Jääkiekon julkisuuskuvaa eittämättä viime vuosina kenties eniten rikkonut tekijä on päähän kohdistuneet taklaukset. Kun Suomessa tappelut ovat likimain poistuneet lajista, taklauksista aiheutuneet päävammat ovat keskustelun keskiössä.

Viimeksi aihe nousi jälleen esiin torstaina JYPin ja Pelicansin välisessä kohtaamisessa, jossa Niko Seppälän taklaus osui kiekkoa kurottanutta Miika Roinetta päähän.

Keskustelu päävammoista ja jääkiekon turvallisuudesta on tärkeää, välttämätöntäkin. Ihmisellä on luontainen tarve tehdä maailmasta parempi paikka ja korjata ympärillään olevia ongelmia. Jääkiekon päävammat ovat eittämättä yksi sellainen.

Mutta koko lajin ja ennen kaikkea sitä ympäröivän keskustelun eksistentiaalinen ongelma on se, että toivotaan, ettei päävammoja olisi lajissa ollenkaan. Että jossain kauniissa tulevaisuuden utopiassa on jääkiekko, jossa aivovammat ovat historiaa.

Keskustelu on linjassa laajemmankin yhteiskunnallisen keskustelun kanssa. Kaiken pitäisi olla siloteltua, turvallista ja poliittisesti korrektia.

Jääkiekolla on pitkä matka sinne, ja sen olisi hyvä kysyä itseltään: kuinka radikaalisti lajia halutaan muuttaa?

Syntyy riittämättömyyden tunne. Itseään ruokkiva kehä, jossa lajiväki ei uskalla eikä välttämättä enää edes halua olla sitä, mitä se on. Jääkiekko kadottaa syvän ytimensä. Keskustelu pyörii jossain aivan muualla kuin itse pelissä. Se vieraannuttaa.

Vaarallinen peli

Voidaan etsiä syyllisiä, syyllistää, rangaista ja pyrkiä korjaamaan ongelma sitä kautta. Kyllä silläkin vaikutusta on.

Mutta on yksi asia, jonka koko jääkiekkoyhteisön, niin junioreista kuin harrastetoiminnasta aina ammattisarjoihin asti, on myönnettävä ja joka pitää uskaltaa viestiä ulospäin. Asia, josta on oltava mieluummin karun rehellinen kuin yrittää peittää.

Jääkiekko on äärimmäisen vaarallinen peli.

Vaikka kuinka ympärillä moraaliposeerataan, vaikka kuinka syyllisiä rangaistaan, vaikka kuinka penätään vastuuta ja kunnioitusta, vaikka kuinka sääntöjä muutetaan, vaikka kuinka videoita kelaillaan, riski on aina valtava. Ja yhä ja alati nopeutuvassa pelissä, jota vielä kansainvälinen suuntaus vie pienempään kaukaloon, riski on koko ajan isompi.

Vauhti, nopeus ja voimat ovat niin valtavia, että tullaan jo monessa kohtaa siihen kysymykseen: kuinka nopeasti ihminen kykenee prosessoimaan tietoa ja välittämään sitä lihaksistolle pelitilanteissa? Mitä rumia taklauksia tai yhteentörmäksiä voidaan ihmisen hermo-lihasjärjestelmän toiminnan perusedellytysten kannalta edes teoreettisesti estää?

Jos hyväksytään se fakta, että jääkiekko on peli, jossa sattuu ja voi sattua todella pahasti ja ihmiselämiä voi tuhoutua, voidaan ottaa ikään kuin askel eteenpäin keskustelussa, joka on pyörinyt paikoillaan vuosikaudet.

Keskustelu, joka on ajanut jääkiekon julkisen maineen olemattoman heikoksi pahimmillaan ja luonut epärehellisyyden kuplan. Voitaisi rohkeammin sanoa, että tämä on jääkiekkoa, tällainen tuote se on. Ota tai jätä. Se olisi rehellistä.

Alkukantaista adrenaliinia

Pitäisi myös sanoa se, että kaikille jääkiekko ei sovi. Se todennäköisesti sopii itse asiassa aika harvalle.

On tietenkin hirveää, jos esimerkiksi päävamma vie pelaajan terveyden koko loppuelämäksi. Mutta kun fakta lajin vaarallisuudesta sanotaan ääneen, olisi ilmapiiri puhtaampi. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö päävammoja pitäisi ja kannattaisi ehkäistä, mutta sen nojalla voitaisi avoimemmin ymmärtää, että jääkiekko on myös erittäin vaarallista.

Kuitenkin pelaajat, jos ja kun lajin vaarallisuuden tiedostavat, ovat valmiita ottamaan riskin. Jää, luistimet, vauhti, kiekko ja maila ovat niin kertakaikkisen upea yhdistelmä, että lajirakkauden nojalla riskit ollaan valmiita hyväksymään. Eikä sitä pidä moralisoida. Se on joillekin tapa olla, elää ja hengittää maailmaa.

Ja ehkä se pelin vaarallisuus on aspekti, johon moni rakastuu. Adrenaliini. Pelko siitä, että tänään voi sattua ja pahasti. Tunne siitä, että on oltava kaikin mahdollisin aistein läsnä joka pelitilanteessa. Taistelureaktio, selviytyminen. Se on jotain alkukantaista, jota tasaiseksi harmaaksi mössöksi rakennetussa arkielämässä ei pääse kokemaan.

Monilla ihmisillä on tarve mennä äärirajoille. Suotakoon heille se.

Usein keskustelua päävammoista ja taklauksista käydään lajin ja pelin ulkopuolella. Niiden ihmisten keskuudessa, jotka eivät kaukalossa ole. Peli ja sen pelaaminen kuuluvat ennen muuta kuitenkin niille, jotka sitä pelaavat ja jotka siihen rakastuvat. Ympärillä olevat ihmiset sitten hyväksyvät pelin ja lajin, jos hyväksyvät. Jos ei, voi seurata jotain muuta lajia.

Muutoksen pitää tulla siis ennen muuta lajin syvästä ytimestä. Ympärillä vellova puhe on moraaliposeerausta.

Kysymys, tai kaksi. Onko jääkiekko laji, josta on tehtävä mahdollisimman turvallista? Häviäisikö siinä jotain pelille hyvin ominaista, jotain sellaista, mihin pelaajat rakastuvat?

Kaiken ei aina tarvitse olla poliittisesti korrektia, vaikka paine siihen ympäriltä onkin kova.