Kun Ruutu ja Nelonen ilmoittivat 4 Nations -turnauksen studiomiehityksensä, yksi nimi särähti monilla jääkiekkoihmisillä korvaan: Mitä ihmettä Heikki Paasonen tekee tv-lähetysten studioisäntänä?

Katsottiin, että Ruutu ja Nelonen uhraavat yhden maailmanhistorian merkittävimmän jääkiekkoturnauksen studiolähetyksensä viihteen tai jopa hömppäviihteen alttarille.

Reaktio ei yllättänyt. Suomalaisessa urheilukeskustelussa on vuosikaudet käyty kiihkeää keskustelua, mitä ja miten urheilulähetysten studioissa lajista pitäisi puhua.

Monet laji-ihmiset ovat olleet ehdottomia, ettei studioissa pitäisi päästää ääneen höpöttäjiä. Siis sellaista puhetta ja sellaisia ”asiantuntijoita”, joilla jääkiekon syvimmät taktiset hienoudet ovat kiinaa tai joiden omalla peliurallaan ei oltu edes puhuttu positional playsta tai muista nykyjalkapallon termeistä.

Aidan toisella puolella ovat ne, jotka lähestyvät asiaa datavetoisesti. Kansalle on tarjottava sitä, mitä kansa haluaa. Jos analytiikka sanoo, että Teemu Selänteen mielipiteitä kuuntelee, katselee ja lukee enemmän ihmisiä kuin viivelähtöjen laskijan mielipiteitä, silloin kansalle pitää tarjota Selännettä eikä viivelähtöjen laskijaa.

***

Väittely asiantuntijoiden käytöstä ja heidän puheensa sisällöstä on ymmärrettävää, mutta siinä on yksi dilemma, jonka Urheilulehden entinen jalkapalloasiantuntija – ja armoton asiapuhemies – Gert Remmel tiivisti osuvasti vilkaistuaan kerran Kulosaaren säätä.

”Outo sää. Mahdoton sanoa, onko lihaa vai kalaa.”

Juuri tästä on kysymys myös urheilupuheen dilemmassa. Me lähestymme tv-lähetysten urheilupuhetta Gertin esimerkkiä käyttäen siten, että väittelemme, onko liha parempaa kuin kala.

Dilemmaa syventää se, että tv-kanavat ratkaisevat asian useimmiten siten, että ne pistävät samaan soppaan sekä lihaa että kalaa – ja uskovat, että siitä syntyy paras keitto.

Ymmärrän toki, että yhä kiristyvien eurojen aikana tv-yhtiöt eivät voi valmistaa joka viikko ja jokaisen urheilulähetyksen yhteydessä kahta eri studiokeittoa, vaan ne joutuvat taiteilemaan siten, että kala ja liha muodostaisivat kattilassa edes jotenkuten säällistä syötävää.

Mutta kannattaisiko kahden keiton mallia kokeilla koko kansaa villitsevissä suurimmissa urheilutapahtumissa – esimerkiksi jääkiekon MM-kisoissa?

***

Tähän olisi olemassa valmis infra jo nyt. MM-kisat voisi huoletta jakaa ainakin osassa lähetyksistä siten, että ilmaispuolella kansalle tarjottaisiin samanlaista viihdettä, mistä perjantai- ja lauantai-illat on jo nyt tehty – ja maksu-tv:n puolelle maailman syvällisintä kiekkopuhetta.

Tarkoittaisi siis sitä, että Leijonien MM-otteluiden ympärille olisi rakennettu monen tunnin viihdespektaakkeli, jossa Heikki Paasosen ja Jaakko Saariluoman kaltaiset huippuammattilaiset nostattaisivat tunnelmaa niin ennen otteluita, otteluiden aikana kuin niiden jälkeen.

Viitekehyksenä olisivat jääkiekko ja Leijonat, mutta puhe olisi sellaista puhetta, joka uppoaisi satoihin tuhansiin suomalaisiin, jotka syttyvät jääkiekkoon lähinnä kevään MM-kisahuuman aikana.

Mausteeksi voisi ottaa sopivissa väleissä minuutin verran puhetta seinän toiselta puolelta, mutta täällä tarjottaisiin ennen muuta huippuviihdettä live-yleisön edessä. Itkettäisiin ja naurettaisiin – miksei jopa laulettaisiinkin.

Maksupuolen studiossa ei sen sijaan kuunneltaisi sen enempää Mertarantaa, Jaskaa kuin Heikkiäkään. Siellä mustiin pukuihin pukeutuneet kiekkoprofessorit pilkkoisivat atomeiksi Leijonien pelaamista ja sen tuhansia detaljeja.