Tottenhamin lauantainen 1-2-kotitappio Ipswichille on nostanut esille tutun kysymyksen: Onko Tottenhamin ongelmissa kysymys yhdestä managerista, yhdestä joukkueesta ja yhdestä kaudesta – vai onko ongelma syvemmällä seuran dna:ssa?

Tottenhamia on pidetty 1950-luvulta lähtien yhtenä englantilaisen jalkapallon suurista – jopa silloinkin, kun se putosi yhdeksi kaudeksi pääsarjasta 1970-luvulla.

Tottenhamista tuli suurseura 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Se rakensi Pohjois-Lontooseen tähtimiehistön suurella rahalla ja otti aiemmin Arsenalille ja Sunderlandille kuuluneen The Bank of England team -tittelin itselleen.

Myös menestys seurasi spursilaista rahaa. Tottenham voitti kaudella 1960-61 ensimmäisenä joukkueena 1900-luvulla tuplamestaruuden eli liigamestaruuden ja FA Cupin samalla kaudella.

Samana vuonna se maksoi ennätykselliset 99 999 puntaa AC Milanille hyökkääjä Jimmy Greavesista.

Vuosi 1961 oli hieno vuosi Tottenhamin historiassa, mutta siitä on tullut sen jälkeen surullisen kuuluisa vuosi koruttomasta syystä: niin suuri ja mahtava kuin Tottenham onkin, se ei ole voittanut kevään 1961 jälkeen kertaakaan liigamestaruutta.

Odotus on kestänyt nyt siis 63 pitkää vuotta – eikä sille näy loppua.

Nyt Englannissa on siirrytty laskemaan jo sitä, milloin Tottenham on ylipäätään voittanut mitään.

Siitäkin on kulunut jo yli 16 vuotta – ja sekin pokaali oli ”vain” Liigacupin voittopokaali.

FA Cupin Tottenham on voittanut edellisen kerran 33 vuotta sitten ja viimeisen eurocup-pokaalinsa, UEFA Cupin, 40 vuotta sitten.

***

Jalkapallossa puhutaan paljon voittamisen kulttuurista. Siitä, että huippumenestyneissä seuroissa kehittyy sisäinen arvomaailma, ymmärrys ja tietoisuus voittamisen vaateesta. Millaista asennetta voittaminen vaatii päivittäisessä tekemisessä, harjoittelussa ja otteluissa.

Kysymys ei ole vain tekemisen kulttuurista, vaan siitä, miten voittamiseen ja sen vastavoimaan, häviämiseen, suhtaudutaan. Onko voittamisen ja häviämisen maailmat jyrkän mustavalkeita vai mahtuuko niiden väliin sellaisia värisävyjä, että häviämistäkin voidaan ymmärtää ja hyväksyä urheiluun kuuluvaan välttämättömänä osana?

Tottenhamin lauantaista kotitappiota Ipswichille voidaan pitää omana tarinaan – ja sitä se myös monessa mielessä oli.

Tottenhamin manageriksi toissa kesänä tulleella Ange Postecogloulla on omat vahvuutensa, mutta myös omat heikkoutensa managerina.

Olisi kohtuutonta väittää, ettei Postecoglou osaisi organisoida Tottenhamin pelaamista, vaikka juuri siltä Tottenhamin pelaaminen ja ennen kaikkea puolustuspelaaminen pahimmillaan näyttävät.

Kysymys on enemmänkin siitä, miten Postecoglou lähestyy jalkapalloa taktisesti. Miten tiukasti ja yksityiskohtaisesti hän haluaa organisoida pelin sisällä tapahtuvia asioita.

Liverpool manageri Arne Slot puisteli kahden viikon takaisen Arsenal-ottelun jälkeen sitä, että Arsenalilla oli 40 erilaista pelimallia ottelun aikana.

Postecoglou uskoo enemmän siihen, että pelaajat osaavat ja saavat itse ratkaista ottelun aikana syntyneitä tilanteita ilman pitkälle organisoituja ja automatisoituja pelimalleja. Jopa paljon puhutuista erikoistilannevalmentajista Postecoglou on todennut, ettei sellaisia valmentajia Tottenhamissa tarvita.

Olisi helppo sanoa, ettei Postecogloun ajattelutapa toimi nykyjalkapallossa. Ei ehkä toimikaan, mutta Tottenham on edelleen eniten maaleja tällä kaudella tehnyt joukkue Valioliigassa ja ennen lauantaina tullutta kahta takaiskumaalia se oli kolmanneksi vähiten maaleja päästänyt joukkue koko sarjassa.

Samainen Tottenham oli myös ennen viime viikon tappioita Galatasaraylle ja Ipswichille voittanut edellisestä yhdestätoista ottelustaan yhdeksän.

***

Postecoglou ei pääse pakoon omaa vastuutaan ja omia heikkouksiaan – olipa kysymys sitten absoluuttisesta osaamisesta tai vain erilaisesta pelifilosofiasta sen suhteen, miten jalkapalloa pitää ja kannattaa tänä päivänä pelata ja miten hän painottaa puolustamisen merkitystä suhteessa hyökkäämiseen?

Postecogloun jalkapallo riittää jopa Valioliigassa pitkälle, kuten viime kauden viides sija osoitti, mutta riittääkö se siihen, että Tottenham voisi hänen alaisuudessaan voittaa kaikista parhaimmin organisoituja huippujoukkueita – ja sitä kautta se voisi aidosti voittaa Valioliigan mestaruuden?

Sopii epäillä, mutta se ei ole ainoa epäilys.

On myös se toinen ulottavuus – Tottenhamin dna.

***

Urheilun pitkä historia on opettanut meille, että pelaajien, valmentajien ja seurajohtajien julkiseen urheilupuheeseen on suhtauduttava yhtä suurella varauksella kuin peskovilaiseen puheenparteen. Se, mitä sanotaan mikrofonien ja tv-kameroiden ristitulessa, voi olla yhtä hyvin totta kuin puuta heinää.

Siksi urheilupuheesta on etsittävä halkeamia. Puheenvuoroja, jotka poikkeavat yleisestä liirumlaarumista.

Toki niidenkin puheenvuorojen kanssa on oltava samalla tavalla tarkkana.

En yhtään epäile, etteikö Tottenhamin silloisen managerin Antonio Conten hurja ja täysin poikkeuksellinen julkinen ryöpytys Tottenhamin seurakulttuurista puolitoista vuotta sitten olisi ollut valtaosin totta, mutta Conten kohdalla on varottava sitä, että hänen pannunsa keittää herkästi myös ylitse.

***

Siksi paljon mielenkiintoisemman näkökulman Tottenhamin sisäisestä kulttuurista antaa seuran entisen maalivahdin Hugo Llorisin viime viikolla julkaistu omaelämänkerta Earning Spurs, josta The Guardian julkaisi yksinoikeudella otteita.

Lloris kertoi kirjassa tapauksesta, joka tapahtui juuri ennen Mestarien liigan finaalia keväällä 2019.

Kun Tottenham oli valmistautumassa Liverpoolia vastaan pelattavaan historialliseen finaaliin, Tottenhamin puheenjohtaja Daniel Levy kutsui pelaajat koolle ja lahjoitti heille jokaiselle huippukalliin kellon.

Kellon taakse oli kaiverrettu teksti: Mestarien liigan finalistit.

Lloris sanoi olleensa tekstistä muiden pelaajien tapaan tyrmistynyt. Niin tyrmistynyt, ettei hän ole päässyt siitä omien sanojensa mukaan vieläkään ylitse.

LLorisin mukaan teksti symboloi sitä, mistä Tottenham on tehty. Sitä ei ole tehty voittamisesta, vaan osallistumisesta. Riitti, että oltiin finaalissa mukana.

Tyrmistys vahvistui entisestään, kun Tottenham kokoontui hävinneen finaalin jälkeen yhteiseen tilaisuuteen joukkueen hotellilla. Llorisin mukaan seuraihmiset ja jopa jotkut pelaajat eivät olleet juurikaan pettyneitä siitä, että Mestarien liigan finaali oli hetkeä aiemmin hävitty.

”Kun palasin hotellihuoneeseeni, minulle oli luullakseni sama tunne kuin Mauriciolla (manageri Pochettinolla) ja Harrylla (Kanella): Haluaako tämä seura oikeasti voittaa? Real Madrid ei olisi koskaan juhlinut hävinnyttä finaalia eikä meidänkään olisi pitänyt”, Lloris kirjoittaa.

***

Vaikka kysymys on yhdestä tapahtumasarjasta Tottenhamin 142 vuoden historian aikana, siihen kiteytyy oleellinen kysymys: Onko Tottenhamin dna tehty ehtymättömästä halusta voittaa vai syövätkö voittamisen arvoa muut arvot – ja miten voimakkaasti tuo dna vaikuttaa siihen, miten Tottenham toimii ja millaista ilmaa se jokapäiväisessä tekemisessään hengittää?

Seuran toiminnallinen ja pelillinen identiteetti ovat hienoja arvoja ja jos pelaajille, valmentajille, seuraihmisille ja kannattajille riittää se, että pelataan viihdyttävää jalkapalloa ja saadaan sitä kautta upeita ja ikimuistoisia elämyksiä, hienoa.

Kysymys ei ole kuitenkaan silloin voittamisen kulttuurista, vaan häviämisen kulttuurista.

Siitä Tottenhamin dna on tehty.