Hyvälle idealle ilmaantuu jälkeenpäin lukuisia isiä, huonoilta katoaa nopeasti se ainoakin.

Englantilaista jalkapalloa leimasi pitkään pitkien pallojen taktiikka. Kriitikoiden mielestä se rampautti englantilaisen jalkapallon vuosikymmeniksi ja on keskeinen syy siihen, miksi jalkapallon kotimaa on voittanut historiansa aikana vain yhden merkittävän arvoturnauksen – Englannissa pelatut vuoden 1966 MM-kotikisat.

Vuoden 1966 maailmanmestaruuskaan ei perustunut pitkiin palloihin, vaan neuvostoliittolaisen Viktor Maslovin kehittämään 4-4-2-pelijärjestelmään, josta Englannin maajoukkueen päävalmentaja Alf Ramsey jalosti Ipswichissa ja sen jälkeen Englannin maajoukkueessa oman kehittyneemmän versionsa.

Samaan aikaan, kun kriitikot ovat haukkuneet pitkien pallon taktiikan tuhovaikutuksia englantilaiseen jalkapalloon, sen kannattajat ovat uskoneet siihen vankkumatta ja ylistäneet sitä estoitta.

Eikä kysymys ole vain menneistä ajoista. Kun Leicester voitti kaudella 2015-2016 sensaatiomaisesti Valioliigan mestaruuden, sen yksi keskeinen taktinen ase oli käyttää paljon pitkiä palloja, joita Riyad Mahrez, Shinji Okazaki ja ennen kaikkea tuulennopea Jamie Vardy juoksivat kiinni ja pistivät sisälle.

Vardy teki Leicesterin mestaruuskaudella 24 maalia ja Mahrez 17, minkä lisäksi algerialainen syötti 11 maalia.

Leicesterin pallonhallintaprosentti oli vain 44,7, mikä oli kolmanneksi alhaisin lukema koko Valioliigassa.

Hyvä, paha, ruma

Oliko pitkien pallojen taktiikka oikeasti hyvä vai huono tapa pelata jalkapalloa?

Vastaus on kaksitasoinen:

Se oli taitavasti ja oikein käytettynä muiden taktisten elementtien rinnalla tuloksellisesti toimiva ja tehokas tapa pelata jalkapalloa, kuten Leicesterin esimerkki osoitti vielä kaudella 2015-2016, mutta pelitavalla oli musta kääntöpuoli.

Se yksinkertaisti pelaamista liikaa ja korosti fyysistä taistelupelaamista.

Tämä johti väistämättömään kehitykseen. Kun peli alkoi kehittyä taktisempaan suuntaan, englantilaisen jalkapallon oli vaikea pysyä kehityksessä mukana, sillä englantilaiset pelaajat oli kasvatettu pitkiin palloihin perustuvan pelitavan ehdoilla. He olivat fyysisesti vahvoja taistelijoita, jotkut jopa teknisesti taitavia, mutta heidän kokonaisvaltainen ymmärryksensä pelistä ja sen taktisista elementeistä oli yleisesti ottaen puutteellinen.

Pitkien pallojen taktiikassa riitti vähimmällään se, että pallo voitettiin – yleensä taklaamalla tai syötönkatkaisulla – omalle joukkueelle ja sen jälkeen se piti pystyä roiskaisemaan pitkälle vastustajan kenttäpuoliskolle. Kyse oli nimenomaan roiskaisusta, sillä pitkien pallojen perusideologiaan kuului, että pallojen voittaminen oli hyökkääjien tehtävä, ei syöttäjien.

Upseeri ja isä

Englantilaista jalkapalloa rampauttaneiden pitkien pallojen taktiikan negatiiviset seuraukset olisi voitu välttää, jos pitkien pallojen isä olisi ymmärtänyt paremmin jalkapalloa.

Charles Reep (1904-2002) ei kuitenkaan ymmärtänyt jalkapalloa juuri lainkaan. Hän oli ansioitunut sotilas, joka yleni Kuninkaallisissa ilmavoimissa, RAF:ssa, lopulta everstiluutnantiksi.

Reep oli pitkään pelkkä innokas Plymouthin kannattaja, kunnes osallistui vuonna 1933 Arsenalin kapteenin Charlie Jonesin pitämälle luennolle Arsenalin taktisesta pelaamista.

Reep haltioitui Jonesin esityksestä ja näki valon. Hän alkoi miettiä sotilaan logiikalla, miten peliä kannattaisi pelata – ja miten jopa Arsenalin, joka oli 1930-luvulla maailman paras jalkapallojoukkue maajoukkueet mukaan lukien, pelaaminen voitaisiin viedä vielä askeleen pidemmälle.

Arsenalin taktiikka poikkesi muista joukkueista alun perin siten, että Arsenal oli siirtänyt puolustukseen yhden ylimääräisen pelaajan keskikentältä ja muuttanut siihen aikaan vallalla olleen 2-3-5-muodon 3-2-5:ksi, joka tunnettiin legendaarisena WM-formaattina.

Formaatti oli vain osa Arsenalin taktista pelaamista. Toinen keskeinen elementti oli se, että Arsenal uskalsi yhden ylimääräisen pelaajan turvin vetäytyä alemmaksi kenttää, mikä avasi tilan ja tien nopeille vastaiskuille.

Reep piti Arsenalin vastaiskupelaamista nerokkaana, mutta ei ymmärtänyt laitahyökkääjien roolia ja arvoa.

Arsenalin pelitavassa laitahyökkääjillä, Cliff Bastinilla ja Joe Hulmella, oli keskeinen rooli vastaiskuissa. He kuljettivat pallon nopeasti ylös omalla laidallaan ja tarvittaessa ohittivat vastustajia harhauttamalla tai yksinkertaisimmillaan juoksemalla heistä ohi.

Sen jälkeen he osallistuivat hyökkäyspelaamisen viimeiseen vaiheeseen – joko luomaan maalipaikkoja tai viimeistelemällä itse. Bastin oli 178 maalillaan Arsenalin kaikkien aikojen maalintekijä, kunnes Ian Wright ohitti hänet Arsenalin ykkösmaalitykkinä vuonna 1997.

Ensimmäinen analyytikko

Reep alkoi purkaa pelaamiseen logiikkaa analysoimalla sitä systemaattisesti. Hän merkitsi otteluita katsoessaan pieneen vihkoonsa erityisen tarkkaan sen, millaisten hyökkäysten päätteeksi maalit tehtiin. Sen jälkeen hän purki keräämäänsä dataa kotonaan usein useita päiviä.

Reepia onkin pidetty jalkapallon analysoinnin ensimmäisenä pioneerina koko maailmassa.

Reepin analyysit osoittivat hänen oman tulkintansa mukaan sen, että joukkueen oli turha rakentaa monimutkaisia syöttökuvioita, sillä 80 prosenttia maaleista syntyi kolmen tai sitä pienemmän syöttömäärän jälkeen – ja puolet yhden syötön jälkeen tai ilman syöttöä.

Tärkeintä oli pelata pallo mahdollisimman nopeasti parhaalle maalintekoalueelle ja yrittää maalintekoa sieltä.

Nopeita tapoja oli Reepin mukaan kaksi: riistää pallo vastustajan omalla kenttäpuoliskolla tai pelata pallo pitkällä roiskaisulla omalta kenttäpuoliskolta vastustajan puolustusalueelle.

Reepin analyysit ja ennen kaikkea niiden johtopäätökset on kyseenalaistettu nykytieteen valossa moneen kertaan.

Yksi suurimmista kritiikeistä on kohdistunut siihen, ettei Reep huomioinut analyyseissään ja päätelmissään pelaajien taidon merkitystä.

Hän teki valtaosa analyyseistään analysoimalla Englannin liigan otteluita, niin pääsarjaotteluita kuin alempien divisioonan otteluita.

1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla yhdessä terveydenhuollon tutkijan Bernard Benjamin kanssa tekemissään uusissa analyyseissä Reep laski, että Englannin liigan otteluissa vain viidessä prosentissa syöttöketjuissa oli enemmän kuin kolme syöttöä ja vain yhdessä prosentissa enemmän kuin kuusi syöttöä.

Reepin ja Benjaminin tekemissä MM-otteluiden analyyseissä pidempiä syöttöketjuja oli yli kaksinkertainen määrä, mutta se ei vaikuttanut Reepin johtopäätöksiin.

Hänen mukaansa nykyisin pallonhallintana tunnettua taktiikkaa kannatti käyttää vain silloin, kun haluttiin turvata johtoa. Jos sen sijaan haluttiin tehdä maaleja, kolmen syötön sääntö oli tehokkain tapa tehdä niitä.

Profeetta omassa maassaan

Se, että Reep analysoi otteluita, ei sinällään ollut vaarallista. Vaarallista oli, että hänen analyysejään alettiin uskoa.

Reep oli aikalaiskertomusten mukaan jääräpäinen ja näkemyksissään ehdoton, minkä lisäksi hän pystyi perustelemaan näkemyksensä vakuuttavasti. Toisaalta on hyvä kysymys, millä aseilla hänen analyysinsä olisi kyseenalaistettu, sillä siihen maailman aikaan oli käytössä vain yhdet analyysit ja tilastot – Reepin omat.

Reep sai lehtiartikkeleiden lisäksi tukea näkemyksilleen myös useilta valmentajilta.

Hänen ensimmäinen näyttävä läpimurtonsa oli liittyä Brentfordin managerin Jack Gibbonsin osa-aikaiseksi neuvonantajaksi helmikuussa 1951. Putoamiskuristuksessa ollut Brentford kaksinkertaisesti Reepin opeilla loppukauden aikana ottelukohtaisen maalimääränsä 1,5 maalista 3,0 maaliin ja otti 28 mahdollisesta pisteestä 20.

Seuraavaksi Reepin ideologiaan ihastui Wolverhamptonin manageri Stan Cullis. Cullisilla oli käsissään lahjakas ja näyttävää jalkapalloa pelannut joukkue. Reepin analyysien ja neuvojen perusteella Cullis suoraviivaisti Wolvesin pelaamista dramaattisesti.

Tulokset olivat pysäyttäviä. Wolverhampton voitti kaudella 1953-1954 historiansa ensimmäisen liigamestaruuden ja voitettuaan joulukuussa 1954 ystävyysottelussa Kispest Honvedin 3-2, Cullis julisti Wolverhamptonin Euroopan parhaaksi seurajoukkueeksi.

Cullisin lausuntoa pidettiin niin pöyhkeänä, että hän tuli samalla lausuneeksi syntysanat Euroopan Cupille, josta kehittyi 1990-luvulla Mestarien liiga.

Reepin lähdettyä Wolverhampton voitti Cullisin ohjissa vielä kaksi liigamestaruutta  1957-1958 ja 1958-1959.

Pahin oli kuitenkin edessä. Vuonna 1964 Englannin Jalkapalloliitto nimitti Englannin amatöörien maajoukkueen päävalmentajaksi Allan Waden ja hänen apulaisvalmentajakseen 31-vuotiaan Charles Hughesin.

Hughes oli opiskellut fysiikkaa Loughboroughin yliopistossa ja valmistuttuaan hän oli alkanut soveltaa oppejaan ja akateemisia metodejaan jalkapalloon. Kun muuta dataa ei ollut, hän ihastui ja tukeutui Reepin analyyseihin.

Hughesin jalostamista Reepin opeista tuli vähitellen englantilaisen jalkapallon valtionuskonto. Kehitystä vauhditti murheellinen 1970-luku, jolloin Englanti ei selviytynyt vuosien 1974 ja 1978 MM-kisoihin ja vuosien 1972 ja 1976 EM-kisoihin.

Lopulta Hughes palkattiin Englannin Jalkapalloliiton valmennuksen johtajaksi 1980-luvun alussa, ja hänen kahdesta teoksestaan, The Official FA Guide to Basic Team Coaching ja The Winning Formula, tuli englantilaisen jalkapallovalmennuksen opilliset peruskivet. The Winning Formula julkaistiin myös Suomessa nimellä Voittamisen strategia.

Jos?

Elämän ironia on siinä, että emme tiedä, mitä olisi tapahtunut jos jossain kriittisessä kohdassa olisi valittu toinen tie.

Emme siis tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos Charles Reep ei olisi mennyt kuuntelemaan Arsenalin kapteenin Charlie Jonesin luentoa – tai jos jalkapallon taloudellisen potentiaalin haistaneet pukumiehet eivät olisi päättäneet perustaa Valioliigaa.

Reep meni kuitenkin kuuntelemaan Jonesin luentoa ja pukumiehet perustivat Valioliigan. Reepin päätös johti yhteen tarinaan ja Valioliigan perustaminen aloitti uuden tarinan. Se tarina päätti myös Reepin tarinan.

Englantilaisessa jalkapallossa siirryttiin 1990-luvun lopulta alkaen ulkomaalaisten valmentajien ja ulkomaalaisen valmennuskulttuurin aikaan. Vallankumous ei rajoittunut vain Valioliigan tai alempien sarjojen managereihin, vaan se levisi seurojen junioriakatemioihin.

Uudet vallankumousopit opit nostivat Reepin humpuukiksi julistaman pallonhallinnan uudeksi jumalopiksi. Kysymys ei ollut vain siitä, miten peliä piti pelata, vaan mitä pallonhallintajalkapallon pelaaminen huipputasolla edellytti pelaajilta? Mitä olivat ne tekniset ja fyysiset tekijät, joita pallonhallintajalkapallo vaati, ja mitä olivat ennen kaikkea taktisen ymmärtämisen vaatimukset?

Kun pelin vaatimukset muuttuivat, muuttui samalla se, mitä pelaajille opetettiin.

Englannilla on ollut loistavia yksittäisiä maajoukkuepelaajia jo aiemmin, mutta vasta nyt voidaan puhua kokonaisista uudella tavalla kasvatetuista ja valmennetuista pelaajasukupolvista.

Taideteos ei ole vielä valmis, mutta kaukana se ei enää ole.

Niin pitkään Charles Reepin ja Charles Hughesin opeista uloskirjoittaminen on kestänyt.

Ollako vai eikö olla?

Oliko Charles Reep idiootti, kuten jutun otsikossa kysytään?

Vaikka Reep on saanut uudessa jalkapallonarratiivissa tuhon arkkitehdin maineen, hänen pitämisensä idioottina tai tyhmänä olisi kohtuutonta. Reep oli jalkapallon analysoinnissa aikaansa edellä ollut pioneeri, mutta hänen kohtalokseen koitui se, ettei hän ymmärtänyt peliä riittävän syvällisesti. Siksi hän teki analyyseistään vääriä johtopäätöksiä ja hirttäytyi harhaoppeihin, millä oli kauaskantoisia ja kohtalokkaita seurauksia koko englantilaisille jalkapallolle.

Siinä olisi yhdelle miehelle iso risti kannettavaksi, mutta Reepin hartioita se risti ei painanut.

Hän oli uskossaan vilpitön ja ehdoton. Muut opit Reep kielsi, mutta ei koskaan omaa lastaan – pitkien pallojen taktiikan ylivertaisuutta.

Serbia–Englanti sunnuntaina 16.5. klo 22.00 YLE TV2