Paljon on tutkittu, spekuloitu, arvailtu ja ennustettu pandemian vaikutuksia jalkapalloon. Vaikutuksia peliin fysiologisesta näkökulmasta ja taloudellisesta tulokulmasta.

Myös erilaisia kerrannaisvaikutuksia on yritetty analysoida. Mielenkiintoisimmat analyysit ovat kenties ollut ne, joissa yritetään löytää orastavia vastauksia futuristisista tulevaisuuden näkymistä.

Pandemian aikana on pelattu paljon jalkapalloa. Pandemian aikana on treenattu paljon jalkapalloa. Pandemian aikana on valmennettu jalkapalloa, sitäkin tietysti paljon. Kaikesta huolimatta.

Covid-periodin aikana on voimistunut ja todennäköisesti pitkäksi ajaksi sementoitunut tietynlainen trendi valmennuspuolella.

Valmennuspuoli on siis se, jossa päävalmentaja ja hänen ammattitaitoinen staffinsa opettavat joukkuetta synkronoidusti ja tuloksellisesti pelaamaan jalkapalloa. Siihen ei kuulu jonkun tädin värikortit, siihen ei kuulu valmennusta kohtaan jo vuosia sitten mielenkiintonsa menettäneen lätkävalmentajan ”psyykkisen” yksilövalmennuksen tekohumaani ja epämääräinen nollakonkretialla varustettu myyntikampanja.

Peli, pelin opettaminen, äärirajoilla treenaaminen, luonnollinen konfliktitilanne. Ammattivalmentaminen toisin sanoen.

Tämä trendi on kytenyt jo taustalla vahvalla, mutta silti kontrolloidulla liekillä noin viimeiset viisitoista vuotta. Liekki ei ole enää kontrollissa. Liekki on nyt mainstreamia, itsestäänselvyys, jota ei tarvitse erikseen mainita. Ja hyvä niin. Jalkapallon evoluution kannalta ja jonkunlaisen oikeudenmukaisuuden kannalta erittäin hyvä niin.

***

Joka ei muista menneisyyttä, elää ilman tulevaisuutta. Sellainen sanonta sopii muistuttamaan meitä, että nykytilanne ei todellakaan ole ollut itsestäänselvyys vielä kovinkaan pitkään.

Epäselvän muminan tueksi edellä oleva teksti huutaa jo konkretian perään.

Ilomielin!

Saksalainen ammattivalmentaja Alexander Blessin valmentaa tällä hetkellä KV Oostendea Belgian pääsarjassa. Hänet valittiin virallisesti Belgian Vuoden valmentajaksi.

Christophe Galtier voitti Ranskan mestaruuden Lillen kanssa.

Antonio Conte scudetton Interissä.

Hans-Dieter Flick Saksan mestaruuden Bayern Münchenin päävalmentajana.

Valioliigan mestaruus totaalisella ylivoimalla meni tietysti Pep Guardiolalle.

La Ligan mestariksi kruunattiin ”vastoin kaikkia odotuksia” Diego Simeonen Atlético Madrid.

Voittajia voi olla joka sarjassa tietysti ainoastaan yksi. Valmentamisessa kyse voittamisen lisäksi ja ohella on myös joukkueen ja pelaajan (juuri tässä järjestyksessä) potentiaalin maksimoimisesta.

Sen tyyppisessä listassa lista onkin vasta ilahduttava. Mainitakseni vaan muutamia: Atalantan Gian Piero Gasperini, Sassuolon Roberto De Zerbi, Spezian Vincenzo Italiano. Thomas Tuchel on pelastanut Chelsean kauden melkein toivottomasta tilanteesta Frank Lampardin jäljiltä. Brendan Rodgersin vuodesta toiseen säilyvä taso on kunniaa herättävää. Marcelo Bielsasta tai Graham Potterista puhumattakaan. Nimien listaa voisi jatkaa ja jatkaa, Francesco Fariolista Karagümrukissa Marek Papszuniin Raków Czestochowassa.

Ja tietenkin vielä Bayern Münchenin uudeksi päävalmentajaksi nimitetty Julian Nagelsmann,

Jopa niinkin muinaisaikaisessa arvomaailmassa kuin Englannin aladivareissa entiset romanttisesti brändätyt monstrumipelaajat, jotka ovat niin sanotusti johtaneet joukkueita manageritittelin suojissa vaihtuvat sujuvasti jalkapallovalmentajiin.

Kaikki edellä mainitut nimet ja niiden päälle vielä suuri massa mainitsematta jääneitä nimiä eri maissa, eri sarjatasoilla, ovat kasvaneet valmentajiksi. Kasvaminen tarkoittaa oppimista. Oppiminen valmentajaksi ei tarkoita pelaamista. Ja oppiminen ei tarkoita, että valmentajan ensimmäinen työpaikka on Juventuksen päävalmentajan posti. Edellä mainituista valmentajista jotkut ovat entisiä huippupelaajia, jotkut eivät. Jotkut ovat opiskelleet yliopistossa, jotkut eivät. Mutta heistä jokainen (yhdellä pikku poikkeuksella) on oppinut ammatin juniorijalkapallon puolella tai vähintäänkin aladivareissa.

***

On jalkapallovalmentamisen jonkunlainen kulta-aika siitä perspektiivistä katsottuna. On jonkunlainen järjen aika. Sitä trendiä on enää vaikea muuttaa oikeastaan kenenkään.

Vielä joitakin vuosia sitten valmentajilla oli mahdollisuus muodostaa itsestään markkinamonstrumit, taikurimaisia olentoja, fantasian manipuloijia. Kyllä, myös Suomessa. On oikeutetusti ja syystäkin kritisoitu pelaajia siitä, että he elävät luksuskuplassa. On kummallista, että samaa ei ole sanottu tietyistä trendivalmentajista. Kyllä, Suomessakin.

Ammattijalkapallossa tämä on loppunut. Kolossivalmentajien aika on finito. Valmentajien todellinen taito, todellinen työn tulos ja laatu revitään niin kappaleiksi nanotasolla, että piilopaikan voi tulevaisuudessa enää löytää kenties arabimaista, jos sieltäkään. Kyllä, Suomessakin? Ei, ei ihan vielä, vaikka Suomessakin ollaan siihen suuntaan pikkuhiljaa menossa.

Valmentajien työn tason analysointi ei tarkoita vain voittamista. Ei todellakaan. Analysoinnin tason nousun kanssa on noussut myös suhteellisuudentaju. On mahdotonta odottaa ja vaatia FC Metzin valmentajalta AS Monacon valmentajan tuloksia, mutta pelistä stabiilisti löytyvää toiminnanjärkeä, identiteettiä ja potentiaalin maksimointia suhteessa pelaajabudjettiin pitää vaatia – ja sitä vaaditaan. Ja onnistuminen tai epäonnistuminen läpivalaistaan sellaisella tarkkuudella, että valmentaja ei voi enää ystävämediakanavilla maalata mustaa valkoiseksi. Tai siis tietysti voi, mutta sekin kääntyy itseään vastaan. Röntgen on röntgen, sitä voi toivoa, että se valehtelisi, mutta harvoin se valehtelee.

***

Sentimentaaliset tai nostalgiset syyt eivät myös enää pidennä ammattitaidottoman ihmisnerojohtajan elinikää. Valmentaja menee vaihtoon. Jono eri maissa, eri sarjatasoilla osaavista ammattivalmentajista on niiiiiiiiiiin pitkä. Tämän päivän hiljainen tai äänekäs U15-valmentaja sveitsiläisessä seurassa voi olla helposti huomenna Saksan Bundesliigaseuran päävalmentaja. Ei enää itsestään kolmannessa persoonassa puhuva ex-kapteeni, vaan juuri se osaava U15-valmentaja.

Itsestään kolmannessa persoonassa puhuva hassuttelija on tv-studion asiantuntija (tosin siinäkin alkaa olemaan analysoinnin läpivalaistus sellaisella tasolla, että tulee käymään samalla tavalla kuten valmentajamarkkinoillakin) ja se samainen U15 valmentaja valmentaa Bundesliigassa.

Luzernilainen Gerardo Seoane valmensi kymmenen kautta sitten FC Luzernin U15-junioreita. Pari viikkoa sitten hänet rekrytoitiin Bayer Leverkusenin valmentajaksi. Hänet palkattiin tehtävään, koska hän oli oppinut valmentamista ja maksimoinut uransa aikana eri tasoilla valmennettavien joukkueiden potentiaalin.

Hänet palkattiin, koska jalkapallo on aikuistunut. Viimeinkin.