C Moren uusi jääkiekon liigajoukkue HIFK:sta kertova neliosainen dokumenttisarja Paluu Nordikselle on – tai oli – paperilla sarja, jossa oli aineksia toimia jopa esikuvallisena koko suomalaiselle urheiludokumenttiskenelle.

Tiedotteessa luvattiin nimittäin paljon.

Asioita, joita voisi luonnehtia jopa poikkeukselliseksi suomalaiseksi urheiludokumenttisisällöksi. Kerrottiin esimerkiksi, miten katsoja pääsee näkemään niinkin tunnetun seurainstituution kuin HIFK:n kulissien taakse. Vaikeaa sellaisesta on olla innostumatta, sillä tämänkaltaista sisältöä ei kotimaisesta urheilusta voi sanoa olleen ainakaan liikaa.

Parhaat kertoimet Liigaan Expektiltä!

Ongelma avausjakson perusteella kuitenkin on, että myyntipuhe ei täysin toteudu.

Dokumenttisarjan avausosa on teknisesti ihan hienosti toteutettu, mutta nyt puhutaankin sen sisällöstä.

Esille nousevat päävalmentaja Ville Peltosen juhlavat puheet, urheilujohtaja Tobias Salmelaisen jo esimerkiksi aiemmin julkisuuteen toistamat teesit arvoista, urheilutoimittaja Vesa Rantasen arviot ja hieman irrallisilta dokumenttiin tuntuvat Mikael Granlundin hyvähenkiset sanat vanhasta joukkuetoveristaan, eli Peltosesta ja menestymisestä.

Se, mikä dokumentissa alkaa häiritä, on se, että sen piirtämä kuva on päälleliimatun sileä ja kiiltävä.

Dokumentin avausjakso näyttää oikeastaan HIFK:n juuri sellaisena kuin HIFK haluaisikin itsensä tulevan nähdyksi. Ei paljastu mitään, mitä HIFK ei haluaisi paljastuvan. Ja ehkä oli alun perin naiivia edes odottaa muuta, onhan C Morella Liigan televisiointioikeudet hallussaan. Ehkä sen logiikkakin on toimia mainoksena käyntiin pyörähtäneelle Liigalle.

On tietysti totta, että kamerat ovatkin päässeet esimerkiksi päävalmentaja Ville Peltosen kotiin ja HIFK:n pyhimpään, pukuhuoneeseen, eli teknisesti kulissien taakse.

Mutta lopulta kamerat päätyvät kuitenkin näyttämään juuri sitä jonka taakse katsojan piti päästä – kulissia.

***

Dokumentti asettaa katsojan kenties myös pohtimaan sitä, mitä se oikeastaan haluaa nähdä.

Jos on IFK:n kannattaja, rakastaa tietysti seuraa. Kannattamisen logiikassa kun on jotain samaa kuin parisuhteessa. Jossain tuolla on aina kauniimpi ja rikkaampikin vaihtoehto, mutta oman seuran kannattaminen on valinta. Valinta seistä rinnalla niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, vaikka toisen osapuolen tekemisiä ei aina niin ymmärtäisikään.

Silloin omasta rakkauden kohteestaan ei haluakaan tulla esitellyn rosoja ja säröjä, tai ikävämpiä asioita. Se on ymmärrettävää.

Mutta dokumentin kohderyhmä on tuskin ainoastaan HIFK:n kannattajat.

Siksi kysymys kuuluu, että onko nyt dokumentissa piirretty kuva aito – vai valikoidun aito. Siihen väliin mahtuu iso ero.

Dokumentin tarkoitus lienee viihdyttää, mutta joku arvo on dokumenteissa myös sivistämisessä ja informoinnissa. Nyt IFK:sta saatu lisäinformaatio jää ohueksi ja kamerat eivät jää taustalle, vaan niille esiinnytään. Ja kun ihminen esiintyy, ei ihminen ole välttämättä sitä mitä hän aidoimmillaan arjessa on.

***

Paluu Nordikselle -sarjan avausjakso pitää kyllä sisällään paljon juhlapuheita, mutta vähemmän puheet todentavia tekoja. Kun katsoo Peltosta joukkueelleen tabletista luettua puhetta, pakottamatta ei myöskään ihan pureksimatta niele väitettä, että yksikään HIFK:n kausikortin haltija ei olisi rahojaan pyytänyt takaisin katsomoiden tyhjennyttyä koronarajoitusten vuoksi.

Harmillisen vähän on asiaa siitä, mitkä ovat Ville Peltosen keinot huippu-urheilullisesti virittää HIFK:sta resurssiensa velvoittama kestomenestyjä. Vaikka dokumentissa on kuvituskuvaa harjoituksista, urheiludokumentiksi Paluu Nordikselle -sarjan avausjaksoa yhdistää lopulta melko ohut lanka. Todellisessa urheiluarjessa ollaan lopulta kiinni vain kovin näennäisesti. Tulee mieleen, katsooko tässä dokumenttia vai mainoselokuvaa.

Jää avaamatta ongelmia ja haasteita, miksi sarjan kärkibudjeteilla vuodesta toiseen operoiva HIFK on voittanut 2000-luvulla vain yhden mestaruuden ja mikä Peltosen projektissa tarjoaa sen kilpailuedun, jolla asiaan tulisi muutos. Tai se, miten HIFK todellisuudessa verhon takana operoi. Nyt siitä vain kerrotaan maalaten leveällä pensselillä.

Vaikka sarjasta on vielä julkaisematta vielä kolme jaksoa, huomaa, ettei ole niiden suhteen enää yhtä toiveikas.

Avausjakson perusteella katsojalle tarjoillaan käteen hattaraa. Helposti ja nopeasti nautittavaa esanssia ja sokeria, jossa rosot ja säröt jätetään suosiolla hyvässä yhteishengessä kertomatta.

Suuhun jäävä maku voi miellyttää hetken, mutta mitään ikimuistoista tai todellista ravintoarvoa ei oikein ole.