Mestarien liigan arvottiin perjantaina puolivälierien ja välierien otteluparit. Kaavion toisella puolella kohtaavat ensin puolivälierissä Arsenal ja Bayern München sekä Real Madrid ja Manchester City. Otteluparien voittajat kohtaavat toisensa välierissä. Kaavion toisella puolella samanlaiset otteluparit muodostavat Atlético Madrid ja Borussia Dortmund sekä PSG ja Barcelona.

Tässä vaiheessa prognooseja on turha muuttaa. Ne ovat olleet selkeät jo ennen kauden alkua. Itse asiassa samat neljä seuraa – Manchester Cityn, Real Madridin, Bayern Münchenin ja Arsenalin – voisi huoletta nostaa myös ensi kauden Mestarien liigan suurimmiksi suosikeiksi.

Se, että Mestarien liigan käänteitä on helppo ennustaa, ei johdu ennustajista.

Se johtuu Mestarien liigasta itsestään.

Tällä viikolla ongelmaa on pohdittu muuallakin. Yksi pohtijoista oli tunnettu espanjalainen jalkapallotoimittaja Guilleme Balague, joka pyöritteli BBC:llä kysymystä, onko Mestarien liiga kadottanut ennalta-arvaamattomuutensa ja magiikkansa. Janne Palomäki jatkoi samasta teemasta torstaina Iltalehdessä.

Pohdinta on relevanttia. Balague muistutti, että Deloitte Football Money Leaguen 20 rikkaimmasta seurasta 13 pelasi tällä kaudella Mestarien liigassa ja kymmenen niistä selviytyi jatkopeleihin.

Jalkapallossa on jo pitkään vallinnut kehitys, joka on tehnyt rikkaista seuroista rikkaimpia ja kasvattanut niiden eroa muihin seuraan.

Mestarien liiga on ollut yksi keskeinen tekijä, joka on kiihdyttänyt erojen kasvuja. Esimerkiksi Arsenal on kuitannut jo tähän mennessä tämän kauden Mestarien liigassa voittorahoja 74,6 miljoonaa euroa – eikä mukana ole vielä lontoolaisille tulevaa siivua tv-rahoista. Summa vastaa jo nyt vajaata viidennestä Arsenalin kaikista tuloista.

***

Vaikka nyt puhutaan Mestarien liigasta ja sen tuloeroja kiihdyttävästä vaikutuksesta, ongelma on paljon syvemmällä kuin vain Mestarien liigassa.

Rahalla on saanut ja päässyt jalkapallossa siitä lähtien, kun jalkapallosta tuli ammattilaisurheilua 1800-luvun lopulla. Rahaa käyttivät aluksi rikkaat kummisedät ja kaiken karvaiset eminenssit. Nämä rahat nostivat monia seuroja huipulle ja mestareiksi.

Ongelmana oli kuitenkin se, että esimerkiksi Englannissa määriteltiin jo vuonna 1901 pelaajille maksettavaksi enimmäispalkaksi 4 puntaa viikossa. Summa vastaa nykyrahassa reilua 400 puntaa eli noin 470 euroa. Vielä vuonna 1961 ammattilaispelaajien enimmäispalkka Englannissa oli 20 puntaa, kunnes palkkakatosta luovuttiin samana vuonna.

Vakka summat kuulostavat pieniltä, ne olivat kuitenkin suuremmat kuin keskivertotyöläisten palkat.

Oleellista pelaajien palkoissa oli se, että myös pienemmillä seuroilla oli mahdollista kilpailla hyvistä pelaajista. Hurjin temppu Englannissa nähtiin vuonna 1947, kun yksi Englannin parhaista jalkapalloilijoista, legendaarinen Tommy Lawton, siirtyi 28-vuotiaana Chelseasta kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla pelanneeseen Notts Countyyn.

Lawtonille riitti, että hän pääsi Notts Countyssa jälleen tutun hierojan hierottavaksi ja sai lisätuloja jalkapallon ulkopuolisesta työstä.

***

Lopullisesti muuri alkoi murtua 1980-luvulla, kun Englannin liigaseurat päättivät pitkän kyräilyn jälkeen sallia suorien liigaotteluiden näyttämisen Englannissa.

Alku oli vaatimaton, sillä viikossa näytettiin vain yksi ottelu suorana ja ITV:n tarvitsi maksaa kahden vuoden tv-oikeuksista vain 5,2 miljoonaa puntaa.

Kun raha alkoi virrata Englannissa, bisnesmiehet ymmärsivät, että he istuvat kultasuonen päällä. Kymmenen vuotta myöhemmin syntyi Valioliiga ja homma räjähti käsiin.

Valioliigan uusi tv-sopimus vuosille 2025-2029 on jo 6,7 miljardia puntaa eli 7,9 miljardia euroa – ja sopimuksessa on vain kysymys Ison-Britannian sisäisistä tv-oikeuksista. Tämän päälle tulee toinen mokoma maailmanlaajuisista tv-oikeuksista. Seuraava maailmanlaajuinen sopimus on neuvottelujen alla, mutta jo nykyinen 3-vuotinen sopimus on arvoltaan yli viisi miljardia puntaa.

Vaikka Valioliiga onkin maailman rahakkain jalkapallosarja, muut eurooppalaiset huippusarjat – Serie A, Bundesliiga, Ligue 1 ja La Liga eivät ole enää kaukana perässä.

***

Television rooli on kuitenkin suurempi kuin vain pelkät tv-rahat. Se ei ole tuonut jalkapalloa vain kaikkien katsottavaksi ja seuroille jättimäisiä suoria tuloja. Se on ollut ultratehokas kiihdytin kaikelle kaupalliselle, markkinoinnilliselle ja taloudelliselle kehitykselle jalkapallossa.

Ja tässä tullaan ongelman ytimeen.

Ongelma ei ole Mestarien liigassa, vaan siinä, että maailman jalkapallossa tulojen jakautumista ei tasata ja kontrolloida samalla tavalla kuin Pohjois-Amerikan suurissa valtasarjoissa.

Ainoa, mihin viimeisen 15 vuoden aikana on puututtu, on ollut jalkapallon ulkopuolinen raha – eli se raha, joka on tunnut öljysheikeiltä, oligarkeilta tai multa superrikkailta omistajilta. Muuten seurat ovat saaneet ajaa täydellä kaasulla ja kehittää toimintaansa vapaasti.

***

Lopputulos on ollut väistämätön. Rikkaat ja parhaimmin hoidetut seurat ovat rikastuneet ja heikommin toimivat seurat ovat jääneet suurten jalkoihin.

On totta, että pienillä seuroilla ei ole ollut asiaa Mestarien liigan finaaliin sen jälkeen, kun José Mourinhon luotsaama Porto löi vuoden 2004 finaalissa Monacon – mutta sama suurten ylivalta näkyy myös kansallsissa sarjoissa.

Kaudella 1992-1993 alkaneen Valioliigan mestaruuden on voittanut vain kaksi pienempää seuraa – Blackburn kaudella 1994-95 ja Leicester kaudella 2015-16 – ja Blackburn’kin oli teräsmagnaatti Jack Walkerin rahojen turvin 90-luvun puolivälin Chelsea, jolla oli rahaa, millä mällätä. Kaikki muut 29 mestaruutta ovat jakautuneet viiden seuran Manchester Unitedin (13), Manchester Cityn (7), Chelsean (5), Arsenalin (3) ja Liverpoolin (1) kesken.

Espanjassa joku muu kuin Barcelona, Real Madrid tai Atlético Madrid on juhlinut viimeksi mestaruutta keväällä 2004 (Valencia). Italiassa Napoli päätti viime kaudella Juventuksen, AC Milanin ja Interin 22 vuotta kestäneen mestaruusputken. Saksassa Bayern München on voittanut yksinään 11 mestaruutta putkeen – joskin tällä kaudella Bayer Leverkusen on päättämässä Bayernin valtakauden.

Toisenlaisella mallilla ja logiikalla toimivassa NHL:ssä on juhlittu työsulkukauden 2004-2005 jälkeen 18 kertaa Stanley Cupin mestaruutta ja mestaruudet ovat jakautuneet 12 eri seuran kesken. Super Bowlin on voittanut samaan aikaan 13 eri seuraa ja NBA:n seitsemän eri seuraa.

***

Löytyisikö ratkaisu siis Pohjois-Amerikasta?

Mielenkiintoinen kysymys.

Jalkapallon 2000-luvun suurin kirosana on ollut superrikkaiden seurojen suunnittelema Superliiga.

NHL:n, NFL:n, NBA:n tai MLB:n yhteydessä ei käytetä sanaa Superliiga, mutta todellisuudessa ideologia on sama. Ne ovat suurten seurojen omalakisia ja suljettuja organisaatioita, joissa peli on ensisijaisesti vain väline tehdä rahaa.

Siksi sarjajärjestelmiä, siirtomarkkinoita, rahanjakoa ja muita muuttujia kehitetään sitä silmällä pitäen, miten se palvelee parhaiten tuotteen ja bisneksen etua. Tuote on koko sarja, ei yksittäinen seura.

Jalkapallon Superliigalle on ehditty kaavailla jo useampia muotoja ja malleja, mutta pohjaideologia on sama: suurimmat seurat eivät halua jakaa niiden jalkapallolle tuomia rahavirtoja kaiken maailman pikkuseurojen ja puuhastelijoiden kesken.

Jalkapallon Superliigassa rahaa voitaisiin jakaa teoriassa tasaisemmin, mutta vain Superliigassa pelaavien seurojen kesken – ja silloinkin vain jos sen nähtäisiin palvelevan samalla tavalla kokonaisuutta kuin Pohjois-Amerikan sarjoissa.

Maailma ei ole toki mustavalkoinen, mutta kysymys kuuluu: Haluammeko edes maistella ajatusta Superliigasta vai onko meidän parempi tyytyä siihen, että realmadridit, manchestercityt, bayernmünchenit ja muut jalkapallojätit hallitsevat jatkossakin eurooppalaista jalkapalloa – ja tuloiltaan ylivertainen HJK suomalaista jalkapalloa?