Wienin kuuluisa maailmanpyörä taistelee monen historiallisen paikan tavoin perinteisyyden ja moderniuden välillä.

2000-lukulaista on muun muassa alakerran ”lastauslaiturin” viereen rakennettu hieno valoisa avokeittiö, jossa valmistetaan ruokaa, mikäli maailmanpyörän vaunun haluaa vuokrata illallista varten.

Pohjimmiltaan Wiener Riesenrad näyttää ja tuntuu kuitenkin edelleen hyvin paljon siltä, miltä esimerkiksi vuonna 1949, jolloin Carol Reedin elokuva Kolmas mies teki siitä ja sen kauniista isoista vaunuista maailmankuuluja.

Maailmanpyörä oli valmistunut vuonna 1897 Gabor Steiner -nimisen teatteriohjaajan visiosta. Hän oli nähnyt sellaisen Lontoossa, ja halusi vastaavan Wieniin. Tuotiin englantilaisia osaajia johtamaan hanketta, ja Wien sai yhden sen kuuluisimmista siluetin osista.

Vietettiin keisari Franz Joosefin valtakauden 50-vuotisjuhlaa, ja Riesenradin vihkimispäivää juhlittiin kuumassa kesäsäässä. Valtava määrä wieniläisiä tuli ihmettelemään sitä, vaikka vain harvalla oli varaa pääsymaksuun.

Maailmanpyörä on jo sen verran pysyvä osa wieniläisyyttä, ettei sen tarinaa tulisi miettineeksi. Tai niitä kerrostumia, joita siihenkin yhdistyy.

Tarinaa esimerkiksi brittiomistaja Walter Bassetista, joka joutui luopumaan siitä ensimmäisen maailmansodan vuoksi, ja häntä omistajana seuranneesta kauppias Eduard Steinerista, joka ei kuitenkaan ollut sukua Gabor Steinerille.

Eduard Steiner oli pyörittämässä maailmanpyörää kunnes ei enää pyörittänytkään. Suhteellisen tarkka päivämääräkin olisi annettavissa. Maaliskuu 1938. Pian 12. päivän jälkeen.

Silloin Itävalta oli Anschlussissa liitetty osaksi kansallissosialistista Saksaa, ja kun juutalaisten omaisuutta takavarikoitiin, ei Steinerin annettu enää omistaa maailmanpyöräänsä. Huvipuisto ”arjalaistettiin”, ja Steiner kuoli myöhemmin Auschwitzissa.

Samoin kävi valtavalle skaalalle wieniläistä viime vuosisadan ensimmäisen puoliskon elämää. Ensin sitä oli, ja sitten ei enää ollutkaan.

Urheilua myöten.

 

MAAILMANPYÖRÄN IKKUNOISTA näkyy jokaiseen suuntaan vajaan kahden miljoonan asukkaan Wienissä. Länteen avautuu kaupungin keskusta. Etelään valtava, huvipuistosta alkava Praterin puisto, ”Wienin keuhkot”.

Praterin etualalla näkyy Ernst Happelin mukaan nimetty Itävallan suurin jalkapallostadion, ja vähän sen takana urheilurakennuksia, jotka kuuluvat Hakoah Wien -nimiselle seuralle.

Seura on herätetty henkiin, ja se rakennutti itselleen uuden vuonna 2008 valmistuneen urheilukeskuksen. Wienin juutalaisyhteisön ja sen historian ylläpitämisen kannalta hanke on tärkeä, mutta laajemmin ajateltuna on seuran rooli ollut joskus merkityksellisempikin.

Praterin puisto liittyy historialtaan ylipäänsä moneen asiaan Itävallan jalkapallossa. Juuri siellä olivat englantilaiset kaasulaitoksen miehet aikoinaan potkineet palloa herättäen ihmetystä ja kiinnostusta wieniläisnuorisossa.

Siellä otettiin viime vuosisadan alussa ensimmäisiä askelia itävaltalaisessa jalkapallossa, ja sinne yksi aikansa tärkeimmistä seuroista, Hakoah Wien, pääsi sotien välissä rakentamaan urheilupyhättönsä laajalle lajikirjolleen;

Muun muassa jalkapalloa, yleisurheilua, tennistä, painia, uintia, vesipalloa, sakkia, miekkailua, maahockeyta ja eri talviurheiluakin.

1930-luvun eurooppalainen, holokaustiin asti edennyt juutalaisvastaisuus on tapana kuvata ja nähdä Varsovan ghettojen, ovia sisään potkivien saksalaissotilaiden, hihamerkkien, piilopaikkojen, junien tai työ- ja keskitysleirien kautta.

Tai sellaisten lukuisten katulaattojen, millainen on esimerkiksi Annagassen mukulakivissä Wienin keskustassa: Muistaen niitä 23 naista ja miestä, jotka asuivat tässä talossa, ja jotka vietiin natsien toimesta pois ja murhattiin.

Tragedia olikin valtava. Kuolema on kuolemaa. Tuhoaminen tuhoamista. Holokausti oli myös tragediana poikkeava. Ei menetetty koteja tai kuoltu vain sitä kautta, että missä satuttiin olemaan tai kenen puolella seistiin, vaan siksi, mitä oltiin.

Ennen pakomatkoja ja kuolemaa oli kuitenkin elämää. Valtavasti elämää.

 

WIEN OLI 1800-luvun ja 1900-luvun alun suuria kaupunkeja. Ei vain kooltaan, vaan merkitykseltään eurooppalaiselle kulttuurille.

Olihan siellä järjestetty vuoden 1815 Wienin kongressikin, jossa sovittiin Euroopan järjestyksestä kauniiden taulujen ympäröimänä ja musiikin soidessa taustalla.

Wienistä kumpusi keisarillista loistoa, taidetta, musiikkia, filosofiaa, kirjallisuutta, poliittisia aatteita, näyttämötaidetta, ja sivistystä. Eikä sitä Wienin edellisten vuosisatojen historiaa voida piirtää ilman juutalaisia.

Wien oli Euroopan keskeisiä juutalaiskaupunkeja, ja kaupungin kartasta voisi luoda ”juutalaisen version”. Juutalaiset olivat mukana rakennuttamassa Ringstrassen loistoa, palatseja, Wienin oopperataloa, tehtaita, rautatieasemia, ja sairaaloita.

Maailmanpyörän visioinut Gabor Steiner rakennutti Prateriin jopa ”Wienin Venetsia” -puiston.

Kaupungissa asui parhaimmillaan noin 200 000 juutalaista. Kirjailijoita, merkittäviä yrittäjiä, duunareita, taiteilijoita, lääkäreitä, sotasankareita, toimittajia, professoreita, arkkitehteja ja kauppiaita. Oli Sigmund Freud, säveltäjä Gustav Mahler ja silloisia ja tulevia Nobelisteja.

Franz Kafkan sanotaan inhonneen Wieniä kaupunkina, mutta se osui hänenkin tielleen, ja hän kuoli Wienin lähellä tultuaan Itävaltaan tuberkuloosihoitoon.

Ja Kafkan kerrotaan noteeranneen menestyksekkään urheiluseura Hakoah Wienin, joka lähti omalta osaltaan vaikuttamaan wieniläiselämään.

Seura voitti jalkapallossa Itävallan mestaruuden vuonna 1925, keräsi kansainvälistä suosiota, ja oli voimakkaasti mukana maan jalkapalloevoluution lakipisteessä.

Muiden lajien urheilijat, etenkin naisuimarit ja painijat, voittivat mestaruuksia ja menestyivät EM-kisoissa ja olympialaisissa. Vesipallojoukkue voitti Itävallan mestaruuden vuonna 1927.

Uimareista Judith Haspel valittiin 1935 Itävallan vuoden naisurheilijaksi ja vuotta myöhemmin maan kolmen parhaimman urheilijan joukkoon. Hedy Bienenfeld eteni tähteydessään savukepaketin mannekiiniksi asti.

Kun Hakoahin jäsenet boikotoivat Berliinin 1936 olympialaisia, jäi Mickey Hirschlin painimitali 1932 Los Angelesista viimeiseksi olympiasaavutukseksi.

 

HAKOAH WIEN oli perustettu vuonna 1909. Monen taustatekijän summana.

Wienin juutalaisyhteisö oli ensinnäkin kasvanut Euroopan itäosista tulleiden juutalaisten myötä, ja samaan aikaan oli virinnyt uusi sionistinen ajatus vahvasta, urheilevasta ”muskelijuutalaisesta”.

Ja kun monien urheiluseurojen ovet pysyivät juutalaisilta kiinni, perustettiin oma sionistinen urheiluseura. Sen nimi edusti ”muskelijuutalaisuutta” – Hakoah tarkoitti hepreaksi voimaa.

Kun seura oli hyvin organisoitu, kunnianhimoinen, riittävän vauras ja levitti taidokkaasti sanomaansa myös Itävallan ulkopuolelle, ei kestänyt kauaa, että Hakoah kuului jo Itävallan urheilukermaan.

Jalkapallossa se oli myös mukana edustamassa sen ajan vahvaa kahvilakulttuuria.

Franz-Josefs-Kain ja Stubenringin kulmassa on nykyään saksalaisen sisustus- ja huonekaluketjun liike korkeine valoisine ikkunoineen. Das ist Home 24, lukee plakaatissa. Mutta aikoinaan siinä oli Cafe Atlashof, joka oli Hakoahin seurakahviloita.

Vain muutaman sadan metrin päässä on taasen cocktail-baari, jonka tiloissa toimi aikoinaan Ring-Cafe, jossa luotiin pohjia Itävallan suurelle 1930-luvun maajoukkueelle, Wunderteamille. Jopa sen nimi keksittiin Ring-Cafessa.

Paljon ristiriitaisen ja monikasvoisen Wienin sosiaalisesta elämästä perustui, ja perustuu edelleen, sen kahvilakulttuuriin. Kahviloissa tavattiin, pelattiin korttipelejä, keskusteltiin, visioitiin.

Wienin, Prahan ja Budapestin kulttuurikaupungeissa käytiin aikansa älykkäimpiä jalkapallokeskusteluja. Juutalaisten ollessa merkittävässä roolissa.

Jalkapallo kävi dialogia muunkin kulttuurin kanssa. Heti Hakoahin ensimmäisissä seuratapaamisessa oli kabaree-esityksiä, ja Atlashofissa järjestettiin tanssin ja musiikin iltoja. Tähtipelaaja Béla Guttmann oli sekä jalkapalloilija että tanssikoreografi. Seuran kuuluisimpiin jäseniin kuului myös kirjailija Friedrich Torberg.

1930-luvulla Euroopan ehdottomaan parhaimmistoon kuulunut Wunderteam oli ennen kaikkea juutalaisen Hugo Meisl’n luomus. Rinus Michelsinkin sanotaan vuosikymmeniä myöhemmin saaneen paljon ideoita Meisl’n laatimista valmennusoppaista.

Hakoah oli luonut itselleen kansainvälisenä joukkueena erityisen aseman. Kiertelemällä Eurooppaa se sai paljon kosketuspintaa siihen, miten eri puolilla Eurooppaa pelattiin. Turnausmatkat veivät joukkueen muun muassa Puolaan, Unkariin, Romaniaan, Ranskaan, Baltiaan, Palestiinaan ja Englantiin.

Hakoah Wien edusti itävaltalaisia ajatuksia. Kun se vuonna 1923 voitti Lontoossa West Hamin peräti 5–1, kehuttiin lehdistössä sen pallollista pelaamista, syöttöpeliä maata pitkin ja syöttöjen tarkkuutta.

”Hakoah esitti pelityylin, josta monet liigajoukkueemme voisivat ottaa oppia”, luki Daily Mailissa.

 

HAKOAH WIEN oli samalla jopa oman aikansa Manchester United tai Real Madrid. Jalkapallon globalisaation kaukaisia pioneereja.

Pelimatkat ympäri Eurooppaa levittivät Hakoahin sanomaa. Ja mestaruutensa jälkeen seura tarttui entistä kunnianhimoisempaan haasteeseen ja päätti lähteä pitkälle kiertueelle Yhdysvaltoihin, jossa moni jalkapalloseura oli juutalaisomistuksessa.

Hanke toteutettiin huolella. Hakoahin puheenjohtaja Isidor Körner lähti jo kuukausi ennen muuta porukkaa levittämään sanomaa loistavasta wieniläisjoukkueesta.

Joukkue kohtasi Atlantin toisella puolella, etenkin New Yorkissa, suuren kansansuosion. Neljän New Yorkin ottelun kokonaisyleisömäärä oli peräti 123 000.

Joukkue kohtasi myös erilaisen ilmapiirin mihin se oli tottunut. 1920-luvun puolivälin New Yorkin asukkaista kolmannes oli juutalaisia, joten Hakoah Wien otettiin vastaan vailla antisemitismia.

Kotona Wienissä antisemitismi oli käytännössä yhtä vanhaa kuin juutalaisuus kaupungissa. Laskuin ja nousuin. Ja omalla ironiallaan. Paljon juutalaisia on esimerkiksi asunut Leopoldstadtin alueella. Se sai nimensä keisari Leopoldilta, joka oli aikoinaan ajamassa juutalaisia pois kaupungista.

Sigmund Freudkin oli joutunut odottamaan professorin titteliään 18 vuotta tyypillisen kahdeksan vuoden sijaan.

1800-luvun loppu oli tuonut uuden antisemitismin sysäyksen, kun Karl Lueger toimi Wienin pormestarina, ja rakensi retoriikkansa juutalaisvastaisuuden ympärille. Adolf Hitlerkin kävi Wienissä asuessaan kuuntelemassa hänen puheitaan.

Peräti yhdeksän Hakoahin pelaajaa jäi Amerikkaan, eikä seura enää toipunut. Kulta-aika jäi lyhyeksi, mutta merkittäväksi.

 

AAMULLA 12. MAALISKUUTA 1938 marssivat saksalaissotilaat Itävaltaan ja Wieniin, eivätkä kohdanneet minkäänlaista vastarintaa.

Ja jo seuraavana päivänä näkyi Hakoahin nimi viimeistä kertaa Itävallan sarjojen sarjataulukossa. Vuonna 1941 poistettiin koko Hakoah Wien rekisteristä, kun juutalaisuuden tuhoamisessa käynnistettiin systemaattisempi vaihe.

Siihen mennessä oli moni juutalainen jo lähtenyt Wienistä, ja lisää oli lähdössä. Kaupunki tyhjeni juutalaisista. Tavalla tai toisella. Suhteutettuna asukasmääriin tarkoittivat numerot samaa kuin jos muutaman vuoden aikaikkunassa noin 60 000 helsinkiläistä lähtisi tai vietäisiin nyt pois kaupungista.

Noin sata Hakoahin jäsentä kuoli holokaustissa. Määrä olisi voinut olla suurempikin. Hakoahin jäsenten kansainväliset kontaktit mahdollistivat monelle onnistuneen pakomatkan, mutta perheenjäseniä ja omaisuutta jäi Wieniin.

Monet seuran lyhyen historian tärkeimmistä johtajista oli merkittyjä miehiä, ja heidän natsiantipatiansa niin näkyviä, että kalmaisina kohtaloina oli Auschwitzia, Dachau’ta ja Buchenwaldia.

Holokaustissa kuoli urheilua ajatellen paljon. Olympiamitalisteja, monien maiden jalkapallomestareita, urheilijoita, valmentajia, seuratoimijoita, urheilutoimittajia, faneja. Monista maista ja kaupungeista. Eritoten Puolasta, Unkarista, Tšekistä, Saksasta, Hollannista, ja Itävallasta.

Paljon ajatuksia ja edistystäkin tuhoutui fasismin ja sodan kautta. Wien menetti paljon keskeisiä ajattelijoitaan, ja valtavan palan kulttuuristaan.

Kuoli samalla yhdenlainen intellektuelli aikakausi, jolloin monet juutalaiset olivat merkittävä osa eurooppalaista urheilua. Olympique Marseillekin oli voittanut 1930-luvulla liigamestaruuden ja kaksi Ranskan cupia entisen Hakoahin pelaajan József Eisenhofferin toimiessa seurassa ensin pelaajana ja sitten valmentajana.

 

SANANSAATTAJIA TOKI jäi. Yhtenä heistä unkarinjuutalainen Béla Guttmann, joka edusti suurten jalkapallokosmopoliittien ensimmäistä aaltoa valmentaen tai pelaten peräti 13 maassa, kolmessa eri maanosassa.

World Soccer -lehti nimesi Guttmannin taannoin kaikkien aikojen yhdeksänneksi suurimmaksi valmentajaksi.

Hän oli muun muassa mukana jalkauttamassa Itävallan Wunderteamin perintöä Unkarin suurelle 1950-luvun sukupolvelle. Hän toi Eusébion Mosambikista Lissaboniin ja jalosti hänestä suuren pelaajan voittaen samalla kaksi Euroopan cupia Benfican kanssa. Hän oli myös muun muassa neuvonantajana, kun Brasilian maajoukkue mietti miten sen kannattaisi pelata 1958 MM-kisoissa.

Guttmann oli pelannut Hakoahissa vuosina 1922–26. Hän oli yksi niistä joukkueen jäsenistä, jotka jäivät Yhdysvaltoihin. Vähäinen antisemitismi ja Amerikan tarjoamat mahdollisuudet viehättivät häntä.

Kerrotaan, että Guttmannia vaivasi Euroopassa se, että mihin tahansa hän meni, hänet määritettiin aina sitä kautta, että hän oli ulkomaalainen ja että hän oli juutalainen.

Guttmann kuitenkin palasi Eurooppaan. Vaaralliseen aikaan. Ensin hän toimi Hakoahissa, ja muutti sitten vanhaan kotikaupunkiinsa Budapestiin, kun Wien oli muuttunut ahdistavaksi paikaksi.

Budapestiäkin tyhjennettiin juutalaisista. Guttmann onnistui pakoilemaan, kunnes joutui työleirille. Hän pakeni ennen kuljetusta Auschwitziin, jossa hänen isänsä ja siskonsa kuolivat.

Pakomatkallaan hänellä oli seurana muun muassa toinen valmentaja, Ernő Egri Erbstein, joka oli ollut luomassa Torinon suurta 1940-luvun joukkuetta – ja joka myöhemmin oli teknisenä johtajana mukana Torinon Supergan lentoturmassa.

Guttmannin menestyksekkäin valmennusjakso Unkarissa, Italiassa, Portugalissa ja Brasiliassa ajoittui sodan jälkeiseen aikaan.

Kiertolaiselämänsä keskellä hän myös palaili Wieniin. Ensin Itävallan maajoukkueen ja sitten Austria Wienin päävalmentajana. Ja jalkapalloelämänsä jälkeen hän asettui juuri Wieniin ja kuoli keskellä kauneinta Wieniä, asunnossa Oopperataloa vastapäätä.

Guttmannin sanotaan haaveilleen usein juuri Wienistä. Sen miljööstä, sen kepeästä seuraelämästä, sen sivistyksestä.

Kaikista varjopuolistaan huolimatta oli Wien ollut mukana edustamassa ainutlaatuista älyn ja akateemisuuden aikaa jalkapallon historiassa.

Guttmann kuulemma istuskeli usein São Paulossa, New Yorkissa tai Lissabonissa ja unelmoi wieniläisestä melange -kahvista ja siitä, miten hän keskustelisi ja väittelisi wieniläisessä kahvilassa ystäviensä kanssa jalkapallosta.