Wilma Murto on palannut alkukesän hyvältä näyttäneeseen kehitysnäkymän. Polvivaivat ovat takana. Kalevan kisojen voitto ja muutama erittäin hyvältä näyttänyt kisasuoritus ovat tämän kesän tärkeimpiä suomalaisia yleisurheiluhavaintoja.

Tämä urheilija on selättänyt vaikeat vuotensa, nyt on mahdollisuus nousta taas oman potentiaalin mukaiselle kehityskaarelle. Ja sitä potentiaaliahan Murron kohdalla riittää. Näillä valmiuksilla on mahdollisuus edelleenkin kehittyä jopa viiden metrin haamurajan yli.

Eikä Elina Lampelankaan tilanne huonolta näytä. Vaikka Kalevan kisojen tulos vähän vaatimattomaksi jäikin, on tämä kesä ollut tärkeä kesä.

Uran vaarantaneet vaikeudet ovat takana. Edessä näkyy taas uskottava mahdollisuus kehittyä, eikä omien ominaisuuksien mukainen huipputulos hänenkään kohdalla kaukana viidestä metristä ole – kunhan ensin muutama kausi treenataan.

Miksi seivästä vaihdetaan?

Molempien seiväsnaisten perusasiat ovat hyvällä mallilla. Ei isompaa hätää kummallakaan.

Mutta Kalevan kisojen seiväsfinaali jätti sittenkin jälkeen hieman hölmistyneen olon. Ja ikävä kyllä, ihan samasta syystä kuin suomalaisen seiväshypyn kanssa on tullut hölmistynyt olo jo turhan monena vuonna.

Murron ja Lampelan kohdalla pitää näköjään kummastella samaa asiaa kuin piti aikoinaan kummastella Eemeli Salomäen, Minna Nikkasen ja monen muunkin 2000-luvun hyppääjän kohdalla.

Kysymys on kisataktiikasta. Siis siitä toimintamallista, millä urheilijat vaihtavat kisan aikana seiväskalustoaan.

Jostakin syystä suomalaiseen lajikulttuuriin on pesiytynyt viimeisen parin vuosikymmenen aikana idea, jossa seivästä vaihdetaan kisan aikana lähes automaattisesti lähes jokaisen korkeuden kohdalla. On kuin kiveen hakattu kisasuunnitelma, ajatus siitä mikä seiväs on pakassa mitäkin korkeutta varten, ja sitten mennään sillä – tapahtui itse kisassa mitä tahansa.

Tämä malli on erityisesti Elina Lampelan valmentajana nyt toimivan, ja monin tavoin 2000-luvun suomalaisen seiväshypyn taustalla häärineen, Steve Ripponin tunnusmerkistöä – mutta sama idea kuuluu myös Wilma Murron nykyisen valmentajan Jarno Koivusen metodeihin.

Ajattelussa on oma logiikkansa, mutta siinä on ajauduttu aivan liian konemaiseen toimintamalliin, jossa ei riittävällä herkkyydellä huomioida sitä, mitä kisatilanteissa tapahtuu.

Ei siis havainnoida sitä, mitä hyppypaikalla tapahtuu. Jos edellinen korkeus menee seipäällä X komeasti yli, miksi ihmeessä seuraavaan korkeuteen vaihdettaan seiväs Y?

Jokainen seipäänvaihto tuo hyppääjän uuteen tilanteeseen. Miksi tieten tahtoen, ikään kuin ideologisesti toimien, pakotetaan hyppääjät tähän – vaikka edellinen korkeus olisi mennyt kirkkaasti yli?

On aivan eri asia mennä seuraavaan korkeuteen sillä seipäällä, jolla äsken tehtiin onnistunut hyppy, kuin kävellä kohonneen riman eteen uudella ja jäykemmällä seipäällä. Sen sijaan että toistettaisiin äskeinen hyvä suoritus, tarvitaan uudenlainen suoritus.

Miksi ei hyödynnetä kunkin seipään kapasiteettiä loppuun asti ennen kuin siirrytään jäykempään?

Tästä saatiin malliesimerkit Kalevan kisojen seiväsfinaalista. Kun Wilma Murto oli ylittänyt komeasti tuloksen 432, ja ilmaa oli riman ja hyppääjän välissä 20 senttiä, minkä ihmeen takia vaihdettiin seiväs korkeuteen 442?

Ja minkä ihmeen takia Elina Lampelan käteen lyötiin niin jäykkä seiväs kuin hänellä oli korkeudessa 427 – vaikka kaikki näkivät, että hän ei saa sitä tämän päivän olosuhteissa ja viretilassaan kunnolla taipumaan?

Ripponilla selkeä sokea piste

Periaatteessa seipään valinta on aina urheilijan päätös, mutta jossakin syystä etenkin suomalainen lajiyhteisö on opetellut tässä lajissa toimintamallin, jossa valmentajat vaikuttavat asiaan katsomossa liian paljon.

Ja niin ajaudutaan aivan liian orjallisesti vaihtelemaan seivästä joka korkeudessa – sen sijaan että kuunneltaisiin urheilijan vireystilaa ja tuntemuksia.

Vaikka lajin perimätieto kyllä opettaa sen perusasian, että kun hyppy lähtee kulkemaan yhdellä seipäällä, on hyvä hyppy aina helpompi toistaa sillä samalla seipäällä myös seuraavasta korkeudesta. Seipään jatkuva vaihtaminen tuo kisarytmiin levottomuutta, jatkuvaa uusiksi aloittamisen tunnetta, kuormittaa henkisesti, rikkoo flow-tilaa, estää hyppääjän mahdollisuutta keskittyä seipään koko ajan vaihtuvien ominaisuuksien ja muuttuvien vaatimusten sijasta itse hyppäämiseen.

Steve Rippon on monin tavoin ammattimies seiväshypyssä. Hän tuntee välineet, hän on verkottunut, hän löytää harjoitusolosuhteet.

Lisäksi juuri Elina Lampelan kohdalla hän on ollut erittäin sopiva kyky rakentamaan harjoittelun ympärille sellaisen valmennuksellisen tasapainon, että Lampela on voinut taas löytää itseluottamuksensa ja saada otteen tekemisestään.

Ripponilla on vahvuuksia, mutta silti myös selkeä sokea piste: kisataktiikka.

Ja valitettavasti Jarno Koivusen ja Wilma Murron kohdalla pätee sama asia.

Suomalaisessa naisten seiväshypyssä on nyt paljon hyvää. On mahdollisuuksia hurjiin seiväskesiin jo ensi kesästä alkaen, mutta se mahdollisuus ei koskaan toteudu, jos tätä kilpailutilanteisiin liittyvää taktista kokonaisuutta ei opita ajattelemaan uudella tavalla.

Juuri nyt suomalaiset tekevät omalla toiminnallaan kisatilanteista levottomia ja rauhattomia, ja siksi turhan kuormittavia. Ja niin ne ratkaisevat hypyt, niistä ratkaisevista korkeuksista, eivät onnistu – vaikka alakorkeuksissa näyttää, että riman ja hyppääjän välissä on ilmaa vaikka kuinka.

Toki seipäitä pitää kisan aikana vaihtaa. Mutta pitääkö hyppääjiä kuormittaa sillä, että niitä vaihdetaan niin usein – ja niin orjallisesti, ikään kuin jokaista korkeutta varten olisi oma seipäänsä?

Miettikääpä tätä siellä seiväspaikoilla, ihan oikeasti. Miettikää!