Manchester Cityn talousskandaali on nostanut otsikoihin Arsenalin entisen managerin Arsène Wengerin, Le Professeurin.

Wenger oli ensimmäisiä jalkapallovaikuttajia, jotka alkoivat puhua talousdopingista. Sillä hän tarkoitti Chelsean, Manchester Cityn ja PSG:n kaltaisia seuroja, joiden verenkiertoon pumpattiin rajattomia määriä oligarkki- ja öljyrahaa, mikä Wengerin mukaan väärensi kilpailua.

Arsenal oli laskenut, että rakentamalla uuden stadionin vanhan Highburyn tilalle, se saisi nostettua tulonsa sellaiselle tasolle, että voisi nousta eurooppalaisen jalkapallopyramidin huipulle oman liiketoimintansa kautta saamilla tuloilla.

Arsenalin strategia romuttui saman tien, kun Roman Abramovitš osti Chelsean ja sheikki Mansour Manchester Cityn.

Arsenal yritti maksaa stadionin rakentamisesta aiheutuneet velat ja pysyä rahajättien vauhdissa mukana. Helppoa se ei ollut, vaikka UEFA, Valioliiga ja muut suuret sarjat alkoivat 2010-luvulla rajoittaa jalkapallon ulkopuolelta tulevia rahavirtoja.

Wenger haistoi jo tuolloin, etteivät Chelsean ja varsinkaan Manchester Cityn kaikki veivaukset olisi kestäneet päivänvaloa. Hänellä oli kuitenkin sama ongelma kuin muillakin: epäillä saattoi, mutta ilman todisteita oli vaikea syyttää.

Wenger tunsi jalkapallon läpikotaisin, mutta sen lisäksi hänellä oli taloustieteiden maisterin tutkinto Strasbourgin yliopistosta. Wenger osasi laskea numeroita ja tiesi, että joku ei jossain täsmää – mutta millä sen todistit?

Et millään.

Vaikeaa todistaminen oli muillakin. Manchester Cityn massiiviset taloudelliset väärinkäytökset paljastuivat vain, koska portugalilainen hakkeri Rui Pinto rikkoi lakkia ja murtautui Manchester Cityn tietojärjestelmiin. Ilman rikosta, Pinton tietomurtoa, Manchester Cityn väärinkäytökset eivät olisi koskaan paljastuneet.

***

Wenger on kiistatta yksi kaikkien aikojen jalkapallovalmentajista maailmassa.

Hän on voittanut urallaan Ranskassa ja Englannissa yhteensä neljä liigamestaruutta ja kymmenen cup-mestaruutta.

Wengerin suuruutta ei mitata kuitenkaan voitettujen pokaaleiden määrällä. Hänen vaikutuksensa oli kokonaisvaltaisempi.

Wengerin mestariteos oli degeneroituneessa tilassa olleen Arsenalin siirtäminen liitukaudelta nykyaikaan ja yhdeksi jalkapallon suurista suunnannäyttäjistä.

Wenger toi Arsenaliin ja sitä kautta laajemminkin englantilaiseen jalkapalloon fysiologisen ja biokemiallisen vallankumouksen. Kysymys ei ollut vain siitä, mitä syötiin ja juotiin, miten harjoiteltiin tai, että pelaajilta mitattiin jatkuvasti rasvaprosentteja ja lihasmassan määrää. Wengerin aikana Arsenalissa mitattiin kaikkia muitakin pelaajien suorituskykyyn vaikuttavia asioita pelaajien luuntiheyttä myöten.

Muussa urheilussa monet vastaavat asiat olivat jo arkipäivää, muttei englantilaisessa jalkapallossa, jossa 1990-luvun lopulla rehotti vielä ryyppäämisen ja rellestämisen kulttuuri. Esimerkiksi Arsenalin pelaajilla oli kuuluisa ”Tiistaiseura”, jossa pelaajat kokoontuivat tiistai-iltaisin ryyppäämään yhdessä, sillä keskiviikko oli pelaajilla perinteinen vapaapäivä.

Sen lisäksi Wenger mullisti sen, missä Arsenal harjoitteli ja pelasi.

Hänen vaatimuksestaan Arsenal rakensi Pohjois-Lontooseen upean harjoituskeskuksen, jonka värityksen ja luonnonvalon määrän ja suunnan Wenger itse suunnitteli – kuten myös sen, millaisista ja minkä värisistä teekupeista harjoituskeskuksen kanttiinissa juotiin teetä.

Wenger oli myös yhdessä seuran entisen johtokunnan jäsenen Danny Fiszmanin kanssa se voima, joka sai Arsenalin rakentamaan Emirates Stadiumin.

***

Myös pelillisesti Wenger oli Englannissa aikaansa edellä vielä 2000-luvun alkupuolella.

Hänen jalkapallonsa perustui kahteen filosofiseen kulmakivioppiin: Wengerin määrittelemiin kanaviin, joita pitkin palloa kannatti pelata, jotta vastustajan puolustuspelaaminen olisi ollut mahdollisimman vaikeaa – ja siihen, että avainpelaajat ymmärsivät itse, mitä peli pyysi missäkin tilanteessa tekemään.

Se oli sitä kuuluisaa luovuutta ja jalkapalloilullista intelligenssiä, jota Wenger rakasti.

Wengerin pelitapa korosti pelaajien henkilökohtaisia ominaisuuksia ja heidän omaa ajatteluaan. Siitä Wenger johti sen, millaisia pelaajia hän halusi joukkueeseen.

Wengerin onni oli, että hän oli perinyt Bruce Riochilta joukkueen tärkeimmät taktiset aivot, Dennis Bergkampin. Sen lisäksi Wenger hyödynsi maksimaalisesti tuntemuksensa ranskalaisesta jalkapallosta.

Kun muut valmentajat ylenkatsoivat Patrick Vieiran, Emmanuel Petitin, Nicolas Anelkan, Thierry Henryn ja Robert Pirèsin kaltaisten ranskalaispelaajien taitoja, Wenger tiesi, millainen potentiaali heissä piili. Kun heidät kytki Bergkampin aivoihin, lopputulos oli mykistävä.

Wengeriläinen jalkapallo huipentui kaudella 2003-2004, jolloin Arsenal voitti Valioliigan mestaruuden häviämättä yhtään ottelua.

***

Kukaan ei voi viedä Wengeriltä hänen saavutuksiaan Arsenalissa, Monacossa tai J-liigan Grampus Eightissa – eikä kukaan voi kiistää hänen suuruuttaan valmentajana ja jalkapallovisionäärinä.

Yhden asian kanssa kannattaa olla kuitenkin varovainen: Kuinka paljon Arsenalin 2010-luvun rapautumisessa kysymys oli Wengerin omasta rapautumisesta ja kuinka paljon ulkoisista tekijöistä?

Pelkkä kysymyksen esittäminen tuo meidät filosofisen dilemman äärelle:

Jos ihmisessä on 80 prosenttia hyvää ja suurta, mikä painoarvo hänen tarinassaan kuuluu antaa sille 20 prosentin siivulle, joka on väriltään mustaa ja synkeää?

Tai jos ihminen on 80-prosenttisesti paha, kumoaako pahuus sen, että sama ihminen voi tehdä myös hyviä ja jopa suuria tekoja – ja kuuluuko hänelle antaa siitä tunnustus?

Wengerin kohdalla dilemma konkretisoitui 2010-luvulle tultaessa, kun Pep Guardiola siirsi jalkapallon evoluution Barcelonassa kokonaan uudelle aikakaudelle.

Jokaisella valmentajalla on oikeus uskoa omiin taktisiin oppeihinsa. Wengerin ongelma ei ollut, etteikö hän olisi ymmärtänyt, mihin suuntaan jalkapallo pelinä oli kehittymässä.

Hän ei vain hyväksynyt sitä.

Hän ei hyväksynyt, että pelaajien luovuutta ja vapautta toteuttaa itseään kentällä alettiin rajoittaa ja kahlita yksityiskohtaisilla ohjeilla ja määräyksillä.

Kun Wengerin jumaloima jalkapalloilullisen intelligenssin ihmepoika Cesc Fàbregas siirtyi kesällä 2011 Arsenalista Barcelonaan, hänen suurin järkytyksensä oli, kuinka valtavan määrä yksityiskohtaisia taktisia ohjeita pelaajat saivat ja kuinka vaivattomasti he omaksuivat ne, vaikka osa ohjeista muuttui pelistä toiseen vastustajien mukaan.

Wengerille tärkeintä oli oma peli, se, miten hänen Arsenalinsa pelasi. Wenger vieroksui pelin pikkutarkkaa viipaloimista yksityiskohtiin ja sitä, että noista yksityiskohdista johdettiin se, miten pelaajien piti pelata jalkapalloa, sijoittua ja liikkua ja millaisia ratkaisuja heidän piti missäkin pelin vaiheessa tehdä.

Yhtä lailla Wenger vierasti valmennusryhmiä. Hänen tärkein vääpelinsä oli Wengerin Japanista mukanaan tuoma kroatialainen Boro Primorac. TV-kuvissa kakkosvalmentajan jakkaralla Wengerin vieressä vuosikausia istunut Pat Rice oli sen sijaan vain muinaisjäänne Arsenalin historiasta.

Wenger ei muutenkaan hyväksynyt jalkapallon rakenteellista kehitystä. Kun Arsenal palkkasi – vastoin Wengerin mielipidettä – vuonna 2017 saksalaisen Sven Mislantin vastaamaan Arsenalin pelaajasiirroista, Wenger sivalsi lehdistötilaisuudessa, että Arsenal löytää ehkä nyt Saksan neljännestä divisioonasta jonkun pelaajan, josta ”emme muuten tietäisi”.

***

Wenger korosti Arsenal-uransa alkuvaiheessa, että ottelut piti voittaa, mutta ne piti voittaa tyylillä.

Kun voittojen ja menestyksen määrä Arsenalilla alkoi karista ja tarunhohtoinen The Invincibles-kausi haihtua historiaan, Wenger kovensi tulkintaansa. Hänen mukaansa jalkapallossa tärkeintä ei ollut voittaminen, vaan viihteen ja elämysten tarjoaminen katsojille. ”Rumalla pelillä” voittaminen ei Wengerin mukaan voinut olla minkään suurseuran strategia.

Wengerillä oli oikeus ajatella juuri siten, kuten hän ajatteli.

Nyt ei kysytä kuitenkaan sitä.

Nyt kysytään, mistä Arsenalin 2010-luvun menestyksellinen alamäki johtui ja kuinka paljon tuo alamäki johtui Wengeristä itsestään?

Uuden stadionin rakentamisen taloudelliset seuraukset vaikuttivat varmasti Arsenalin menestykseen. Niin tekivät myös Chelsean ja Manchester Cityn kaltaisten rahaseurojen ilmestyminen haastamaan perinteisellä mallilla toimineet vanhat valtaseurat, ja se, että ne molemmat pyyhkivät Valioliigan ja UEFA:n säännöksillä rupeaan – Manchester City jopa niin härskisti, että sitä uhkaa Valioliigasta ulos heittäminen.

Mutta putosiko Arsenal vallan huipulta vain siksi vai vaikuttiko siihen se, mitä Wenger ajatteli pelin ja valmennuksen evoluutiosta ja sen suunnasta?

Jos kysymys olisi ollut taloudellisista resursseista tai siitä, mitä Manchester City ja Chelsea tekivät, miksi Arsenal ei kyennyt voittamaan Valioliigan mestaruutta edes umpisurkealla kaudella 2015-2016, jolloin Manchester City oli vasta neljäs ja Chelsea peräti kymmenes?

Miksi ihmeessä tuolla kaudella liigamestaruutta juhli pieni ja piskuinen Leicester, vaikka Arsenalin riveissä pelasi Mesut Özilin, Santi Cazorlan, Alexis Sánchezin, Olivier Giroudin, Lauren Koscielnyn, Aaron Ramseyn, Theo Walcottin, Petr Čechin, Per Mertesackerin, Tomáš Rosickýn, Mikel Artetan, Jack Wilsheren ja Héctor Bellerinin kaltaisia tähtipelaajia?

Tai miksi Bayern München murskasi Wengerin Arsenalin Mestarien liigassa seuraavalla kaudella kahdessa peräkkäisessä ottelussa kummassakin 5–1-murskalukemilla?

Siksikö, ettei Arsenalin materiaali riittänyt haastamaan Leicesteria tai Bayern Münchenia – vai siksikö, että Arsenal ajoi Wengerin viimeisinä vuosina koko ajan käsijarru päällä?

***

Jos ihminen ei osaa jotain, silloin voidaan kysyä, miksi hän ei osaa ja voidaanko osaamattomuuden korjaamiseksi tehdä jotain.

Wengerin kohdalla kysymys ei kuitenkaan ollut osaamattomuudesta, vaan siitä, ettei hän halunnut osata, koska hän ei hyväksynyt sitä, mihin jalkapallo oli pelinä muuttumassa.

Jos Wenger olisi ollut kalliista valkoviinistä pariisilaisessa viinibaarissa nautiskellut ranskalainen eläkeläinen, asiassa ei olisi ollut ongelmaa.

Hän ei kuitenkaan ollut upean työuransa taakseen jättänyt entinen suurmies, vaan Arsenalin manageri.

Kieltämällä jalkapallon pelillisen evoluution ja kieltäytymällä seuraamasta sitä, Wenger nosti itsensä pelin ja Arsenalin yläpuolelle.

Hänelle tärkeintä ei ollut enää nöyryys peliä kohtaan tai se, mistä hän oli vastuussa Arsenalille ja sen miljoonille kannattajille. Tärkeintä Wengerille oli pitää kiinni omasta jalkapallofilosofiastaan ja oikeudestaan määritellä se, mitä Arsenal ja sen kannattajat halusivat ja arvostivat omassa jalkapalloseurassaan.

Olisi lohdullista sanoa, että Wenger hukkui kunniakkaasti omaan miekkaansa. Kunniakkuus oli kuitenkin kaukana Wengerin viimeisistä ajoista Arsenalissa. Siitä, mikä kerran oli ollut suurta ja kaunista, oli tullut vuosien myötä rasite.

Riippakivi, joka oli pakko puskea ulos ovesta.

Virallisesti Wengeriä ei erotettu, mutta todellisuudessa kysymys oli potkuista.

Tai kuten Wenger myöhemmin asian totesi:

”Lähtöni ajoitus ei ollut minun päätökseni.”