Manchester United pudotti uutispommin erottamalla urheilujohtaja Dan Ashworthin vain viiden kuukauden työrupeaman jälkeen. Jukka, mitä ihmettä Old Traffordilla tapahtuu?

Se on hyvä kysymys, sillä olivatpa syyt Ashworthin erottamiseen mitkä tahansa, jotakin on mennyt pieleen ja pahasti.

Ashworthin palkkaaminen oli Manchester Unitedista neljänneksen viime talvena ostaneen Sir Jim Ratcliffen toinen näkyvä peliliike toimitusjohtaja Omar Berradan palkkaamisen jälkeen. Hän maksoi Ashworthin sopimuksen purkamisesta Newcastlelle arviolta kolme miljoonaa puntaa.

Ja nyt tähtirekrytointi joudutaan heittämään pihalle vain viiden kuukauden työrupeaman jälkeen.

Ashworthin pikapotkut ei vielä merkitse mitään kohtalokasta, mutta onhan tämä uusin varoitussignaali siitä, ettei Sir Jim välttämättä ole mikään ylimaallinen Taika-Jim, vaan tavallinen kuolevainen, joka tekee oikeiden päätösten vastapainoksi myös vääriä päätöksiä.

Mitkä olivat syyt Ashworthin erottamisen takana?

Manchester United sanoi tiedotteessaan, että sopimus purettiin yhteisymmärryksessä, joten kysymys ei välttämättä ollut täysin yksipuolisesta ratkaisusta.

Uskoisin pikemminkin, että tilanne oli ajautunut sellaiseksi, että siihen oli pakko löytää jonkinlainen ratkaisu. United on hyvinkin voinut olla aloitteellinen, mutta Ashworth on niin kovan kaliiperin ammattimies, että hän on varmasti ymmärtänyt itsekin sen, ettei jatkamisessa ole enää järkeä kenenkään kannalta.

Nyt päällimmäiseksi ja konkreettisemmaksi syyksi on nostettu manageri Erik ten Hagin seuraajan valinta. Ashworth olisi epävirallisten tietojen mukaan halunnut palkata ten Hagin seuraajaksi Gareth Southgaten, Graham Potterin tai Thomas Frankin kaltaisen englantilaisen tai ainakin Englannissa valmentaneen managerin.

Toimitusjohtaja Omar Berrada ajoi puolestaan hyvin tuntemansa Rúben Amorimin palkkaamista. Berradan kanta voitti ja Amorimista tuli Unitedin uusi luotsi.

On myös väitetty, että Ashworth olisi halunnut palkata ulkopuolisen data-analyysiyhtiön tekemään samanlaisen perusteellisen analyysin ten Hagin seuraajaehdokkaista, jollaisen Liverpool teki palkatessaan Arne Slotin Jürgen Kloppin seuraajaksi.

Tähän Sir Jim ja Berrada eivät kuitenkaan olisi suostuneet, vaan he olisivat tulkinneet, ettei Ashworth pystynyt perustelemaan riittävästi omaa kantaansa, miksi joku olisi pitänyt valita ten Hagin seuraajaksi ja miksi joku ei.

Jos nämä tiedot pitävät edes suurin piirtein paikkaansa, Ashworthin työsuhteen päättämistä ei tarvitse ihmetellä. Ei Unitedin, mutta ei myöskään Ashworthin kannalta. Ashoworth on sen verran raskasta sarjaa, ettei hän suostu olemaan pelkkä juoksupoika.

Kumpi tässä casessa oli oikeassa ja kumpi väärässä?

Ydinkysymys tässä ei ole se, kuka oli oikeassa ja kuka ei, vaan kenen näkemys tämän kokoluokan asioissa ratkaisee.

Urheilujohtajakulttuuri on vielä nuorta jalkapallossa. Valioliiga-seurat alkoivat palkata urheilu- ja jalkapallojohtajia vasta 2000-luvun alkuvuosina, mutta esimerkiksi Manchester United palkkasi ensimmäisen virallisen jalkapallojohtajan vasta vuonna 2021.

Manchester Unitedissa vallan komentoketju kulki Alex Fergusonin aikana siten, että hän päätti yksinvaltiaan lailla pelaajien ostamisesta ja myymisestä.

Fergusonin erottua pelaajakauppoja alkoi sohlata seuran toimitusjohtajaksi palkattu Ed Woodward, joka oli koulutukseltaan kirjanpitäjä ja jonka ainoa meriitti jalkapallossa oli ollut se, että hän oli kannattanut nuoruudessaan liigan ulkopuolella pelannutta Chelmsford Citya.

Kun Sir Jim nousi valtaan Old Traffordilla, hän halusi siirtää Manchester Unitedin toimintamallit 2020-luvulle ja palkkasi urheilujohtajaksi Britannian ehdottomiin ykkösnimiin kuuluneen Ashworthin ja tämä adjutantiksi jalkapallojohtajaksi Jason Wilcoxin.

Paperilla kaikki näytti täydelliseltä, mutta tällaisessa mallissa on elintärkeää, että keskeisten avainhenkilöiden – manageri mukaan lukien – näkemykset ja kemiat toimivat täydellisesti.

Manchester Unitedissa näin ei selkeästi ollut. Koska Amorim palkattiin vasta marraskuussa, ongelma oli silloin Ashworthin ja seurajohdon välissä.

Manchester Unitedin tulevaisuuden kannalta oleellista on nyt se, johtuiko ongelma siitä, että Sir Jim ja Berrada eivät ylipäätään halua siirtää valtaa urheilujohtajalle suurissa kysymyksissä vai oliko kysymys siitä, ettei Ashworth syystä tai toisesta pystynyt voittamaan heidän luottamustaan?

Jos Sir Jim ja Berrada alkavat mestaroida jatkossakin kriittisten urheilullisten päätösten kanssa, silloin ollaan vaarallisella tiellä. Manchester Cityn, Liverpoolin ja Arsenalin viime vuosien esimerkit osoittavat, että urheilullinen valta on oltava siellä, missä on myös urheilullinen osaaminen.

Jos Sir Jim ja Berrada eivät tätä hyväksy – kuten nyt pahasti haisee –, silloin ollaan sellaisella tiellä, joka ei johda muuhun kuin kaaokseen.

Vaaran merkit ovat tämän tapauksen jälkeen joka tapauksessa ilmeiset, sillä jos Ashworthin tasoiselle ei anneta valtaa ja häntä ei kuunnella, ketä muutakaan urheilujohtajaa silloin kuunnellaan. Manchester United ei tarvitse nyt urheilupuolensa johtoon juoksupoikaa, vaan kovan luokan ammattilaisen.