Espanja voitti odotetusti Euroopan mestaruuden kaadettuaan Englannin EM-finaalissa 2-1. Jukka, millaisen finaalin näimme?

Hyvin tyypillisen arvokisafinaalin siinä mielessä, että ottelut suuret panokset näkyivät kentällä. Kumpikin joukkue pyrki ymmärrettävästi välttämään virheitä. Kuvaavaa ottelun luonteelle oli, että ensimmäinen kunnon maalipaikka nähtiin vasta ensimmäisen jakson lisäajalla, kun Phil Foden laukoi vapaapotkun jälkitilanteesta pallon pienestä kulmasta kohti Unai Simonia.

Toisella jaksolla peli ymmärrettävästi avautui Espanjan mentyä 1-0-johtoon Nico Williamsin osumalla 47 minuutin pelin jälkeen. Englannin oli pakko nostaa riskitasojaan ja Gareth Southgaten oli pakko tehdä itselleen raskas päätös ja ottaa vaihtoon Harry Kane.

Ottelusta ei tullut sellaista Espanjan ylikävelyä kuin kaikista innokkaimmat Espanjan kannattajat odottivat, mutta eihän kenellekään jäänyt epäselväksi, kumpi oli kentällä parempi ja ennen kaikkea taktisesti paremmin organisoitu ja roolitettu joukkue.

Vaikka Southgate on saanut Englannin maajoukkueen päävalmentajana kahdeksan vuoden aikana paljon hyvää aikaan ja vaikka tämä oli jo toinen EM-finaali peräkkäin, jossa Englanti pelasi, niin kyllähän tämä ottelu ratkesi hyvin pitkälti siihen, mitä molempien joukkueiden valmentajat tekivät taktiikkakopeissaan.

Molemmilla valmentajilla, Southgatella ja Luis de la Fuentella, oli käsissään huippulaadukkaat pelaajat. Itse asiassa Southgaten kädessä oli jopa aavistuksen paremmat kortit. Kysymys tiivistyi lopulta siihen, miten paljon näistä materiaaleista pystyttiin puristamaan ulos näissä kisoissa.

Finaali oli toki oma ottelunsa, mutta olihan kupletin juoni selvillä jo ennen ottelua. Tiedettiin, että Espanja pelaa näissä kisoissa täydellä kaasulla ja Englanti käsijarru päällä.

Espanja palasi nyt arvokisavoittajaksi 12 vuoden tauon jälkeen. Mikä sen paluun mestaruuskantaan selittää?

Kysymys on kahden asian summasta.

Espanjaa on kasvanut Xavin, Iniestan ja kumppaneiden sukupolven jälkeen viimeinkin uusi ja äärimmäisen lahjakas pelaaajasukupolvi. Tässä on turha luetella kaikkia Espanjan huippupelaajia, mutta jokainen ymmärtää, minkä tasoisia jalkapalloilijoita Rodrin, Pedrin, Gavin, Nico Williamsin, Lamine Yamalin ja Dani Olmon kaltaiset pelaajat ovat.

Jokaisella joukkueella niin maajoukkuetasolla kuin seurajoukkueissa on aina haasteita loukkaantumisten kanssa ja vaikka Gavi ja Pedri katsoivatkin loukkaantumisten takia finaalin katsomosta, oleellista on se, millaisia pelaajia kunkin maan junioriakatemiat tuottavat.

Toinen yhtä keskeinen asia on sana prosessi – ja tässä tullaan de la Fuenten merkitykseen. Näistä pelaajista iso osa oli Luis Enriquen käytössä vuoden 2022 MM-kisoissa, jotka päättyivät Espanjan osalta katastrofiin.

De la Fuente on kuitenkin valmentanut valtaosaa näistä pelaajista toimiessaan Espanjan nuorten maajoukkueiden päävalmentajana vuodesta 2013 lähtien. Hän ei vain valmentanut eri nuorten maajoukkueita eri arvokisoissa, vaan hän rakensi pelaajien kanssa koko ajan prosessia, joka tähtäsi menestymiseen aikuisten tasolla.

Pohjalla on totta kai ollut se työ, jota pelaajien kanssa on tehty seurajoukkueissa ja millaista jalkapalloa nämä pelaajat on opetettu pelaamaan taktisesti. De la Fuenten ansiona on, että hän saanut rakennettua näistä rakennusaineista paitsi taktisesti kypsän ja toimivan kokonaisuuden, myös erittäin yhtenäisen, kiinteän ja yhteishengeltään vahvan ryhmän.

Yksittäiset ottelut ratkeavat usein satunnaisiin muuttujiin, mutta oleellista Espanjan mestaruudessa on tämä:

Jos nämä joukkueet pelaisivat – mikä on toki mahdotonta – nyt pelatun EM-finaalin kymmenen kertaa uudestaan, Espanja voittaisi vuorenvarmasti enemmän finaaleita enemmän kuin Englanti. Sanoisin, että Espanja voittaisi seitsemän finaalia kymmenestä ja Englanti kolme.

Siinä on se oleellinen ero Luis de la Fuenten Espanjan EM-kisamiehistön ja Gareth Southgaten kisamiehistön välillä.

Englanti olisi voinut voittaa finaalin Espanjaa vastaan, mutta olisiko se tehnyt tästä Englannista paremman joukkueen kuin Espanjan? Ei olisi. Voitto Berliinissä olisi tehnyt siitä ainoastaan Euroopan mestarin. Nyt Euroopan mestaruuden voitti parempi joukkue ja pidän tätä voittona pelille.

Et siis anna edelleenkään armoa Southgatelle?

Southgatelle on annettava tunnustus siitä, mitä hän on saavuttanut Englannin maajoukkueen kanssa kahdeksan vuoden aikana ja miten pitkälle hän toi Englannin näissäkin kisoissa.

Ongelmana on vain, ettei meillä ole kuin oma käsityksemme siitä, onko tämä Southgatelta huippuhyvä, hyvä, keskinkertainen vai välttävä suoritus.

Minä sanoisin, että kun Southgaten saavutuksia edellisten EM-kisojen jälkeen verrataan hänen käytössään olleeseen ja olevaan pelaajamateriaaliin, silloin puhutaan keskinkertaisen ja välttävän rajamaastossa olevasta suorituksesta.

Tässä kohtaa on turha peruuttaa kovin kauaksi, mutta kyllähän Southgaten ongelmat olivat näissä kisoissa kaikkien nähtävillä. Hän ei tuntunut ennen finaalia tietävän, millä taktiikalla Englannin kannattaisi pelata ja mikä olisi hänen paras avauskokoonpanonsa valittuun taktiikkaan.

Southgate teki myös todella raskaan luokan arviointivirheitä, joista kisojen alkumetreillä pahimmat olivat Trent Alexander-Arnoldin peluuttaminen keskikentällä ja sen jälkeen Conor Gallgherin kokeileminen hänen paikallaan. Miksi Kobbie Mainoo tai Cole Palmer eivät saaneet mahdollisuutta kuin vasta pakon edessä kisojen viimeisillä metreillä?

Raskain virhe Southgatelta oli kuitenkin sokea luotto Harry Kaneen. Southgate näki varmasti kaikkien muiden tavoin, että Kane on näissä kisoissa kaukana parhaasta terästään. Silti hän ei halunnut uhrata tuloksen alttarille rakkainta talismaaniaan ja kapteeniaan, vaan hukkui mieluummin miekkaansa kuin olisi pudottanut Kanen avauksesta.

Välierässä Hollantia vastaan Southgate vielä pelastui, vaikka heitti Ollie Watkinsin Kanen tilalle ottelun lopussa, mutta finaalissa ei enää.

Southgate voi puolustautua, ettei kukaan pysty sanomaan olisiko Kanen pudottaminen avauksesta ja Watkinsin peluuttaminen hänen paikallaan muuttanut finaalissa mitään, mutta se tiedetään, että Kanen peluuttaminen avauksessa oli yksi finaalin suurimmista ja kohtalokkaimmista päätöksistä.

Oikeastaan ainoa asia, josta aidosti nostan hattua Southgatelle oli se, miten hän pelasi vaikeassa tilanteessa korttinsa Luke Shaw’n kanssa. Monet ihmettelivät, miksi Southgate vaihtoi Shaw’n kentälle Hollanti-ottelun tauolla, vaikka Englanti oli pelannut kisojen ylivoimaisesti parhaan 45-minuuttisensa.

Finaalissa  saimme vastauksen. Tuolla ratkaisulla Southgate petasi sen, että hän pystyi heittämään Shaw’n finaalissa avaukseen. En halua arvostella Lamine Yamalia, sillä hän pelasi uskomattomat kisat, mutta finaalissa Shaw vaiensi ihmepojan likimain täydellisesti. Se oli Southgatelta upeaa valmennustyötä.

Southgatelta kysyttiin ottelun jälkeen hänen jatkostaan Englannin maajoukkueessa. Southgate vastasi, ettei nyt ole oikea hetki päättää asiasta?

Siinä olen samaa mieltä Southgaten kanssa, että muutama hetki finaalin jälkeen ei ole oikea hetki päättää asiasta. Tämän asian ehtii ratkaista ja miettiä myös lähiviikkojen aikana.

Taivaanmerkkejä asian suhteen on vaikea lukea sataprosenttisen tarkkaan, mutta pelkään pahoin, että Southgate palkitaan jatkosopimuksella vuoden 2026 MM-kisoihin saakka.

Jos niin todellakin tehdään, mikään ei tule muuttumaan. Englanti ajaa jatkossakin käsijarru päällä ja on vaikea nähdä, miten se saisi kahden vuoden päästä edes hippaa esimerkiksi tästä Espanjan joukkueesta.

Espanjalle voi sen sijaan luvata huoletta hienoa tulevaisuutta. De la Fuenten sopimus ulottuu tältä istumalta ainakin vuoden 2026 MM-kisoihin asti ja jokainen voi vain kuvitella, miten hyvä tämä joukkue on jo kahden vuoden päästä, kun Espanjan nuoret tähtipelaajat kehittyvät entisestään ja saavat lisää kokemusta.

Tässä on turha alkaa jakaa vielä vuoden 2026 MM-mitaleita, mutta kova pitää sen nipun olla, joka pistää Espanjan selälleen lähivuosina.