Frank Lampard joutui katsomaan maanantaina totuutta silmiin, kun Chelsea antoi 18 kuukautta lontoolaisseuraa  luotsanneelle suosikkipojalleen potkut. Päätös ei ollut helppo – kuten Chelsean omistaja Roman Abramovitš seuran tiedotteessa totesi –, sillä Lampard on yksi Chelsean historian rakastetuimmista ja ikonisimmista pelaajista.

Nyt Länsi-Lontoosta odotetaan seuraavaa tiedotetta PSG:stä joulukuussa potkut saaneen Thomas Tuchelin palkkaamisesta Lampardin seuraajaksi.

Lampardin erottaminen nostaa esille tutun kysymyksen siitä, miten heppoisilla perusteilla jopa maailman parhaat ja suurimmat seurat palkkaavat päävalmentajia.

Chelsea on tästä tivolista yksi parhaista, ellei jopa paras, esimerkki.

Abramovitš osti Chelsean kesällä 2003 ja Chelsean managerin jakkaralla on väliaikaiset managerit mukaan lukien istunut sen jälkeen 16 eri manageria. Pysyviä managereita Abramovitš on palkannut kymmenen ja erottanut heidät kaikki – José Mourinhon jopa kahdesti. BBC uutisoi maanantaina mielenkiintoisesta Price of Fooballin tilastosta, jonka mukaan Chelsea on maksanut ennen Lampardia erotetuilla managereille 110 miljoonaa puntaa sen jälkeen, kun nämä ovat saaneet potkut.

Palkattiin ymmärtämättä

Vielä tärkeämpää kuin erotettujen managereiden määrä on se, että Chelsean managereiden palkkaamisessa ainoa linja on ollut se, ettei mitään yhtenäistä linjaa ole ollut. Abramovitš on tarttunut yleensä sen hetken kuumimpaan nimeen tai manageriin, johon hänellä on poikkeuksellinen suhde. Lampard oli tällainen manageri, samoin israelilaisvalmentaja Avram Grant, joka sai Chelsean johdettavakseen olemattomilla näytöillä.

Se, millaisia managereita Chelsea on Abramovitšin aikana palkannut, kertoo ennen kaikkea siitä, millaisilla perusteilla Chelsea palkkaa ja erottaa managereita.

Myös tästä Lampard on loistava esimerkki.

Hänet palkattiin siksi, koska hän oli entinen Chelsea-legenda ja koska hän saavutti ensimmäisessä manageripestissään Derby Countyssa kohtalaisia tuloksia. Derby selvitti tiensä Lampardin johdolla kaudella 2018–19 Valioliigan nousukarsintoihin, mutta nousufinaalissa Aston Villa oli niukasti parempi maalein 2–1.

Se riitti Chelsealle.

Jos Chelsean johdossa olisi ymmärretty paremmin kaikista tärkeintä – peliä – Chelsea ei koskaan olisi palkannut Lampardia. Tai ainakaan vielä kesällä 2019. Derbyn pelaamisessa oli toki omat ansionsa, sillä Championshipissa ei kuitenkaan mennä nousufinaaliin kävelemällä. On myös osattava jotain.

Myös Chelseassa Lampard osasi – jotakin. Se riitti vielä viime kaudella viemään Chelsean Mestarien liigaan, vaikka pelissä ja sen organisoimisessa oli omat ongelmansa.

Tällä kaudella nuo ongelmat realisoituivat. Chelsea käytti kesällä ennätyksellisen summan pelaajaostoihin – 200 miljoonaa puntaa – , mutta jättiläismäiset investoinnit eivät riittäneet. Surullisinta Lampardin ongelmien kannalta oli se, että varsinkin joukkueen tähtihankinnat, Kai Havertz ja Timo Werner, ovat molemmat olleet suuria pettymyksiä.

Erotettiin samalla logiikalla

Lampard ei kuitenkaan kaatunut siihen, että Chelsean pelaaminen oli organisoitu korkeintaan välttävästi, koska sitä Chelsean johdossa ei edes ymmärretty. Jos olisi ymmärretty, silloin Lampardia ei olisi alun perinkään palkattu Chelsean manageriksi.

Lampard kaatui lopulta siihen, mikä Chelsean johdossa juuri ja juuri ymmärrettiin – tuloksiin.

Ymmärrettiin, että Chelsea on sarjassa yhdeksäntenä ja että se on voittanut viidestä edellisestä liigaottelustaan vain yhden. Osattiin kalkyloidu, että Lampardin piste-per-ottelu-tahti, 1,67, on Abramovitšin ajan pienin, ja hänen voittoprosenttinsa, 52,4 %, toiseksi pieni Andre Villas-Boasin jälkeen.

Arsenal oli joulukuussa vielä synkeämmässä tilanteessa ja jopa monet entiset Arsenalin pelaajat vaativat manageri Mikel Artetan erottamista, mutta seuran vaikutusvaltainen urheilutoimenjohtaja ja entinen Arsenalin tähtipelaaja Edu osasi katsoa tulosten taakse, ja seuran johto uskoi hänen näkemystään.

Manchester City on vieläkin parempi esimerkki siitä, mitä oikeanlainen jalkapalloilullinen ja pelillinen ymmärrys seurajohdossa tarkoittavat. Olisi helppo sanoa, että Cityn menestys perustuu öljymiljooniin, mutta todellisuudessa se perustuu vieläkin enemmän jalkapalloilulliseen osaamiseen – siihen, kuinka City jalkapallotoiminta on Txiki Begiristainin johdolla organisoitu.

Chelsealta samanlainen osaaminen puuttuu. Yhtä lailla sieltä puuttuu ymmärrys siitä, että jalkapalloilullisissa päätöksissä pitäisi kuunnella osaajia.  Abramovitšilla on kiistattomat ansionsa liikemiehenä, mutta jalkapalloilullisissa asioissa hän on käytännössä innokas amatööri.

Ja juuri tässä on Chelsean dilemma. Jos ammattilaisseurassa jalkapalloilullisista asioista päättävät innokkaat amatöörit, silloin päätöksenteko ja managerivalinnat menevät arpomiseksi. Se ei tarkoita, etteikö Abramovitšin käsi osuisi joskus voittoarpaan, kuten on käynytkin, vaan siitä, että kyse on lottoarvonnasta, ei jalkapalloseuran johtamisesta.