Historian on sanottu toistavan itseään.

Kun Arsenal matkustaa keskiviikkona Manchester Cityn vieraaksi Etihadille, draaman asetelma on selvä.

Toiselle puolella kenttää on englantilaisen jalkapallon tämän hetken juhlituin ja menestynein kone, Manchester City.

Se on voittanut espanjalaisen ihmemanagerinsa Pep Guardiolan johdolla viidestä edellisestä liigamestaruudesta neljä – ja nyt, kun Valioliigan mestaruus on pöydällä otettavana tai jätettävänä, tuo mahtava voittokone on jälleen suosikki viemään mestaruuspokaalin.

Toisella puolella kenttää on sen tämän kauden ainoaksi uhkaajaksi yllättäen noussut Arsenal. Guardiolan oppilaan Mikel Artetan valmentama Arsenalin nuori joukkue on parhaimmillaan johtanut Citya kahdeksalla pisteellä, mutta kevään viimeisillä metreillä sille on käynyt juuri niin kuin monet ovat ennustaneet.

Arsenal on paineiden alla hyytynyt.

Hyytyminen on konkretisoitunut lontoolaisten kolmessa edellisessä ottelussa, joissa se on menettänyt ensin kahden maalin johdon Liverpoolia ja sitten samaten kahden maalin johdon West Hamia vastaan. Ja viime perjantaina liigajohtaja selvisi liigan jumbona ollutta Southamptonia vastaan 3-3-kotitasapeliin tekemällä kaksi maalia viimeisten minuuttien aikana.

Arsenalin hyytyminen on muuttanut liigamestaruustaistelun asetelman päälaelleen. Jos Manchester City voittaa keskiviikkona ja sen päälle kaksi rästipeliään, sen ero Arsenaliin olisi neljä pistettä. Paremman maalieron ansiosta tuo ero olisi käytännössä viisi pistettä.

Sitä eroa Arsenal ei enää viimeisen viiden kierroksen aikana ottaisi kiinni.

Onko Arsenal siis hukannut mahdollisuuden voittaa ensimmäisen liigamestaruutensa 19 vuoteen?

***

You Haven’t Got a Prayer, Arsenal!

The Mirrorin otsikko tiivistää kaiken. Arsenal on mahdottoman tehtävän edessä liigamestaruuden ratkaisevassa ottelussa.

Nyt ei olla kuitenkaan matkalla Manchesteriin, vaan Liverpooliin, kauden viimeiseen sarjaotteluun.

On toukokuu 1989. Arsenal on johtanut liigaa yhtäjaksoisesti vuodenvaihteessa lähtien, mutta Liverpoolin kolme päivää aiemmin moukaroima 5-1-kotivoitto West Hamista on nostanut Liverpoolin piikkipaikalle.

Liverpoolin ero Arsenaliin on kolme pistettä ja sen maaliero on neljä maalia parempi. Tämä tarkoittaa, että Arsenalin on voitettava Liverpool kauden viimeisessä ottelussa Anfieldilla vähintään kahdella maalilla, jolloin se ohittaisi Liverpoolin joko maalieron turvin – tai kahden maalin voitolla siksi, että se on tehnyt enemmän maaleja.

The Mirrorilla on hyvät perusteet otsikkoonsa. Liverpool on keväällä 1989 Manchester Citya mahtavampi voittokone. Se on voittanut 16 edellisen kauden aikana liigamestaruuden kymmenen kertaa ja Mestarien liigan edeltäjän, Euroopan cupin, neljästi. Arsenalin edellisestä liigamestaruudesta on kulunut jo 18 vuotta.

Liverpool on hallitseva liigamestari ja sen kauden 1988-89 joukkuetta, jossa pelaa Ian Rushin, John Barnesin, Peter Beardsleyn, John Adridgen ja Alan Hansenin johdolla oma aikakautensa kimaltelevin tähtigalleria, pidetään Liverpoolin komean historian parhaana vuosikertana.

Tuo joukkue ei ole hävinnyt kotikentällään kahdella maalilla kolmeen vuoteen, eikä Arsenal ole lyönyt Liverpoolia kahdella maalilla Anfieldilla 15 vuoteen. Itse asiassa se on tuona aikana hakenut Anfieldilta vain kolme kälyistä tasapeliä ja hävinnyt kymmenen kertaa.

Miten siis?

***

Itse tarina tunnetaan. Ensin Alan Smith puskee Arsenalin johtoon 52 minuutin pelin jälkeen ja kun mennään lisäajan viimeisiä sekunteja, Michael Thomas murtautuu läpi keskeltä ja iskee sen, minkä piti olla mahdotonta – Arsenalin 2-0-voittomaalin.

Myös tarinan taustat tunnetaan.

Tiedetään Arsenalin managerin George Grahamin kaksi kuuluisaa psykologista ratkaisua.

Niistä ensimmäinen oli se, että Arsenal matkusti Liverpooliin poikkeuksellisesti vasta ottelupäivänä. Graham oli – niin hän on väittänyt – lukenut Desmond Morrisin kirjan The Naked Ape, joka käsittelee apinoiden reviirin merkitystä ja reviirin suojelua. Graham oli kirjan luettuaan päätellyt, ettei Arsenal kannata matkustaa Liverpoolin reviirille päivää aikaisemmin, vaan keskittyä otteluun omalla reviirillään Lontoossa.

Toinen, paremmin tunnettu psykologinen ratkaisu oli ilmoittaa joukkuepalaverissa ennen ottelua, että tärkein tavoite avausjaksolla oli pitää ottelu maalittomana. Ei siis tarvinnut itse tehdä maalia, mutta mikä vielä tärkeämpää, Liverpoolia piti estää kaikin keinon tekemästä maalia. Vasta toisella jaksolla ottelu ratkaistaisiin – Arsenalin eduksi.

Taktiikka toimi. Se toimi käsikirjoituksellisessa mielessä, mutta se toimi – niin lukuisat pelaajat ovat todistaneet – myös psykologisessa mielessä. Jännitys ja voittamisen pakon paine helpottivat, kun ottelun avausjaksolla tarvitsi vain jarrutella ja tappaa peliä.

Arsenal pystyi helposti pitämään Liverpoolin avausjaksolla poissa vaarallisilta paikoilta, ja kun peli oli tauolla 0-0, toiveet Arsenalin pelaajien keskuudessa alkoivat herätä. 2-0-voitto voisi tosiaankin olla mahdollista. Jos Arsenal tekisi ottelun avausmaalin, pelko ja paineet siirtyisivät Liverpoolille. Tarvittaisiin vain yksi onnistunut hyökkäys ja mestaruus matkaisikin Lontooseen.

Niin toimii toivon ja pelon logiikka.

***

Toivon ja pelon logiikka ei kuitenkaan toimi siten, että jokaisessa ottelussa altavastaaja näkisi pelon sijasta toivon ja voittaisi siksi ottelun – tai ennakkosuosikin otteita ohjaisi toivon sijasta pelko ja se häviäisi ottelun.

Toivon ja pelon logiikkaa ei voi kuitenkaan sivuuttaa.

Manchester City on niin kokenut ja niin monta liigamestaruutta viime vuosina voittanut joukkue, että sitä on keskiviikkona vaikea siksi horjuttaa. Paljon kovempi paikka Manchester Citylle on Mestarien liigan välierissä, kun vastaan tulee Real Madrid. Mestarien liigassa joka ikinen Cityn kausi on päättänyt raskaaseen pettymykseen – joko ennemmin tai myöhemmin. Siksi Arsenal on sille keskiviikon ottelun panoksista huolimatta vain alkupalojen ja pääruuan välissä tarjottava primo piatto.

Arsenalin tilanne on klassisempi.

Se oli alkukauden suuri yllättäjä, jonka uskottiin hyytyvän paineiden alla ennemmin tai myöhemmin. Tammikuisten Tottenham- ja Manchester United -voittojen jälkeen Arsenalista alettiin ensimmäisen kerran puhua liigamestarina. Ehkä sittenkin.

Helmikuussa tulleet tappiot Evertonille ja Manchester Citylle nostivat jälleen painepuheet pintaan, mutta seitsemän peräkkäistä voittoa palauttivat uskon Arsenaliin.

Nyt asetelma on kolmessa edellisessä ottelussa hukattujen kuuden pisteen seurauksena jälleen muuttunut. Arsenalin mestaruuteen uskovat enää vain harvat – jopa sen omien kannattajien keskuudessa.

***

Tullaan Liverpoolin ja Arsenalin vuoden 1989 klassikon kolmanteen psykologiseen opetukseen.

Arsenalin pelaajat ovat puhuneet kyseisestä asiasta vuosien aikana, mutta näkökulma on jäänyt Grahamin apinoiden reviiriteorian ja etenkin kuuluisan avausjakson 0-0 -puheen varjoon.

Kun Arsenalin peli alkoi keväällä 1989 sakata ja Liverpool kuroa kiinni pitkää, pahimmillaan 11 pisteen,  takamatkaansa, Arsenalin pelaajat alkoivat vilkuilla olkansa yli. Alettiin katsoa omia ja Liverpoolin tulevia otteluita ja laskea pisteitä. Alettiin pelätä, josko he sittenkin menettäisivät varmalta näyttäneen mestaruuden käsistään tuolle voitosta voittoon jyränneelle punakoneelle.

Myös Graham totesi maaliskuussa, että jotain piti tehdä. Hän otti Arsenalin koko kauden käyttämän 4-4-2 -ryhmityksen rinnalle 5-3-2-muodon, jossa David O’Leary pelasi kahden topparin alapuolella klassisessa liberon roolissa. Arsenal pelasi kolmella topparilla myös Anfieldilla.

Mikään ei kuitenkaan auttanut. Arsenalin sulaminen huipentui kahteen ennen Liverpool-ottelua pelattuun kotiotteluun. Ensin Arsenal hävisi kotiyleisön järkytykseksi Derbylle 1-2 ja sen jälkeen se pelasi 2-2-tasapelin Wimbledonin kanssa.

Oltiin varmoja, että mestaruus oli menetetty – varsinkin kun Liverpool oli ennen Anfieldin kohtaamista voittanut 13 edellisestä liigaottelustaan 12 ja pelannut yhden tasapelin, senkin kivikovaa paikalliskilpailijaansa Evertonia vastaan.

Tilanne näytti ennen Liverpool -ottelua Arsenalin kannalta murheelliselta, mutta murheen anatomia on erikoinen. Arsenalin avausmaalin tehnyt ja Michael Thomasin voittomaalin syöttänyt Alan Smith on myöhemmin sanonut, että Liverpoolin voitettua aiemmin viikolla West Hamin ja heidän tajuttuaan, että Liverpool pitäisi voittaa perjantaina Anfieldilla kahdella maalilla, suhtautuminen otteluun ja mestaruuden voittamiseen muuttui.

Enää ei pelätty mestaruuden menettämistä, nyt ajateltiin vain, että se on edelleenkin mahdollista voittaa. Kunhan vain voitetaan vähintään kahdella maalilla.

Kova tavoite, armottoman kova, mutta kaikesta huolimatta mahdollinen.

Ja tuohon mahdollisuuteen Arsenal tarttui, koska Smithin sanoin ”meillä ollut enää mitään hävittävää”.

Oli vain voitettavaa.

Keskiviikkoiltana tiedetään, toistaako historia itseään.