Arsenalin odotettiin hankkivan siirtoikkunan viimeisinä viikkoina Julián Àlvarezin kaltaisia huippukalliita supertähtiä, mutta tapetilla olleet siirrot jäivät suutareiksi. Jukka, mitä tapahtui?

Lähtötilanne viime kauden liigamestaruuden jälkeen oli, että Arsenalin on otettava askel seuraavalle tasolle ja hankittava kesällä sellaisia pelaajia, jotka tekevät Arsenalista paremman joukkueen. Rahaa piti olla ja sitä oli lupa käyttää.

Bruno Guimarães oli loistoluokan hankinta ja myös Ezri Konsan ja Christos Tzolisin hankinnoissa oli oma logiikkaansa.

Arsenal tavoitteli kuitenkin paljon suurempia asioita, kuten neuvottelut Vinícíus Júniorin ja Julián Alvarezin kanssa osoittivat. Jos Arsenal olisi saanut hankittua heidät molemmat tai edes jommankumman, Arsenalin kevään puheet olisivat realisoituneet teoiksi.

Nyt puheet jäivät sen sijaan pelkiksi puheiksi. Guimarães nostaa varmasti tasoa, mutta ei siinä mitassa, mitä Arsenal suunnitteli. Siksi tätä siirtoikkunaa on pidettävä raskaana epäonnistumisena Arsenalilta.

Epäonnistumista korostaa se, että Arsenal on myynyt kesän aikana Leandro Trossardin, Gabriel Martinellin ja Gabriel Jesusin. Kaiken lisäksi Arsenal päästi vielä siirtoikkunan viimeisenä päivänä Ethan Nwanerin koko kauden mittaiselle lainalle Borussia Dortmundiin.

Martinellin myyminen on helppo ymmärtää, sillä hänen sopimuksensa loppuu ensi kesänä. Näin hän olisi päässyt lähtemään ensi kesänä ilmaiseksi, kun nyt brasilialaisesta napsahti 60 miljoonan punnan siirtosumma. Trossard myytiin sen sijaan liian hätäisesti, sillä hänellä olisi ollut nyt käyttöä.

Arsenalin piti vahvistaa hyökkäyskalustoaan, mutta todellisuudessa se heikkeni kesän aikana.

Arsenalilla on tällä hetkellä vain yksi ”puhdas” vasen laitahyökkääjä, Club Bruggesta tullut Tzolis. Hän on toki väläyttänyt potentiaaliaan, mutta esimerkiksi Aston Villaa vastaan maanantaina Tzolis oli luokaton.

Arsenal voi peluuttaa vasemmalla laidalla Tzolisin lisäksi Ezeä ja oikealla laidalla pelaavaa Noni Madukea tai jopa Riccardo Calafioria. Vasen laita on kuitenkin iso kysymysmerkki.

Sama pätee myös kärkipelaajiin. Kai Havertz on erittäin loukkaantumisherkkä ja Viktor Gyökeres ei ole pelannut tällä kaudella kummassakaan liigaottelussa vielä minuuttiakaan. Mikel Merino voidaan aina heittää hätävarana kärkeen, mutta Arsenal otti kesän siirtoikkunassa pelottavan suuria riskejä.

Miten tällainen epäonnistuminen oli mahdollista?

Se kuuluu sarjaan mielenkiintoisia kysymyksiä.

Ymmärrän hyvin, että Pohjois-Lontoon punaisella puolella palavat nyt roviot ja osa kannattajista vaatii urheilujohtaja Andrea Bertan erottamista.

Kannattaa kuitenkin kaataa jäitä housuun. Berta ja hänen elintärkeä tutkaparinsa Maurizio Micheli ovat erittäin kokeneita siirtomarkkinoiden asiantuntijoita, jotka tietävät miten markkinat toimivat.

Heidän, manageri Mikel Artetan ja koko seurajohdon ajattelua ja päätöksentekoa ohjaa se, että Arsenalilla on ollut viimeiset vuodet kristallinkirkas strategia, kuinka paljon puhuttua prosessia viedään eteenpäin ja miten joukkuetta vahvistetaan tämän strategian mukaisesti.

Useimmat kannattajat ajattelevat pelaajia vain yksittäisinä pelaajina. Onko joku hyvä jalkapalloilija vai ei? Kaiken lisäksi käsitystä ohjaa pelaajan siirtosumma. Mitä suurempi siirtosumma, sen parempi pelaaja on silloin kannattajien silmissä.

Hyvin johdetuissa seuroissa pelaajat eivät kuitenkaan ole yksilöitä, vaan kokonaisuuden osia niin jalkapalloilullisilta ominaisuuksiltaan kuin persoonina ja henkisiltä ominaisuuksiltaan.

Arsenal on tässä mielessä erittäin hyvin johdettu seura. Se ei osta pelaajia vain ostamisen vuoksi.

Toinen ajattelua ohjaava asia on suunnitelma ja siinä pysyminen.

Arsenalia on nyt arvosteltu, ettei se hankkinut Morgan Rogersia, vaan venytti päätöstään niin pitkään, että Rogers päätti siirtyä Chelseaan. Rogers oli kiistatta sellainen pelaaja, jonka Arsenal olisi halunnut, mutta Rogersin ostaminen heinäkuun alussa olisi tarkoittanut luopumista yrityksestä saada Viní Júnior.

Jälkeenpäin Arsenalille voidaan nauraa, mutta oleellista on, miten se toimi sillä hetkellä, kun sen piti päättää, ostetaanko Rogers vai yritetäänkö mieluummin Viníä. Kumpi ratkaisu kertoi suuremmasta kunnianhimosta?

On myös vaikea uskoa, etteikö Arsenal olisi osannut laittaa Àlvarezille takarajaa, milloin hänen on tehtävä päätöksensä – tai etteikö se olisi saanut vasemmalle laidalle Martinellin korvaajaa, jos se olisi oikeasti halunnut naarata jonkun saatavilla olevan vaihtoehdon.

Siksi on kysyttävä, miksi se ei niin tehnyt?

Ainoa looginen vastaus on, että kysymys on samasta asiasta kuin Vinín kohdalla: Arsenal ei tyytynyt niihin vaihtoehtoihin, joita nyt olisi ollut saatavilla, vaan se tavoittelee suurempia kaloja ja oli valmis odottamaan heidän saamistaan jopa riskien uhalla.

Tähän logiikkaan ja kategoriaan istuu kaksi ilmeistä pelaajaa – Kenan Yildiz ja Eli Junior Kroupi.

Yildiz on pitkään ollut yksi Arsenalin päävaihtoehdoista vasemmaksi laitahyökkääjäksi ja vaikka Àlvarez olikin varmasti Arsenalin papereissa ykkösvaihtoehto kärkeen, Junior Kroupi oli – mahdollisesti Victor Osimhenin ohella – heti seuraavan kategorian vaihtoehto.

Yildiz ja Junior Kroupi ovat molemmat tällä hetkellä loukkaantuneita ja sivussa vielä 2-4 kuukautta. Tässä mielessä olisi loogista, jos Arsenal odottaisi heidän toipumistaan ja iskisi esimerkiksi tammikuussa uudelleen.

Tässä kohtaa Arsenalia voidaan ja pitääkin arvostella, mutta aika näyttää, miten tyhmästi tai viisaasti Arsenal toimi tässä siirtoikkunassa.