Palloliitto ilmoitti laittavansa osan Huuhkajien EM-kisojen rahapotista suomalaisen jalkapallovalmennuksen parantamiseen. Palloliiton mukaan valmennuksen kehittämistä tuetaan vuodessa 500 000 eurolla vuoden 2023 vuoden loppuun saakka.

Palloliiton kehityspäällikkö Veli-Matti Rinnetmäki esitteli sinällään järkeviä toimia, joita Palloliiton on aikomus lähteä toteuttamaan. Kehitetään toimintaa yhteistyössä seurojen kanssa, lisätään valmentajien kolutusta ja määrää sekä tehostetaan valmennuksen seurantaa ja palautteen antamista.

Kaikki edellä mainitut ajatukset ovat hyviä, jotka varmasti saisivat positiivisen muutoksen aikaan, jos ne pystyttäisiin toteuttamaan.

Jos.

Palloliiton pitäisi olla tässä prosessissa keskeisessä roolissa. Siksi ensimmäiseksi on kysyttävä, mikä on Palloliiton oma valmentamisen ja pelin ymmärtämisen taso? Kuinka valmentajistamme saadaan parempia, jos Palloliiton kouluttajat ja maajoukkuevalmentajat eivät itse ole keskimäärin täysin kartalla lajista?

Palloliitossa on ollut töissä vuosien saatossa useita seurajoukkueissa epäonnistuneita tai heikohkosti menestyneitä valmentajia, jotka on toivotettu seurajoukkueesta saatujen potkujensa jälkeen tervetulleeksi Palloliittoon – joko puhumaan auditorioihin tai vielä pahempaa, valmentamaan jotain maajoukkuetta.

Tällainen linjaus on sanalla sanottuna käsittämätön. Luulisi, että Palloliitto tai mikä tahansa seura haluaisi rekrytoida mahdollisimman hyviä ja menestyneitä valmentajia.

Esimerkiksi alle 21-vuotiaiden maajoukkue on kyntänyt suht’ syvällä jo vuosia. Se on pelannut nykyisen päävalmentajan Juha Malisen alaisuudessa piste per peli keskiarvolla. Noin heikolla pistekeskiarvolla valmentaja olisi potkittu pihalle missä tahansa seurajoukkueessa jo aikoja sitten – varsinkin, kun kysymys ei ole siitä, etteikö joukkueen materiaalilla voisi pelata tuloksellisesti parempaa jalkapalloa.

Malisellakin olisi mahdollisuus edelleen kehittyä valmentajana ja kääntää joukkueen kurssi. Nyt valitettavasti ei vain siltä vaikuta.

Jämähtäneitä ja kehittyjiä

Monilla valmentajilla ajatukset jalkapallosta ja toimintatavat jämähtävät jossain kohtaa paikalleen. Sitten vuodesta toiseen toistetaan samaa kaavaa, johon korkeintaan poimitaan joltain kollegalta kahvipöytäkeskustelusta joku uusi termi tai harjoite. Mitä enemmän meillä on valmentajia, jotka noudattavat tällaista protokollaa, sitä enemmän meillä kehitys laahaa perässä. Jalkapallo kehittyy ja muuttuu jatkuvasti, siksi on turha miettiä, mitä oli 90- luvulla.

Toki suomalaisesta valmentajakunnasta löytyy myös toisenlaisia esimerkkejä valmentajista, jotka pyrkivät jatkuvasti kehittymään ja kehittämään toimintatapojaan. Mika Lehkosuo on näistä valmentajista yksi esimerkki. Toinen hyvä esimerkki on U19- ja U20-vuotiden maajoukkuevalmentaja Marianne Miettinen, joka myös on ottanut riskin ja lähtenyt selvittämään, mistä jalkapallossa on kyse.

Nostaisin esille myös Erkka V. Lehtolan nimen. Tiedän, että häntä on myös kritisoitu, mutta Lehtolan asenne on ainakin oikea. Pienten puolella Lehtolan homma toimi, nyt hänen pitäisi saada asiat toimimaan myös vanhemmissa ikäluokissa. Helppoa se ei ole, mutta ainakaan yrityksestä ja halusta se ei Lehtolalla jää kiinni.

José Riveirolla on paljon annettavaa suomalaisella jalkapallolle.

Markku Kanerva on myös poikkeus Palloliiton valmentajissa. Hän on luonut A-maajoukkueelle oman näköisensä peli-identiteetin ja hylännyt taannoin luodun Palloliiton yhteisen ’’pelikirjan’’. Mikä tärkeintä, A- maajoukkueen pelissä on näkynyt huippujalkapalloilussa vallalla olevan positional playn vivahteita ja puolustuspelaamisessa on selkeä ajatus. Toivottavasti Kanerva jatkaa pelin opiskelua ja esimerkiksi käy ajatustenvaihtoa Suomessa valmentavien huippuosaajien kanssa, kuten esimerkiksi José Riveiron, Vesa Vasaran ja jo Palloliitossa olleen Ricardo Duarten kanssa, joka tekee rajallisilla resursseilla kovaa jälkeä Gnistanissa.

Palloliitosta löytyy varmasti muidenkin jalkapallo gurujen puhelinnumeroita ympäri maailmaa. Kyse on vain siitä, haluammeko oikeasti kehittyä vai jääkö tämä vain puheen ja strategian tasolle.

Tällainen ajatustenvaihto pitäisi kattaa koko Palloliiton koulutus- ja valmennuspuolen. Itse asiassa koko prosessissa ensimmäisen asian pitäisi olla se, että Palloliitto kouluttaisi omaa porukkaansa ja varmistaisi oman koulutussisältönsä laadun. Tästä hyötyisivät kaikki.

Belgian malli Suomeen?

Osallistuin itse Palloliiton Uefa B-lisenssikurssille 2016 ja havaitsin tuolloin, että Palloliiton omien kouluttajien ja kurssilla ’’vierailleiden’’ kouluttajien ajatuksissa oli isoja eroja. Kurssilla ei myöskään juurikaan puhuttu konkreettisesti itse pelistä tai sen lainalaisuuksista. Toki kurssi on hyvin lyhyt kestoltaan ja on mahdotonta vaatiakaan kaiken kattavaa sisältöä tuollaisessa ajassa, mutta silloin on sitäkin tärkeämpää, miten tuo lyhyt aika käytetään.

Kurssin kiinnostavin luento oli Jari Hyttisen fyysisen valmennuksen ja fysiologian luento, jossa hän puhui muun muassa Belgian maajoukkueiden toiminnasta. Belgialaiset käyttävät aina yhdessä ikäluokassa kahta maajoukkuetta. ’’Edustusmaajoukkue’’ koostuu pääosin fyysisesti aikaisin kehittyneistä pelaajista ja ’’haastemaajoukkue’’ maajoukkue pienikokoisista ja teknisistä late bloomereista, joista belgialaiset odottavat niitä paria spesiaalia pelaajaa.

Olisiko Suomessa resursseja luoda samankaltainen systeemi?

On selvää, että suomalaisten seurojen pelaajascouttaus voisi olla paremmalla tasolla, mutta sama pätee myös Palloliittoon. Belgialaisella systeemillä maajoukkuevalmentajilla olisi parempi tuntuma ikäluokkansa pelaajiin ja isommalla joukolla pelaajia olisi mahdollisuus olla mukana maajoukkuetoiminnassa.

Moni ammattilaispelaaja on tullut ja tulee edelleen kokonaan poikamaajoukkuetoiminnan ulkopuolelta, minkä pitäisi soittaa Palloliitossa kelloja. Tällä keinolla voisimme saada muutaman sellaisen pelaajan mukaan maajoukkueeseen ja suurempi joukko nuoria pelaajia saisi enemmän kovia kansainvälisiä pelejä.

Informaation ristiriita

Toinen iso kehitettävä asia on valmennuskurssien keston lisääminen, niiden sisällön kehittäminen ja vaatimustason nostaminen.

Euroopassa valmennuslisenssien saamiseen voi mennä helposti vuosikin, meillä Suomessa homma hoituu huomattavasti kevyemmin. On päivänselvä asia, ettei keskiverto kurssilainen saa riittävää tukea valmennusuralleen nykyisistä, liian kevyistä kursseista.

Toisaalta kursseilla käyvien valmentajien tai kursseitta valmentavien isien ja äitien olisi hyvä tiedostaa, että valmentaminen vaatii yhtä lailla paljon harjoittelua kuin pelaaminen. Valmentamisesta pitäisi olla kiinnostunut ja valmennustietoa pitäisi hankkia koko ajan lisää. Jokaiselle valmentajalle löytyy itseä viisaampi guru, jolta kannattaa myös kysyä neuvoja. Jokainen ymmärtää, että on mahdotonta luoda sellainen koulutuspaketti, joka tuottaa liukuhihnalta guardiolia tai mancineja. Valmentamista on harjoiteltava paljon ’’omalla ajalla’’, aivan kuten pallon kesyttämistä.

Niilo Mäenpää ja U21 maajoukkue hävisivät viime vuoden lokakuussa Tanskalle vieraskentällä 1-2.

Jos valmennuskursseilla ja koulutustilaisuuksissa annettava tieto on keskenään ristiriitaista – kuten nyt on ollut –, on ymmärrettävää, että valmentajien keskuudessa ja seuroissa ollaan epätietoisia, ketä pitäisi uskoa. Siksi olisi ensiarvoisen tärkeää, että Palloliitto laittaisi kuntoon paitsi valmennuksensa myös koulutussisältönsä. Sen jälkeen seurojen olisi helpompi omaksua saatu informaatio ja sulauttaa se omaan arkeensa.

Seuraava avainkysymys on, mitä sen informaation pitäisi olla?

Informaation keskiössä pitäisi olla peli ja sen lainalaisuudet. Miten avataan peliä maalipotkusta. Miten edetään linja kerrallaan lyhyillä syötöillä. Kuinka pelaajien on sijoituttava, jos halutaan fiksata vastustajan puolustuslinjan kapealle ja edetä laidoista. Kuinka saadaan vastustajan laitapakki pois paikaltaan ja murtaudutaan hänen selustaansa. Mitkä ovat puolustukselliset periaatteet 4–4–2-systeemissä. Ja miten tätä kaikkea voidaan harjoitella.

Aiheita on paljon, mutta jalkapallon lainalaisuuksien ja syy- ja seuraussuhteiden ymmärtämisen kautta on mahdollista oppia kattavasti joka aiheesta.

Monet seurat ovat jo pitempään järjestäneet omia koulutuksia valmentajilleen. Näin teki aikoinaan esimerkiksi José Riveiro EPS:ssä. Laadukasta työtä tehdään myös monissa muissa seuroissa – esimerkiksi Kimmo Erosen johdolla VJS:ssä, Italian futiksen tuntijan Kimmo Kantolan ja Aarne Sulgin johdolla FC Kirkkonummessa, Ilves tekee Tampereella erinomaista juniorityötä ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa edelleen, mutta käyköön nämä esimerkeistä.

Palloliiton pitäisi myös tukea seuroja voimakkaammin ja konkreettisemmin. Kaikilla seuroilla ei ole vara palkata kolmea kimmokantolaa, jolloin olisi tärkeää, että Palloliiton palkkaamat, todistetusti osaavat kouluttajat, kiertäisivät näissä seuroissa tehokkaammin. Näin tällaisissa seuroissa päästäisiin tilanteeseen, jossa kaikilla olisi laadukkaampaa valmennusta tarjolla.

Liikaa lajia junioreilla

Seuroissa, joissa on jo päästy enemmän päätoimisten valmentajien maailmaan, voitaisiin suoraan edetä itse pelin kehittämiseen ja miettiä esimerkiksi fyysiseen harjoitteluun uusia ajatuksia.

Nyt monissa seuroissa harjoitellaan lajia määrällisesti liikaa. Esimerkiksi 11-vuotiailla voi olla kuusi tapahtumaa viikossa ja ne kaikki ovat lajia. Olen nähnyt monia absurdeja skenaarioita, jotka johtavat vain loukkaantumisiin ja uupumisen jälkeen lopettamisiin.

11-vuotiailla voi toki olla kuusi tapahtumaa viikossa, jos niistä esimerkiksi kolme on lajitapahtumaa ja loput jotain aivan muuta, esimerkiksi uintia, akrobatiaa tai yleisurheilua. Järkevämpää olisi toki vähentää seuran tapahtumia ja antaa lapsille mahdollisuus harrastaa muitakin lajeja.

Itse harrastin aikoinani jalkapallon ohella yleisurheilua Espoon Tapioissa ja urheilin monipuolisesti pienestä saakka. Tämä monipuolisuus ja varsinkin yleisurheilu antoivat minulle todella paljon jalkapallouraani varten. En ole varma, olisiko minusta edes tullut jalkapalloilijaa ilman muiden lajien tukea. Ei ainakaan yhtä hyvää, se on varma.

Seuraava mietinnän paikka Palloliitolla ja seuroilla olisikin, kuinka saamme nuorille monipuolisempaa harjoittelua ja liikuntaa. Fyysisen valmennuksen guru Kyösti Lampinen puhui ansiokkaasti tästä aiheesta mediassa muutama viikko sitten. Tämä ei tietenkään koske vain jalkapalloa. On paljon lajeja, joissa hyvä oheisharjoittelu takaa paremman lopputuloksen.

On opittava voittamaan ja häviämään

Tässä yhteydessä on nostettava esille myös kilpailullisuuden lisääminen ja lasten urheilun sokerikuorruttamisen lopettaminen.

Jalkapallossa on luotu vuosien aikana ihmeellinen soppa, jossa kilpaileminen on nähty jotenkin negatiivisena asiana lapsille. On ollut ”Kaikki pelaa” -ideologiaa, on lopetettu tulosten laskeminen, mitaleita on jaettu kaikille ja lapsia on jaettu tasoryhmiin jo todella nuorella iällä ja näille tasoryhmille on räätälöity omat sarjat, joissa kuitenkin joukkueiden tasot eroavat toisistaan.

Urheilussa aina joku voittaa ja joku häviää, ja mahdotonta luoda täydellistä mallia kaikille. Lasten on opittava voittamaan, häviämään, nauttimaan mitaleista ja sietämään välillä myös epämiellyttäviä asioita. Urheilu tarjoaa näihin asioihin hyvän ympäristön – paitsi jos me aikuiset viemme nämä elementit pois lapsilta. Onneksi seurat ovat alkaneet jo luopua tästä kaikkien palkitsemisista mitalein.

Tekonurmi vai luonnonnurmi?

Otan viimeisenä nostona esille olosuhteet.

Vaikka meillä onkin paljon halleja ja tekonurmia rakennetaan jatkuvasti, olemme edelleen tilanteessa, jossa liian usein alusta ei mahdollista laadukasta syöttöpeliä, oli alusta sitten muovia tai luonnonnurmea.

Tämä yksinkertaisesti estää pelaajien kehittymisen esimerkiksi yhden kosketuksen syöttöpelissä. Kun he pääsevät oikeasti hyvälle nurmelle pelaamaan, on se täysin uusi tilanne ja peli menee totutellessa ’’uuteen’’ alustaan.

Kenttien tasolle tarvitaan tiukemmat standardit ainakin Veikkausliigassa ja Ykkösessä. Tai ylipäätään standardit.

Tekonurmen on oltava sellainen, että pallo liukuu siinä tasaisesti eikä pompi arvaamattomasti. Luonnonnurmiin on asetettava maksimipituus, ja kenttä on kasteltava ennen peliä ja puoliajalla.

Tämänkaltaiset asiat ovat olleet arkea jo vuosia muualla maailmassa. Kun pelasimme HJK:ssa Barcelonaa vastaan Olympiastadionilla harjoitusottelussa kesällä 2014, he vaativat nurmen pituudeksi 20 milliä tai ottelua ei olisi pelattu.

Olisi myös syytä pohtia tekonurmien mielekkyyttä pääasiallisena pelialustana Suomessa. Ymmärrän, että pohjoisessa tekonurmen käyttö on perusteltua, mutta muuten en. Tekonurmi vaatii yhtä lailla hoitoa kuin luonnonnurmi ja valitettavasti jo parin talven jälkeen tekonurmeen on välttämätöntä lisätä kumirouhetta, minkä jälkeen se on monesti jo pomppuinen.

Tekonurmia pitäisi siis vaihtaa noin kolmen vuoden välein. Siksi puheet tekonurmien kustannustehokkuudesta voidaan unohtaa, paitsi jos sen annetaan olla käytössä 10–15 vuotta, kuten nykyään monin paikoin tehdään.

Luonnonnurmi kestää osaavalla hoidolla pitkään ja on muutenkin ainoa oikea alusta pelata jalkapalloa –puhumattakaan tekonurmien negatiivisesta ympäristövaikutuksesta ja niiden aiheuttamista rasitusvammoista.