Crystal Palac erotti manageri Patrick Vieiran. Jukka, ei tainnut olla yllätys?

Ei millään muotoa. Palace on pelannut nyt 11 liigaottelua ja yhden cup-ottelun peräkkäin ilman voittoa ja se on valunut mukaan erittäin kuumana käyvään putoamistaisteluun. Tässä kohtaa Palacen johdon oli päätettävä, uskooko se loppukaudella Vieiraan vai ei usko – ja huono heitä on tästä päätöksestä syyttää.

Se on tietenkin sitten eri asia, miten ylhäällä Palacen pitäisi nykyisellä materiaalillaan olla, mutta jos katsotaan viime kautta ja syksyn esityksiä, niin parempaan tuossa joukkueessa olisi ollut ainesta.

Viime kaudella Palacen pistekeskiarvo oli 1,26 ja 1,00. Vieiran kohtaloksi koitui lopulta viimeisen kahden ja puolen kuukauden surkeat tulokset ja se, että joukkue on kerännyt viimeisestä 11 liigaottelustaan vain viisi pistettä. Nämä söivät luoton Vieiraan ja toivat hänelle potkut.

Mikä sitten Palacen menon on hyydyttänyt?

Lyhyesti sanottuna maalihanojen hyytyminen. Palace on tehnyt tämän vuoden puolella pelaamissaan 11 liigaottelussa vain viisi maalia ja neljässä viimeisessä ottelussaan ei yhtään maalia. Puolustuspeli on ollut kyllä jopa erinomaisen tiivistä ja esimerkiksi Manchester Citylla oli viime viikonloppuna suuria vaikeuksia murtaa Palacen puolustusta. Lopulta kuparinen rikkoutui vasta rangaistuspotkusta.

Mutta jos maaleja ei tule, silloin otteluita on mahdoton voittaa – ja maaleja on vaikea tehdä ilman kunnollisia maalipaikkoja. Juuri tässä, maalipaikkojen rakentamisessa, on ollut Palacen haaste. Esimerkiksi ennen keskiviikkoista 0-1 Brighton-tappiota Palace ei ollut kolmessa edellisessä ottelussaan saanut lauottua kertaakaan maalia kohtaan.

Kuvaavaa ongelmille on, että Palacen maaliodotteet niin koko joukkueelle kuin yksittäisillä pelaajilla ovat aika hyvin suhteessa siihen, miten paljon se on pystynyt luomaan paikkoja.

Kaatuneen maidon perään on turha itkeä, mutta kyllähän viime kaudella loistaneen Conor Gallagher lainasopimuksen päättyminen kesällä ja se, ettei häntä ole saatu korvattua, on tehnyt jopa pelättyä isomman loven Palacen pelaamiseen.

Mutta turha tässä on mennä yhden pelaajan puuttumisen taakse. Sillä tahdilla, jolla Palace pelasi syyskauden Valioliigassa, sarjassa olisi säilytty heittämällä. Nyt tilanne on toinen.

Kuka on Vieiran seuraaja ja miten suuri riski uuden managerin valinta on Palacen kannalta?

Managerin valinta ja vaihtaminen ovat aina riskejä, mutta tässä tapauksessa olisi ollut riski olla vaihtamatta manageria. Nyt kaikki on kiinni siitä, kuka on Vieiran seuraaja, miten nopeasti hänet saadaan sisälle ja miten nopeasti uuden managerin taika alkaa purra.

Kaikkien listojen ehdoton ykkösnimi on Manchester Unitedin entinen legenda ja vt. manageri Michael Carrick. Hän on tehnyt häikäisevän hyvää työtä Middlesbroughissa, mutta lähteekö hän Borosta, sillä hänet palkattiin seuran manageriksi vasta lokakuussa. Lisäksi Carrickilla olisi kesällä muitakin potentiaalisia ottajia aina hänen kasvattajaseurastaan West Hamista alkaen.

Mutta katsotaan nyt, kuka sieltä tulee ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Oli joka tapauksessa parempi, että Palace teki jotain kuin oli tekemättä mitään.

Vieira muistetaan ennen kaikkea Arsène Wengerin  luottosoturina Arsenalissa, mutta tuon ajan Arsenal-ikoneista ei juurikaan ole noussut supervalmentajia. Miksi ei?

Tällaisissa tapauksissa lähdetään herkästi yleistämään asioita ja näkemään suurempia yhteyksiä kuin mitä todellisuudessa asioilla onkaan. Tilastollisesti otanta on niin pieni ja jokainen yksilö on oma tapauksensa, joten mitään todella syviä johtopäätöksiä en tekisi.

Se on kuitenkin totta, että Wengerin ajan Arsenalista ei ole noussut suuria managereita. Mikel Arteta pelasi toki Wengerin aikana Arsenalissa, mutta hän on Pep Guardiolan managerikoulun oppilas, ei Wengerin.

Wengerin oppilailla on ollut haasteellisempaa. Vieiran manageriura ei lähtenyt sen enemmän lentoon Ranskassa kuin nyt Englannissakaan, Thierry Henry on juuttunut valmentajana keskinkertaisuuteen, Freddie Ljungbergin kokeiluista ei tullut juuri mitään, Remi Garden lupaavasti alkanut manageriura kääntyi saman tien laskuun, Giovanni van Bronckhorst sai aiemmin tällä kaudella monoa Rangersista ja Kolo Toure ja Sol Campbell olivat managereina enemmän tai vähemmän fiaskoja.

On selvää, että toisten valmentajien opissa pelaajat oppivat ymmärtämään peliä sekä taktisia että harjoitteisiin liittyviä asioita paremmin kuin toisten valmentajien, mikä antaa hyvän pohjan siirtyä myös manageriksi. Pep Guardiola ja paljon haukuttu Ralf Rangnick ovat hyviä esimerkkejä valmentajista, joiden perintö on siirtynyt myös seuraaville sukupolville – mutta Wengerin ja jopa Sir Alex Fergusonilla ei ole ollut samanlaista perinnöllistä siirtymää.

Kysymys on kuitenkin aina loppupeleissä yksilöistä. Vaikka Arteta ja Vincent Kompany ovatkin nyt kaikkien listojen kuumimpia nimiä, kaikista Guardiolan lapsista ei tule koskaan loistavia valmentajia – eikä kaikki Wengerin lapset ole tuomittuja ikuiseen kadotukseen.

Vieira kaatui kuitenkin siihen samaan, mihin niin monet muutkin Wengerin ajan kultapojat ovat managereina kaatuneet – osaamattomuuteen. En sano, että Vieira olisi surkea manageri, mutta surkean ja huippumanagerin väliin mahtuu monta värisävyä ja joissain näillä välimaaston sävyillä Vieira tällä hetkellä seilaa.