Joel Pohjanpalo matkustaa Ranskaa vastaan pelattavan Huuhkajien MM-karsintaottelun jälkeen Turkkiin, jossa hän vetää ylleen uuden seuransa Çaykur Rizesporin vermeet. Pohjanpalo pelaa Rizesporissa lainalla tämän kauden Bayer Leverkusenista.

Peliaikaa pitäisi olla Pohjanpalolle luvassa enemmän kuin Bundesliigassa, sillä Rizespor on aloittanut kautensa heikosti. Joukkue on saalistanut kolmesta ensimmäisestä ottelusta vain yhden pisteen ja on sarjassa kolmanneksi viimeisenä. Joukkue on tehnyt kolmessa ottelussa vain kaksi maalia.

Pohjanpalolla on edessään mielenkiintoinen seikkailu Mustanmeren rantakaupungissa niin pelillisesti kuin kentän ulkopuolelle. Turkin Süper Lig on ollut 2000-luvulla yksi Euroopan jalkapallosarjojen kummajaisista, sillä suuret turkkilaisseurat ovat haalineet ikääntyneitä megatähtiä Mesut Özilin, Pepen, Robin van Persien, Didier Drogban ja Robinhon johdolla muiden eurooppalaisten seurojen nenän edestä maksamalla heille parempia palkkoja kuin mitä hyvin menestyvät keskitason seurat pystyvät maksamaan Valioliigassa, La Ligassa tai Serie A:ssa.

Kysymys on kuulunut, miten ihmeessä ne ovat sen tehneet?

***

Kysymys on aiheellinen Turkin suurimpienkin seurojen, Beşiktaşin, Fenerbahçen ja Galatasarayn kohdalla, mutta erityisen aiheellinen se on Turkin toissa kauden mestarijoukkueen, istanbulilaisen Başakşehirin kohdalla.

Başakşehir perustettiin vuonna 1990. Koska Turkissa jalkapalloseurojen kannattaminen periytyy tiukasti perheen sisällä sukupolvelta toiselta, Başakşehirin on ollut vaikea löytää itselleen kannattajia, vaikka Istanbulin alueella asuu yli 15 miljoonaa asukasta ja jalkapallo on maan ylivoimaisesti seuratuin ja eniten intohimoja synnyttävä urheilu. Başakşehirin kotiotteluita kävi koronakriisiä edeltävällä kaudella 2018–19 katsomassa keskimäärin vain 3300 katsojaa.

Kuinka ihmeessä Başakşehirilla oli vara hankkia joukkueeseensa Robinhon, Eljero Elian, Gaël Clichyn, Martin Škrtelin ja Demban Ban kaltaisia entisiä tähtipelaajia?

Vastauksen pitäisi kiinnostaa tuollaisilla katsojaluvuilla myös HJK:ta, KuPSia, FC Interiä ja muita suomalaisseuroja, sillä jos tuollainen viisastenkivi on olemassa, eikö sitä kannattaisi käyttää myös Suomessa?

Ei kannata.

***

Turkin Süper Lig on esimerkki siitä, miten sairas jalkapallomaailma voi synkeimmillään olla.

Süper Lig on ristitty liigaksi, jota pyöritetään Monopoly-pelistä tutulla rahalla – leikkirahalla. Ainoa ero Monopoly-rahaan on, että Süper Ligin rahalla voi oikeasti ostaa maitoa, lihaa ja kaviaaria lähikaupasta ja kaupungin parhaista ravintolaista. Rahan henki on kuitenkin leikkirahan henki.

Monopolyn pelaamisen mahdollistaa se, että seurajohtajat eivät ole vastuussa siitä, miten paljon he käyttävät rahaa seuran pyörittämiseen tai miten paljon he ottavat velkaa seurojen nimissä. Jos velkataakka nousee liian suureksi, presidentti voi kävellä ulos ovesta ja jättää velat seuraajiensa kontolle. Koirat voivat perään haukkua, mutta eivät muut – jos velka on otettu seuran nimissä.

Ja mikä hienoa: Jos haluat päästä seuran presidentiksi, sinulla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta, ellet lupaa tehdä megaluokan hankintoja.

***

Joku voisi sanoa, että eihän tuo voi hyvin päättyä.

Ei voikaan.

Alkuvuodesta julkistetun selvityksen mukaan Turkin neljän suurimman seuran, Beşiktaşin, Fenerbahçen, Galatasarayn ja Trabzonsporin, velkamäärä oli yhteensä 1,6 miljardia euroa. Se on kova lukema, kun kaikkien Süper Ligassa pelaavien 20 seuran yhteenlasketut tulot olivat toissa kaudella reilut 500 miljoonaa euroa.

Velkamäärän kasvua ovat toki vauhdittaneet koronakriisi ja Turkin liiran arvon lasku, mutta ne selittävät vain pienen osan todellisesta ongelmasta. Varsinainen ongelma on paljon syvemmällä.

Saman selvityksen mukaan vain neljä Süper Lig-seuraa pystyi maksamaan palkat ajallaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kukaan ei saisi palkkojaan ajallaan. Turkkilaisseurat ovat kierrättäneet suurimpien supertähtien palkkoja sponsoriyritysten ja erilaisten mesenaattien kautta – ja kaikki on ollut hyvin.

Tai ei aivan. Euroopan jalkapalloliitto UEFA sulki vuosi sitten Trabzonsporin Mestarien liigasta, koska se ei täyttänyt UEFA taloudellisen reilun pelin säännöksiä. Samoin kävi Galatasaraylle kesällä 2016, jolloin se potkaistiin ulos Eurooppa-liigasta.

Turkissakin on taloudellisen reilun pelin säännökset, mutta ne ovat niin väljät, että siitä portista ajaa läpi vaikka rekka täynnä velkarahaa.

Jättiläisvelkojen alla kamppailevat turkkilaisseurat ovat huutaneet apuun Turkin valtiota ja pankkeja – ja kas kummaa, saaneet huudoilleen ymmärrystä. Harva poliitikko uskaltaa vastustaa turkkilaisseurojen tukemista ja sanoa, että paljon tärkeämpää olisi tukea vaikka Turkin maataloutta, sillä leipä on Turkissa vain ruokaa, mutta jalkapallo jotain suurempaa.

Meillä on vielä oikeasti matkaa jalkapalloyhteiskunnaksi. Onneksi.