TalviSuper avaa pesäpallokauden tammikuun alussa. Siitä alkaa yhdeksän kuukautta kestävä näytelmä, jossa suurimmat otsikot revitään tuloksista – voitoista ja tappioista, voittajista ja voitetuista.

Suurten otsikoiden takana on kuitenkin muutakin mielenkiintoista ja jopa kiehtovaa seurattavaa.

Yksi tällainen kysymys on, mitä tapahtuu joukkueiden kotiutusosastoilla ja mihin suuntaan kotiutuslyöntien kehitys kulkee.

Pallopelien pelillinen evoluutio kulkee tunnetusti sykleissä. Kehitetään joku toimiva taktinen ase tai tapa pelata ja kun sillä on niitetty tarpeeksi tuloksia, aletaan kehittää vastalääkkeitä.

Pesäpallossa yksi viimeisen vuosikymmenen suurista valtatrendeistä on ollut kumuralyönnin ylivertainen asema kotiutuslyöntinä.

Kumurakotiuttajien hurjimmilla Superpesis-kaudella 2018 peräti neljä pelaajaa löi runkosarjassa yli 120 juoksua. Heistä häikäisevin oli kaikkien kumurakotiuttajien prototyyppi Jukka-Pekka Vainionpää, joka löi 32:ssa runkosarjan ottelussa 139 juoksua.

Päättyneellä kaudella parhaiden kotiuttajien lyöntimääristä oli vuoteen 2018 verrattuna kadonnut yli 40 juoksua lukuun ottamatta lyöjäkuninkuuden voittanutta Kouvolan Pallonlyöjien Patrik Wahlstenia, joka löi 109 juoksua.

Kotiutuslyöntien evoluution voi tiivistää edellä olevaan kappaleeseen: Minne parhailta kotiuttajilta on kadonnut yli 40 lyöntiä – ja miksi Wahlsten löi lähes 30 juoksua enemmän kuin sarjan seuraavaksi parhaat kotiuttajat?

***

On totta, että yhden kauden lukemiin vaikuttavat pallot ja kelit, mutta todellinen syy löytyy syvemmältä.

Se löytyy niistä vastalääkkeistä, joita kumuralyöjiä vastaan on pitänyt kehittää.

Lääkkeistä ensimmäinen on nykylukkaraiden käyttämä ja jalostama matala syöttö.

Sen tehoa on parantanut dramaattisesti se, että tuomarilinjaa on muutettu. Kun aiemmin jotkut syöttötuomarit myönsivät julkisesti, että sääntöjen mukainen metri tarkoittaa heillä todellisuudessa 20 tai jopa 30 senttiä korkeampaa tulkintaa, nyt lukkarit voivat huoletta syöttää tasan metrin korkuisia tai jopa sitä matalampia syöttöjä.

Toinen tehokas ase on ollut ulkopelin kehittyminen. Polttolinjan pelaajat ovat siirtyneet torjumaan kumuralyöntejä aiempaa selvästi syvemmälle ja samalla kopparit liikkuvat entistä rohkeammin eteenpäin ja varsinkin hakevien koppareiden heittovoima on parantunut koko ajan.

Kehityksen seurauksena tila kumuroiden pudottamiselle on pienentynyt ja merkkaamattomilla kumuroilla on äärimmäisen vaikea ehtiä enää kolmoselta kotiin.

***

Kumuralyönti ei ole kuollut eikä se tulee koskaan kuolemaan, mutta nyt on vastaavasti kotiuttajien vuoro kehittää vastalääkkeitä siihen, miten entistä paremmin kumuroita torjuvat ulkokentät murretaan.

Tämän kehityskaaren suunta on selvä. Se piirtyy Patrik Wahlstenin sekä Roope Korhosen ja Perttu Ruuskan kaltaisten raskaansarjan kotiuttajien kautta.

Wahlstenin ase tiiviimpiä ulkokenttiä vastaan on ollut armottoman kovat ja tarkat merkatut lyönnit eri puolille kenttää ja rajoille. Vaikka Wahlsten ei lyö kumuraa, hänestä on tullut pesäpallokenttien vaikeimmin torjuttava kotiuttaja ja samalla tienviitta siitä, mihin suuntaan kotiutuslyönnit ovat kehittymässä.

Roope Korhonen löi päättyneellä kaudella 28 juoksua vähemmän kuin Wahlsten, mutta Roope on vieläkin täydellisempi roolimalli tulevaisuuden lyöjäjokereille, sillä hän hallitsee kovat lyönnit eri puolille kenttää ja lyhyet lyönnit, mutta myös kumuran.

Lisäksi Roope on edelleen pesäpallokenttien kylmäpäisin ratkaisija. Roope saa palottomassa ajossa yrittää joka kerta kotiutusta vielä viimeisellä, kun monet pelinjohtajat lyötättävät vastaavissa tilanteissa viimeisellä tahallisen laittoman, mikäli pesillä ovat joukkueen parhaat etenijät.

Ruuska on ominaisuuksiltaan lähimpänä Roopea. Ruuskalla on erinomainen kumura, mutta sen lisäksi hänkin hallitsee kovat lyönnit ja lyhyet taitolyönnit.

***

Kumurakysymys ei ole ainoa kotiutuksiin liittyvä kehityssuunta, jota on mielenkiintoista seurata ensi kaudella niin hallissa kuin ulkokentillä.

Toinen mielenkiintoinen seurattava kokonaisuus on se, miten ja millaisista pelaajista joukkueet rakentavat jatkossa kotiutusosastonsa – kuinka monta lyöjäjokeria joukkueissa on ja millaisia tulevaisuuden lyöjäjokerit ovat?

Pesäpallossa oli pitkään vallalla oppi ja on osin vieläkin, että joukkueessa pitää olla kaksi lyöjäjokeria. Joukkueissa ei ole pelätty sitä, että lyöjäjokerit ovat yhden asian erikoisosaajia, joilta edellytetään kotiutusten lisäksi korkeintaan kakkosvaihdon purkamista. Etenijöiksi monestakaan lyöjäjokerista ei ole ollut – eikä ole vieläkään.

Malli toimi menestyksellisesti, mistä klassisin esimerkki on Vimpelin Vedon vuoden 2022 Suomen mestaruuden voittanut joukkue.

Vimpelillä oli kaksi huippuluokan lyöjäjokeria, Vainionpää ja Janne Mäkelä. Molemmat olivat paitsi klassisia kumurakotiuttajia, myös pelaajia, joita ei pantu etenemään kuin pakon edessä.

Kaksikko löi kaudella 2022 yhteensä 182 juoksua, mutta tällä kaudella he löivät enää yhteensä 91 juoksua. Pudotusta selittävät toki molempien loukkaantumiset ja erilaiset vammat, mutta eivät kaikkea.

***

Nopealla vilkaisulla ensi kauden joukkueisiin voisi päätellä, ettei kahden lyöjäjokerin mallista olla luopumassa. TOP8-joukkueista Mansella, Sotkamolla, Kouvolalla, Joensuulla ja Kiteellä on ensi kaudella selkeästi kaksi lyöjäjokeria.

Vimpelin, Kempeleen ja Hyvinkään tilanne on sen sijaan erilainen.

Kempeleellä ja Hyvinkäällä on yksi ”perinteinen” lyöjäjokeri, Ossi Meriläinen Kempeleellä ja Juha Niemi Hyvinkäällä. Kummallakaan ei ole virallisesti toista lyöjäjokeria, mutta ei olisi suurikaan yllätys, jos Kempele peluuttaisi osan kaudesta Tuukka Sarkkista toisena lyöjäjokerina ja Hyvinkää tekisi samoin Valentin Ikosen kanssa.

Sarkkinen pelasi jo päättyneellä kaudella sekä ulkona että jokerina – ja sijoittui runkosarjan lyöjätilastossa 54 lyödyllä juoksullaan yhdeksänneksi.

***

Mielenkiintoisin tilanne ja ehkä kiehtovin signaali tulevaisuudesta on kuitenkin Vimpelillä.

Sen paras kotiuttaja oli jo päättyneellä kaudella numero hihassaan koko kauden pelannut Elmeri Anttila. Anttila oli runkosarjan lyöjätilastossa ainoa TOP20:een mahtunut pelaaja, joka ei pelannut yhtään ottelua jokerina.

Anttilan lisäksi TOP20:ssä oli neljä pelaajaa, jotka pelasivat sekä numero hihassaan että jokereina. Sarkkinen pelasi suunnilleen puolet otteluista jokerina. Kolme muuta numerolla pelannutta TOP20-lyöjää, Antti Korhonen, Aleksanteri Huotari ja Matti Latvala pelasivat sen sijaan valtaosan otteluista numero hihassaan.

Vimpelillä ei ole ensi kaudella myöskään yhtään perinteistä lyöjäjokeria, joka keskittyisi vain lyöjäjokerina pelaamiseen.

Mansesta syksyllä hankittu Henri Puputti ja Matias Rinta-aho ovat omilla ulkopelipaikoillaan edelleen valtakunnan eliittiä ja heille voidaan lyödä milloin tahansa räpylä käteen – aivan, kuten Sarkkiselle ja Ikosellekin.

Näistä neljästä pelaajasta yksikään ei ole varsinaisesti etenijä, mutta heistä kukaan ei ole myöskään etenijänä perinteinen sisäpelin tulppa.

Muutenkin valtaosa nykypäivän parhaista lyöjäjokereista pystyy myös etenemään. Esimerkiksi runkosarjan lyöjätilaston kolmea kärkinimeä – Wahlstenia, Roope Korhosta ja Ruuskaa – käytettiin kesällä surutta myös etenemistehtävissä. Korhonen toi runkosarjassa 12, Ruuska 11 ja Wahlsten 9 juoksua.

***

Jos Vimpelin, Kempeleen ja Hyvinkään mallit toimivat, se herättää väistämättä kysymyksen, mikä on tulevaisuudessa paras strategia rakentaa jokeriosasto ja ylipäätään joukkueen kotiutusosasto?

Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikea taiteenlaji, mutta viimeisimpien signaalien ja kehityssuuntien perusteella voisi ennakoida, että huippuseuroissa siirrytään yhä selkeämmin hybridimallin jokereihin.

Joukkueessa voi toki edelleen olla yksi etenijänä kopitettava lyöjäjokeri, mikäli hän on kotiuttajana riittävän tehokas, mutta kestääkö mikään joukkue kahta lyöjäjokeria, joilla ei ole käyttöä etenijänä?

Sopii ainakin pohtia.

Toinen hybridimalli liittyy Puputin kaltaisiin pelaajiin.

Puputti pystyy milloin ja ketä vastustajaa vastaan tahansa pelaamaan ulkokentällä, mutta myös jokerina hän on nykytrendien mukainen multijokeri, joka on erinomainen kotiuttaja ja vaihtaja ja edelleen myös käyttökelpoinen etenijä.

Tällaisia pelaajia ei kasva jokaisella oksalla, mutta tässä voisi olla monelle kokeneelle pelaajalle uuden roolituksen paikka – ja monelle joukkueelle erinomainen taktinen ase.

Eikä kysymys ole vain iästä: esimerkiksi Sarkkinen on vasta 26-vuotias ja hän on myös hyvä polttolinjan pelaaja, mutta on mielenkiintoista nähdä, missä roolissa Kempeleen uusi pelinjohtaja Arttu Jurvakainen näkee Sarkkisesta olevan joukkueelle eniten hyötyä – multijokerina vai numero hihassa pelaavana kotiuttajana ja polttolinjan pelaajana?

***

Se, että tulokset hallitsevat ensi kauden otsikoita, on ymmärrettävää, mutta tulosten takana on käynnissä lyöjäjokereihin ja muihin jokereihin sekä kotiutusosastojen rakentamiseen liittyvä murros, joka koskee ensi kaudella tavalla tai toisella jokaista Superin joukkuetta.

Sarjanousija Koskenkorva lähtee kauteen kahdella lyöjäjokerilla hankittuaan Joona Anttilan Kankaanpäästä. Rasmus Teppo voitti päättyneellä kaudella Ykköspesiksen lyöjätilaston ja Anttila oli neljäs, mutta miten kaksikon taidot skaalatuvat Superin ulkokenttiä vastaan – varsinkin, kun myös tilanteiden tekeminen muuttuu Superpesiksessä kivisemmäksi?

Imatran kotiutukset olivat päättyneellä kaudella pelottavan paljon loistokauden pelanneen lyöjäjokeri Ville-Veikko Ollin hartioilla. Ollille pitäisi löytää apuja, mutta kysymys kuuluu, mistä?

Alajärvellä on samanlainen tilanne. Lyöjäjokeri Markus Hallasuo täyttää kyllä paikkansa, mutta pystyykö Toni Marjamäki yksinään paikkaamaan Veeti Kokon mukana lähteneiden 27 juoksun kokoista aukkoa?

Pattijoella lyöjäjokerikysymys on kriittinen. Lyöjäjokereiden Martti Viitasalon ja Eemeli Mikkilän on pelattava numerolla pelaavan Antti Karjaluodon säestämänä täydellinen kausi, mikäli Pattijoki haluaa murtautua pudotuspeleihin.

***

TOP8-seuroissa kysymykset muuttuvat vieläkin kiehtovimmiksi:

Miten toimii Henri Puputin ja Matias Rinta-ahon ympärille rakentuva Vimpelin malli ja miten pelinjohtaja Jussi Parvi peluuttaa heitä kauden aikana?

Malli voi olla rikkaus ja aloittaa jopa uudenlaisen kehitysuran pesäpallokentillä, mutta siinä on myös riskinsä. Toimiiko roolien vaihtaminen lennosta vai onko sittenkin parempi päättää jo ennen kautta, pelaako pelaaja lyöjäjokerina vai heitelläänkö häntä kauden ajan edestakaisin jokeriosaston ja ulkokentän välillä?

Manse ja Sotkamo ovat pelanneet viime vuodet yhdellä lyöjäjokerilla, mutta ensi kaudella kummallakin on kaksi lyöjäjokeria.

Sotkamoon ei kannata sen enempää tarttua, sillä kysymys on vallanvaihtokaudesta, jonka aikana kentiltä ensi kauden jälkeen vetäytyvä Roope Korhonen yrittää siirtää valtikan Hyvinkäältä hankitulle Aapo Hiltuselle.

Mansen tilanne on sen sijaan monisärmäinen.

Joukkueella on paperilla Superin vahvin kotiutusosasto, jonka muodostavat Perttu Ruuska, Vimpelistä tullut Jukka-Pekka Vainionpää, Antti Korhonen, Tomi Lehtonen, Aapo Komulainen ja Elmeri Lieto.

Leveä kotiutusosasto on parhaimmillaan valtaisa voimavara, mutta siihen liittyy myös omat riskinsä, joista mielenkiintoisin on tapaus Vainionpää. Jokainen tietää, millaisia lyöntimääriä Vainionpää on urallaan pommittanut, mutta purevatko Vainionpään kumurat enää entiseen malliin ja onko hän ylipäätään toipunut päättynyttä kautta sotkeneesta polvivammastaan?

Monessa muussa seurassa Vainionpää saisi yrittää ja epäonnistua, mutta mikä on tilanne ensi kesänä Mansessa, jolla on riveissään Ruuskan ja Korhosen tasoisia huippukotiuttajia?

Kouvolalla on myös kaksi lyöjäjokeria, Patrik Wahlsten ja Teemu Nikkanen. Kaksikkoon on helppo luottaa myös ensi kaudella, mutta pystyykö Elias Pitkänen korvaamaan Matti Latvalan jättämän reiän kotiutusosastolla?

Joensuu haluaisi kuumeisesti palata yhdeksi kärkiseuroista, mutta riittääkö sille se, että sen kotiutusvoima on vain kahden lyöjäjokerin, Juho Toivolan ja Joosua Rätön varassa. Legendaarisen lyöjäjokerin Aleksi Rautiaisen palkkaaminen lajivalmentajaksi on järkevä veto Joensuulta, mutta on hyvä kysymys, pystyykö Rautiainenkaan taikomaan mitat täyttäviä kotiuttajia Toivolan ja Rätön tueksi?

Joensuu katsoo ymmärrettävästi ylöspäin, mutta varsinainen vaara vaanii sen takana. Kiteen suurin ongelma oli pitkään kotiutukset, mutta nyt sillä on neljä erinomaista kotiuttajaa – lyöjäjokerit Jiri Pippola ja Janne Mäkelä sekä päättyneellä kaudella kotiuttajina uudelle tasolle nousseet Samu-Kalle Varonen ja Juho Keinänen.

On mielenkiintoista nähdä, kumpi Pohjois-Karjalan kaksikosta on ensi kaudella lähempänä välieräpaikkaa?

Ja sitten ovat Kempele ja Hyvinkää ja kysymys, riittääkö pelinjohtajien kantti käyttää kahta hyvää ulkopelaajaa, Tuukka Sarkkista ja Valentin Ikosta, lyöjäjokereina?

***

Seura- ja pelaajatason kysymysten lisäksi tuleva kausi vastaa myös kaikista suurimpaan kotiutuksiin liittyvään kysymykseen – siihen, mikä on kumuralyönnin painoarvo ja tulevaisuus kotiutuslyöntinä?

Sitä voi huoletta pitää jättiläismäisenä taktisena kysymyksenä.