olivat tietoisia kasvuhormonin käytöstä. Myöhemmin samana päivänä STT paljasti, että kyseinen hiihtäjä oli Jari Räsänen. Uutista tarkennettiin myöhemmin vielä siten, että kyseiseen tapaukseen liittyi vain yksi Hiihtoliiton johtohenkilö.

Uutisesta alkoi vuosien väittely, mikä tapauksessa oli totta ja mikä ei. Vaikka tapahtumien kulku on pääpiirteittäin moneen kertaan kerrottu, Aatsalon kirja kuvaa konkreettisella tavalla sitä, miten totuus eli ja muuttui matkan varrella – ja mikä laajemmassa mielessä tärkeintä ja pysäyttävintä: miten suomalainen oikeusjärjestelmä pysyi muutoksissa mukana.

***

Meillä suomalaisilla on luja usko oikeuslaitokseemme. Siihen, että totuus voittaa ja oikeus tapahtuu.

Olimme 2000-luvun alussa kirjoittamassa laajaa dopingaiheista juttua Urheilulehteen. Ennen jutun julkaisua annoimme jutun ja sen taustatiedot asianajaja Risto Rytin arvioitaviksi.

Ryti varoitti, että jos jutun julkaiseminen johtaisi oikeusprosessiin, tulisimme sen hyvin suurella todennäköisyydellä häviämään. Emme siksi, etteivätkö tietomme pitäneet paikkaansa, vaan siksi, että oikeutta ei viime kädessä kiinnosta totuus, vaan näyttö.

Ammattipiireissä tätä totuuden ja näytön välistä ristiriitaa kuvataan käsitteillä aineellinen totuus ja prosessuaalinen totuus.

Maineikas asianajaja Zacharias Sundström menee Staffan Bruunin kirjoittamassa kirjassa ”Suomen kallein asianajaja” (WSOY) askeleen vieläkin pidemmälle. Hänen mukaansa oikeudessa voittaa yleensä se osapuoli, joka on lukenut paremmin läksynsä.

***

Aatsalon kirja kuvaa hyvin sitä, miten prosessuaalinen oikeus toimii käytännössä ja millaisia sudenkuoppia näyttöpohjaiseen oikeuteen liittyy.

Jos poliisi ei – varsin pinnallisen tutkimuksen jälkeen – löytänyt näyttöä siitä, että Räsänen olisi ostanut kasvuhormonia tai Hiihtoliiton edustajat valehtelivat surutta oikeudessa päin näköä, prosessuaalinen totuus sanoi, että STT:n väitteet eivät pitäneet paikkaansa.

Kun kuusi suomalaishiihtäjää kärähti Lahden MM-kisoissa 2001 dopingaineiden käytöstä ja asioita alettiin perata uudelleen näiden tapahtumien valossa, Hiihtoliiton ja Räsäsen totuudesta tulikin valhe – ja Räsänen ja Hiihtoliiton edustajat tuomittiin eri asteisiin rangaistuksiin oikeudessa valehtelemisesta.

En syyllistä tässä niinkään oikeuslaitosta. Sen tehtävä ei ole helppo, mutta miten meidän pitäisi suhtautua sellaiseen oikeusjärjestelmään, jossa voiton voi ratkaista asianajan ammattitaito tai se, miten hyvin – kuten Sundström kuvailee – asianajaja on valmistautunut oikeuskäsittelyyn.

Urheilussa paras voittakoon, mutta toteutuuko oikeus, jos oikeutta ratkotaan samalla periaatteella?

***

Aatsalon kirja piirtää hyvän kuvan myös siitä, miten totuutta voidaan salakavalasti venyttää siten, että se palvelee paremmin omia tarkoitusperiä.

Kysymys on pienen pienistä sävyeroista. Muutetaan sanan tai kahden verran sitä, mitä jutussa on kirjoitettu, jolloin voidaan käsi Raamatulla ja sataprosenttisesti totuudessa pysymällä kiistää joku väite – vaikka tosiasiassa jutussa ei olisikaan kyseistä väitettä edes esitetty.

Tällainen vääristely on arkipäiväistä ja osin jopa inhimillistä. Silti sitä on joskus vaikea niellä.

Omalla urallani yksi kuvaava väite liittyi ennen syyskuussa 2002 Walesia vastaan pelattua EM-ottelua Urheilulehdessä julkaistu äärikriittinen juttu Suomen silloisesta päävalmentajasta Antti Muurisesta. Juttua varten oli haastateltu useita maajoukkueen pelaajia ja maajoukkueen taustaihmisiä nimettöminä, ja jutun keskeinen väite oli. että pelaajat pitivät Muurisen taktista osaamista heikkona.

Palloliiton silloinen puheenjohtaja Pekka Hämäläinen kuittasi Futari-lehdessä nämä väitteet ja ymmärrykseni jalkapallosta toteamalla, että olisin sanonut, että pelaajat olisivat voineet todistaa väitteemme vääriksi voittamalla Walesin kyseisessä ottelussa.

Todellisuudessa olin ollut vain samaa mieltä Palloliiton työntekijän kanssa siitä, että jos Suomi olisi voittanut Walesin, kohu jutun tiimoilta olisi ollut pienempi. Tuloksella ei ollut mitään tekemistä väitteiden kanssa, ainoastaan juttua seuranneen kohun kanssa.

Voin vain kuvitella, millaisten tunteiden vallassa Aatsalo on – härskin valehtelun lisäksi –  kuunnellut oikeussalissa samanlaista tietoista tai tiedostamatta lähes huomaamatonta vääristeltyä täysin eri mittaluokan asioiden yhteydessä.

***

Aatsalon kirjalla on kiistattomat ansionsa. Yksi ansio on siinä, että kirja on meille kaikille terveellinen muistutus siitä, mitä totuus tarkoittaa oikeuslaitoksen rattaissa.

Pidän meitä auringonlaskussa ratsastavia toimittajia jo menetettyinä tapauksina, mutta jokaisen nuoremman toimittajan ja toimittajan urasta haaveilevan kirja kannattaa lukea opetusmielessä. Niin totuuskäsitteen suhteen kuin siinä mielessä, millaisessa viidakossa me elämme.

Kovien paljastusjuttujen tekeminen saattaa kuulostaa hienolta ja sankarilliselta, mutta silloin on hyvä ymmärtää se, että jos vedämme miekan tupesta, silloin myös syytösten kohteet vetävät miekkansa tupesta ja usein – kuten STT:n dopingjutun yhteydessä – myös omatkin saattavat tarttua miekkaan ja iskeä selkään.

Ja siitä yhteenotosta tulee rajuimmillaan rumaa – kuten STT:n tapauksessa.