Manse voitti seurahistoriansa toisen miesten Suomen mestaruuden kaadettuaan Sotkamon suoraan kolmessa ottelussa 3-0. Perjantain kolmannessa finaalissa sen voittonumerot Hiukassa olivat 1-0 (1-1, 6-4). Pekka, miten paketoit kolmannen finaalin?

Kolmas finaaliottelu oli paras näistä finaalisarjan otteluista ja tasollisesti erittäin hyvä pesäpallo-ottelu. Tilanteita tehtiin hyvillä ja rohkeilla linjaa puhkovilla lyönneillä saumoihin ja väliin.

Myös kotiutuslyönnit olivat hyviä kumuroita tai välilyöntejä. Ainoa ulkokentän virhe kotiutuksissa oli toisen jakson ratkaissut Kalle-Tapio Huuskon läpilyönti kolmospuolelta. Se olisi pitänyt pystyä torjumaan, mutta tällaisia virheitä tulee. Nyt virhe vain tuli isossa paikassa.

Mansea pitää onnitella mestaruudesta. Se oli parempi joukkue tässä loppuottelusarjassa ja ansaitsi mestaruutensa.

Sotkamollekin pitää antaa tunnustus, sillä sen lähtötilanne finaalisarjaan ja varsinkaan tähän kolmanteen finaaliin oli kaikkea muuta kuin ihanteellinen.

Joukkueen tärkein tukipilari Roope Korhonen ei ilmeisesti ollut täydessä tikissä missään vaiheessa tässä ottelusarjassa. Sunnuntain toisessa finaalissa hän ei käynyt lyömässä toisella jaksolla kertaakaan ja tässä kolmannessa finaalissa hän ei pelannut lainkaan.

Kaiken lisäksi Hannes Pekkinen sairastui ennen ottelua eikä hänkään pystynyt pelaamaan perjantaina. Näin Sotkamolta puuttui kolmannesta finaalista kaksi joukkueen tärkeintä pelaajaa. Roope on ollut täysin korvaamaton Jymyn pääkotiuttajana ja Pekkinen on pelannut uransa parhaan kauden niin sisällä kuin ulkona. Jos Jymy olisi voittanut mestaruuden, Pekkinen olisi huudettu Vuoden pesäpalloilijaksi.

Tällaisten pelaajien puuttuminen olisi mille tahansa joukkueelle valtava takaisku, joten siihen nähden Jymy taisteli perjantaina todella hyvin eikä sen voitto jäänyt kovinkaan kauaksi.

Mikä Mansen nosti vaikean runkosarjan jälkeen mestariksi?

Lähtökohta tähän kauteen lähdettäessä oli, että sarjassa oli kolme selvää ennakkosuosikkia – Kouvola, Sotkamo ja Manse. Näin ollen Mansen mestaruus ei ollut lähtötilanteeseen peilattuna varsinainen yllätys.

Yllätys oli se, että Mansen peli oli kesällä tosi tukkoista – ja ilmeisesti se alkoi käydä myös tamperelaisten itsensä kupoliin.

Manselle on kuitenkin annettava tunnustus siitä, että se pystyi selättämään ongelmansa mitä lähemmäksi syksyn ratkaisupelit tulivat.

Se joutui tekemään matkalla mestariksi todella koviakin ratkaisuja, joista päällimmäiseksi nousevat Elmeri Liedon ja Valtteri Hämäläisen pudottaminen pelaavasta kokoonpanosta ja seuran omien kasvattien Matias Paanasen ja Kaapo Mäkelän nostaminen avausyhdeksikköön.

Näiden ratkaisujen jälkeen Mansen ulkopelin palaset loksahtivat kohdilleen ja ulkopelistä tuli syksyn ratkaisupeleissä Mansen menestyksen kivijalka. Perjantaina Jymy löi Mansen ulkokentästä neljä juoksua, mutta kahdessa edellisessä finaalissa Mansen ulkokenttä antoi Jymylle vain yhden juoksun.

Lukkari Aapo Komulainen pelasi loistavat pudotuspelit ja finaalit, mutta ulkokentällä oli kahdeksan muutakin onnistujaa. Tomi Lehtosesta on kasvanut yksi valtakunnan johtavista ulkopelaajista, Severi Tikkakoski paransi tasoaan kauden edetessä valtavasti niin sisällä kuin ulkona ja jopa Juuso Myllyniemen kaltaiset enemmän sisäpeliansioistaan tunnetut pelaajat intoutuivat elämänsä syksyyn ulkopelissä.

Sisällä ykköskärki oli Tikkakosken johdolla erinomainen. Toinen iso kivijalka oli Mansen kotiutusosasto. Perttu Ruuska löi perjantaina vain yhden juoksun, mutta pelasi muuten vahvat pudotuspelit. Antti Korhonen pelasi kauden parhaat ottelunsa pudotuspeleissä ja finaaleissa ja löi elintärkeitä juoksuja, ja Henri Puputti on aina parhaimmillaan suurissa otteluissa.

Lisäksi on mainittava erikseen Huuskon merkitys jokeriosastolla. Hänestä kasvoi pudotuspeleissä yksi Mansen sisäpelin avainpelaajista. Jos ykköskärki yski, Huusko oli helppo heittää tekemään tilanteita – ja perjantaina Huusko puraisi kipeästi kasvattajaseuraansa myös kotiuttajana.

Kakkoskärkeä Manse ei juurikaan käyttänyt, mutta ei sen tarvinnutkaan. Pelinjohtaja Jani Komulainen tiesi, mitä hän teki – niin kakkoskärjen peluuttamisen suhteen kuin sen suhteen, miten kokoonpanoa ja pelaamista piti ruuvata ennen kauden ratkaisupelejä.

Armottoman kova suoritus kaikkineen Manselta.

Mikä kaksi edellistä mestaruutta voittaneen Sotkamon suisti raiteiltaan?

Ennen kautta puhuttiin paljon lukkaritilanteesta ja Komulaisen paikalle hankitusta Miika Keski-Petäjästä. Vaikka Keski-Petäjä ei olekaan Komulaisen tasoinen lukkari, Sotkamon ulkopeli oli kokonaisuudessaan ensiluokkaista ja Jymy olisi hyvinkin voinut voittaa ulkopelinsä puolesta kolmannen mestaruutensa putkeen.

Ongelmat löytyivät sisäpelistä. Ykköskärki oli koko kauden terästä ja vaikka kakkoskärjen rooli olikin Mansen tavoin vähäisempi, varsinainen ongelma oli kotiutuksissa.

Sotkamo oli laskenut kaiken jälleen yhden kortin, Roopen varaan. Roope-kortti kesti pitkään, mutta kun Roopelle tuli loppumetreillä pelaamista haitannut vamma, Sotkamo putosi itsensä kaivamaan kuoppaan. Kun Roope ei lyönyt juoksuja, ei niitä lyönyt kukaan muukaan.

Kahdessa ensimmäisessä finaalissa Jymyn ainoan juoksun löi Vertti Veittikoski. Tässä kolmannessa finaalissa Jymyn neljästä juoksusta telakalta hätäkomennolla kiskaistu Ville Veittikoski löi kaksi juoksua ja Sami Haapakoski kolmannen. Haapakoskikaan ei alun perin kuulunut Jymyn suunnitelmiin. Hänet hankittiin vasta siirtoikkunan lopussa, kun Sotkamossa nähtiin, ettei tästä kaudesta ehkä tule pelkkää riemumarssia mestaruuteen asti.

Harmi tietenkin, ett Roope loukkaantui kauden ratkaisuhetkillä, mutta pelkän Roopen varaan kotiutusten korttitalon rakentaminen oli Sotkamolta selkeä riski, joka laukesi nyt käsille ja maksoi sille todennäköisesti mestaruuden.