HJK on osoittanut Veikkausliigassa alkukaudella olevansa mukana mestaruustaistelussa kaksin käsin kiinni.

Päävalmentaja Toni Koskelan pelillinen prosessi on perusteellinen ja johdonmukainen. Klubilla on tutusti sarjan kovin ja laajin pelaajamateriaali. Lisäksi sillä ei ole tällä kaudella europelien tuomaa ottelusumaa. Fokus sataprosenttisesti Veikkausliigan mestaruuden voittamisessa.

HJK on voittanut alkukaudella viidestä ottelustaan neljä ja päästänyt vain kaksi maalia. Ainoa tappio tuli FC Interin vieraana.

Tulevat kaksi viikkoa näyttävät suuntaa mestaruustaistelulle. HJK kohtaa sarjan kärkijoukkueen KuPSin kahdesti sekä toisen kärkipään joukkueen FC Hongan kertaalleen. Lisäksi väliin mahtuu kotiottelu FC Lahtea vastaan.

Korkea tempo haastaa vastustajat

Koskela on onnistunut tuomaan Klubin peliin lisää vertikaalisuutta viime kaudesta. Taustalla on laadukas prosessi. HJK:lla on pelissään selkeitä mekanismeja etenemisvaiheessa, jolloin se pystyy etenemään usein mutta organisoidusti. Joukkue kykenee luomaan etuja pallon yläpuolelle ja etenemään nopeasti luomalla edun seuraavaan linjaan.

Klubin syöttöprosentti on toistaiseksi Veikkausliigan paras, 85. Vaikka pelissä priorisoidaan aiempaa enemmän etenemistä, joukkue kykenee tekemään sen kontrolloidusti.

HJK:n peruspelaamisen taso on tällä hetkellä sen verran korkealla, että joukkue ei kompuroi keskikastin tai häntäpään joukkueita vastaan, kuten viime kaudella. Kyky pitää tempoa ja intensiteettiä yllä ja samalla edetä organisoidusti on myrkkyä suurimmalle osalle Veikkausliiga-joukkueista.

Iso, ja Klubin kannalta keskeinen, kysymys mestaruustavoitteiden saavuttamisessa on se, kuinka se selviytyy peleistä muita kärkijoukkueita vastaan.

Ensimmäinen tositesti Interiä vastaan ei ollut häävi. José Riveiro on rakentanut Interissä yhtä laadukasta peliprosessia kuin Koskela HJK:ssa, eikä pelaajamateriaalin kärki merkittävästi kalpene Klubille. Leveyttä helsinkiläisillä on enemmän.

KuPS pelaa pelin organisoinnin näkökulmasta löyhempää jalkapalloa kuin HJK ja Inter, mutta se on onnistunut löytämään kullekin pelipaikalle erinomaiset pelaajat norjalaisluotsi Arne Erlandsenin pelitapaan. Hongan kontrolloitu pallonhallintapeli on laadukkaasti organisoitu, mutta ongelmat hyökkäyskolmanneksen pelaamisessa saattavat olla esteenä mestaruustaistelussa.

Schüller on keskikentän kuningas

HJK:n ongelma tällä hetkellä on se, että sillä on melko erityylisiä pelaajia. Koskela suosii 4–3–3-pelijärjestelmää, jossa korostuvat kärkikolmikon liikkeet syvyyteen ja laitakolmioiden automaatiot. Puolustaessa suositaan korkeaa prässiä, jossa laitahyökkääjät iskevät ahnaasti toppareihin ja jossa korostuu keskikentän kolmikon kyky puolustaa seuraavassa linjassa koko kentän leveyttä.

HJK:lla on puolustusvaiheessa myös erinomaisesti organisoitu blokki, josta se pystyy toisinaan pumppaamaan myös ylöspäin ja käynnistämään prässiä.

Kärkikolmikkoon HJK:lla on tarjolla kaksi erinomaista pelaajaa: Riku ja Roope Riski, jotka ovat kuin tehty Koskelan etenemistä priorisoivaan pelitapaan. Ongelma on vasemmalla laidalla, jossa on pelannut erityisesti Atom Tanaka.

Atom on profiililtaan enemmän kymppipaikan pelaaja, joka viihtyy linjojen välissä, eikä syvyyssuunnan pelaajana. Hän on oikeajalkainen, joten vasemmalla pelatessaan hän ei ole kyennyt tuomaan riittävästi leveysuhkaa.

Vaihtoehtoja hyökkäyskolmikkoon tuovat myös Eetu Vertainen ja Tim Väyrynen, mutta he eivät ole samanlaisia syvyysjuoksijoita kuin Riskin veljekset, eivätkä prässissä yhtä taitavia ja jalkavia.

Keskikentän kolmikon vastuu koko leveyden puolustamisessa HJK:n prässissä on valtava. Se vaatii pelaajilta niin taktisesti kuin fyysisesti paljon. HJK:lla on pohjalla sarjan paras keskikenttäpelaaja, Rasmus Schüller, joka on kyennyt voittamaan otteluissa kamppailuista jopa 80 prosenttia.

Valitettavasti viereiset pelaajat, eritoten nuoret Lucas Lingman ja Santeri Väänänen, eivät pysty tuomaan edes lähelle samanlaista puolustusvaikutusta. Heidän pallollinen osaaminen, etenkin Lingmanin, riittää HJK:n pelitavan vaatimuksiin, mutta puolustaessa Schüllerin vastuulle on kasautunut paljon.

Esimerkiksi TPS:ää vastaan Lingman voitti vain 20 prosenttia kamppailuistaan. Inter-pelissä puolestaan Väänänen kaapi kamppailut itselleen vain 25 prosentin tehokkuudella. Parhaimmillaankin kaksikon lukemat ovat olleet 50 prosentin tienoilla.

Huomionarvoista on myös se, että Väänänen ja Lingman pääsevät tai hakeutuvat kamppailutilanteisiin selvästi Schülleriä harvemmin. Schüllerin rooli on toki puolustavampi, mutta sekä Lingmanin että Väänäsen työskentely puolustaessa ei ole riittävän ennakoivaa, jotta he ehtisivät prässitilanteissa lähelle riistämään palloa.

Keskikentän kolmikon toiminta vaikuttaa auttamatta siihen, miten aggressiivisesti HJK kykenee prässäämään ja kuinka tehokas se prässissään on, mikä on yksi avaintekijöistä kärkijoukkueita vastaan.

Inter kykeni melko ongelmitta purkamaan HJK:n korkean prässin. Alkukauden esityksillä vastaava tilanne voi olla tiedossa myös Honkaa vastaan.

Onko edessä siirtyminen kolmen topparin linjaan?

HJK:n edellisessä ottelussa kotona Ilvestä vastaan Koskela marssitti kentälle 3–5–2-muodon. Koskela antoi pelin jälkeen ymmärtää, että kyseessä oli väliaikainen kokeilu vastustaja ja käytettävissä olleet pelaajat huomioiden.

HJK:n pelaajat istuivat monella tapaa paremmin tuohon muotoon kuin 4–3–3:een. Atom pääsi hääräämään kahden kärjen takana kymppipaikan roolissa. Nikolai Alho ja Luis Carlos Murillo istuivat erinomaisesti nouseviksi laitapakeiksi. Tim Väyrynen oli elementissään osana kärkiparia.

Moni tekijä viittaa siihen, että kolmen topparin linja ja 3–5–2-muoto voisivat olla useamminkin käytössä HJK:lla, etenkin silloin, jos kärkikolmikoksi ei saada Atomia sekä Roope ja Riku Riskiä, ja jos vastustaja puolustaa syvällä. Niitä joukkueita vastaan HJK ei pääse hyödyntämään selustauhkaa.

Lisäksi HJK hankki vastikään toppariosastolle vahvistusta, kun Valtteri Moren liittyy joukkueen vahvuuteen, joten laatutoppareita sillä on kelvollisesti.

Ainakin 3–5–2 on erinomainen työkalu Koskelalle jatkoa ajatellen. Monella tapaa joukkue ei ole ehkä vielä täysin valmis Koskelan vaativaan ideaalipeliin 4–3–3-muodossa.