Jalkapallon pelaajatuotanto ja se, miksi Suomessa ei ylipäätään kasva urheiluhuippuja jokaisella oksalla, on pitkään pöydällä ollut kysymys. Tähän on totta kai hyviä vastauksia jo olemassa ja asioita pyritään ainakin paperilla tekemään paremmin koko ajan.

Samaan aikaan seuroissa olisi kuitenkin osattava järjestää innostavaa toimintaa, jossa ei ole tavoitteena 8- vuotiaasta saakka ammattilaisuus. Vielä pitkällä murrosiässä voi tapahtua monia asioita, jotka vesittävät nuoren urheilijan ammattilaisuran. Sen sijaan kenenkään ammattilaisura ei mene pilalle, vaikka hän ei harjoittelisikaan 7- vuotiaasta lähtien ohjatusti lajiaan viittä kertaa viikossa päämäärä kirkkaana mielessään.

Tästä syystä emme saisi antaa liikaa valtaa tälle kilpaurheiluajattelulle liian varhain. Jo alle 10-vuotiailla nähdyt akatemiat ja paikoin jopa neljään tasoon jaetut pienten joukkueet ovat epäonnistunut sekahedelmäsalaatti, joka pitäisi haudata jo tänään.

Tästä olen aiemminkin maininnut. Aina joku häviää tai voittaa. Se, että ollaan yritetty luoda jokaiselle tasaisia pelejä, on mahdotonta. Tällainen lähestyminen liittyy laajempaan ajattelutapaan, jossa lapsille ja nuorille elämä pyritään tasoittamaan niin tasaiseksi, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Se on yksi vaarallisimmista asioista, mitä voimme lapsillemme opettaa. Elämä on välillä tosi kovaa. Myös urheilu on sitä.

Lapsiurheilun ensisijainen tehtävä ei ole tuottaa ammattiurheilijoita. Laadukas valmennus mahdollistaa kuitenkin myös sen tien valitseminen niille urheilijoille, jotka haluavat tähdätä ammattilaisiksi ja ovat valmiita sitoutumaan ammattilaisuuden vaatimuksiin. Suomesta löytyy useista lajeista myös sellaisia seuroja, joissa tähtäin on tässä mielessä korkealla.

***

Minulla ei ole tarjota mitään Graalin maljaa ratkaisuksi, mutta nuorillemme olisi tarjottava mahdollisuus kyetä harrastamaan montaa lajia ja seuroissa olisi painotettava omalla ajalla tapahtuvaa harjoittelua. Viisi tapahtumaa viikossa vesittää tehokkaasti omalla ajalla harjoittelun tai toisen harrastuksen. Seura tai valmentaja ei päätä pelaajan puolesta, tuleeko hänestä urheilija. Liian suuri määrä yhden lajin ohjattuja tapahtumia liian nuorena aiheuttaa lähinnä haittaa.

Myös monilajisuudesta ja sen hyödyistä olen puhunut aiemmin. Itse harrastin eri seuroissa nuorena jalkapalloa, tennistä ja yleisurheilua. Vapaa-ajalla harrastin monia muitakin lajeja vuodenaikojen mukaan. Kesäni olivat täynnä jalkapalloa ja yleisurheilua, talvet futiksen ja yleisurheilun lisäksi jääkiekkoa ja hiihtoa. Erityisesti yleisurheilu antoi minulle paljon jalkapalloa varten.

Pienellä kentällä sekaryhmät tasosta suuremmin välittämättä ovat parempi malli kuin pelaajien jaottelu ’’tasoryhmiin’’. Alle 10- vuotiaiden jakaminen tason mukaan on turhaa. Jakoja pelaajien välillä olisi järkevää toteuttaa vasta isolle kentälle siirryttäessä.

Olen nähnyt, miten alle 10-vuotiaat ’’eliittipelaajat” ovat omasta mielestään parempia kuin muut pelaajat joukkueessa ja vastaavasti kuinka ”alemmalta” tasolta eliitin kanssa harjoittelemaan ’’noussut’’ pelaaja jäätyy eliitin treeneissä, vaikka olisi ihan yhtä hyvä ja jopa parempi kuin osa eliitin pelaajista.

Toki aloittelijoille olisi hyvä pitää omaa ryhmää, mutta tämä on pitkälti resurssikysymys. Aloittelijoidenkin olisi hyvä jossain kohtaa integroitua muun joukkueen toimintaan, jos ikäluokassa harjoittelu tapahtuu kaikilla samaan aikaan.

***

Lähes jokaista lajia riivaa niin taloudellinen kuin laadullinen resurssipula. Myös nuoret itse tuntuvat haaveilevan jatkuvasti vähenevässä määrin ammattiurheilijan urasta, jolloin se massa, josta teoreettisesti voisi kasvaa huippuja, on koko ajan pienempi. Sitkeys ja urheilu-uraan vaadittava tietynlainen luonteenlaatu on katoava luonnonvara.

Valmentajan yksi tärkeistä tehtävistä on osata tarjota urheilijoilleen hyviä työkaluja lajia varten ja osata kannustaa suojattejaan. Urheilija itse on aina lopulta se, joka työn tekee tai on tekemättä.

Urakkaa helpottaa hyvän valmentajan tarjoama tuki, mutta yhtä lailla tai oikeastaan varsinkin silloin, kun on huonossa valmennuksessa, pallo on urheilijalla itsellään, miten hän uraansa kohtelee. Urheilijan on opittava mahdollisimman nuorena pitämään kropastaan huolta ja treenauttamaan itseään.

Se ei ole helppoa, tiedän sen kokemuksesta. Olin itse tyytyväinen toimintaani vasta yli 30-vuotiaana ja silloinkin olisi ollut parannettavaa. Tyytyväisyys onkin yksi uhka urheilijan kehitykselle. Pelaajan kyky oppia ja luoda uusia rutiineja on myös tärkeä ominaisuus.

Jos erehtyy nostamaan jalan kaasulta, voi olla vaikea päästä enää samaan työnteon moodiin takaisin.

***

Unelmointi. Oma halu. Intohimo. Sitoutuminen. Rakkaus urheilua kohtaan.

Yllä on muutamia arvoja ja toimia omalta pelaajapolultani, joka vei minut jalkapalloammattilaiseksi.

Unelmointia ennen tapahtui kuitenkin jotain olennaista, mikä mahdollisti minun alkaa unelmoida Mestarien liigasta ja pelaamisesta ammattilaisena.

Uskoisin, että monella nuorella unelmointi urheilijaksi tulemisesta lähtee pienenä vanhempien aktiivisesta elämäntyylistä ja eri lajeihin tutustuttamisesta. Niin tapahtui minullakin.

Jos urheilu ei ole edes penkkiurheilumielessä läsnä perheen elämässä, on hyvin epätodennäköistä, että lapsi ennen kouluikää innostuu urheilusta. Samalla tällainen liikkumaton nuori on jo 7-vuotiaana menettänyt tärkeitä hetkiä motorisessa kehityksessään.

Suomalainen urheilukulttuuri on moniin maihin verrattuna heikolla tasolla. Se haittaa merkittävästi nuoren innostumista urheilusta ja urheilun kokemista tärkeänä. Näin urheilu jää Suomessa marginaaliin, kun pääosin muualla maailmassa urheilu on iso osa maiden kulttuuria.

Lähes poikkeuksetta urheilijalla on joku idoli tai seura, jota on alkanut seurata nuorena ja joka on sytyttänyt sen kipinän urheiluun jo varhain. Vaikka minusta tuli jalkapalloilija, olen edelleen jääkiekossa IFK:n kannattaja, koska isäni vei minut Nordikselle pienestä asti ja opetti Jokereiden olevan turisteja.

Tämän lisäksi pelaaja tarvitsee jonkun sopivan henkilön viemään uraansa oikeaan suuntaan.

Tässä kohtaa pelaajien tarinat voivat vaihdella paljonkin. Brasilian favelassa oppinsa saanut tarvitsee vaikkapa pelaaja-agentin tai valmentajan viemään hänet pois kaduilta. Toinen taas poimitaan yhden pelin perusteella isoille areenoille. Joku jää taidoistaan huolimatta rannalle.

***

Urheilumaailma on raaka, eikä aina reilu tai oikeudenmukainen. Jalkapalloilijoita on maailmassa joidenkin arvioiden mukaan jopa yli kolme miljardia, joten on selvää, että kaikki eivät pääse parrasvaloihin, vaikka taitoa olisi. Ei ole mahdollista luoda esimerkiksi jääkiekossa käytössä olevaa varaussysteemiä, joka ainakin takaa sen, että pelaajan päästyä tietylle tasolle on hänellä automaattisesti mahdollisuus päästä pelaamaan maailman kovimpiin liigoihin.

Reittejä on monia, Eräs entinen joukkuekaverini on kiehtova esimerkki pelaajasta, joka ei ehkä ollut ammattimaisin pelaaja, mutta joka oli erittäin kilpailuhenkinen, rakasti pelaamista ja teki näillä avuilla uran, josta moni voi vain uneksia.

Kyseessä on kroatialainen Hrvoje Milić.

Ystävystyin hänen kanssaan Ruotsissa 2010, jolloin Hrvoje oli 20- vuotias. Olimme naapureita ja vietimme aikaa yhdessä. Silmiin pisti nopeasti, ettei Hrvoje laittanut suurta painoarvoa elämänhallintaan tai vapaa-aikansa laatuun. Lähikaupastamme olivat pakastepizzat monesti myyty loppuun ja Hrvojella oli lattiasta kattoon pizzalaatikoita yksiössään. Laitoin hänelle välillä ruokaa ja opetin keittämään pastaa. Hrvoje piti monesti herättää iltapäivällä, kun olimme lähdössä yhdessä peliin ja kaupasta haettiin hänelle nopeasti banaani ja Red Bull.

Vastapainona hän oli harjoituksissa aina tosissaan, kun pelasimme. Hän halusi aina voittaa ja eli tunteella peleissä. Djurgårdenissa valitettavasti harjoittelu painottui enemmän crossfitiin tuolloin ja Hrvoje katosikin kesälomamme aikana Ruotsista kyllästyttyään seuran huonoon toimintaan. Kuulin hänen myöhemmin tehneen sopimuksen Kroatiaan pienemmän seuran kanssa.

Jokainen voi käydä internetistä katsomassa Hrvojeln CV:n ja miettiä, miten on mahdollista, että pelaaja joka ei nuku, syö tai treenaa erityisen hyvin, voi tehdä tuollaisen uran. Vastaus löytyy Hrvojen halusta pelata ja miten hän on kilpailuhenkisyydellään kehittynyt teknisesti taitavaksi ja periksiantamattomaksi. Hänen fysiikkansa oli aika heikolla tasolla, mutta kevyellä kropallaan hänen nopeutensa ja ketteryytensä oli riittävällä tasolla.

Syy siihen, miksi Hrvojelle nousi seinä vastaan hänen päästessään oikeasti kovalle tasolle, löytyy hänen puutteistaan. Varmasti hän olisi pärjännyt myös Italiassa tai Kreikassa, jos hän olisi hoitanut myös arkensa ammattimaiseksi ja ymmärtänyt kantaa huolta fysiikastaan. Sen aloittaminen nollasta 24-vuotiaana on vaikeaa ja johtaa yleensä loukkaantumisiin, kun kroppa ei kestä lisääntynyttä ja erilaista harjoittelua. Näin kävi myös Hrvojelle.

Toki hän tarvitsi myös onnea matkallaan, kuten hän itse asian minulle ilmaisi vuonna 2014:

’’I have very good luck’’, hän sanoi.

’’You have a very good agent’’, vastasin leikilläni.

***

Jos pelaajalla on riittävät taidot, hänellä on mahdollisuus pelata myös aikuisten sarjoissa ja saada pelaamisesta jopa palkkaa tai palkkioita.

Silloinkin edessä on monta muuttujaa, miten ura siitä eteenpäin jatkuu. Monet edustusjoukkueeseen nousevat pelaajat ovat vielä raakileita, eikä tilannetta heidän kannalta helpota Suomessa se, että valmennus ei välttämättä ole kaikissa seuroissa kovinkaan laadukasta edes Veikkausliigassa tai Ykkösessä. Muutenkin Veikkausliigaan pääsy tarkoittaa vasta vähän kansainvälistä ammattilaisuutta ajatellen.

Olin myös itse raakile olin päästessäni FC Hongan edustukseen. Omalla urallani käänteentekevät henkilöt olivat Ville Lyytikäinen, joka otti minut Hongan edustusjoukkueeseen, ja myöhemmin samalla kaudella valmennusvastuun ottanut Mika Lehkosuo. Oli iso sattuma, että pääsin tuolloin Hongan edustukseen, enkä voi pitää mitenkään varmana, että minusta olisi tullut jalkapalloilija tai ainakaan yhtä hyvä pelaajaa ilman Villeä ja Banaa.

Teknisesti on suhteellisen helppo kehittyä hyväksi itsekseenkin, mutta muuten pelaaja tarvitsee tukea valmentajilta. Pelaajan on aika valita päälajinsa noin 13-vuotiaana ja siksi juuri tässä vaiheessa olisi kriittistä, että pelaajalla olisi ympäristö, jossa hänellä on hyvä mahdollisuus kehittyä kohti ammattilaiskentillä vaadittuja kriteerejä.

Olin itse onnekas, sillä isäni vei minut jo kaksivuotiaana kentälle. Kun siirryin 13-vuotiaana FC Honkaan, onneni jatkui, sillä sain valmentajaksi Juha Lammisen, joka auttoi minua kehittymään teknisesti eri tasolle. Toki se suurin työ tapahtui omalla ajalla. Siitä kiitos myös pelikavereille, joita riitti kentällä siihen aikaan.

***

Suomessa on onneksi jo useampi seura, jotka ovat panostaneet pelaajapolkuun luomalla selvän reitin junioreista edustukseen. Kuitenkin esimerkiksi HJK ja Honka ovat esimerkiksi pelanneet hyvin vähän omilla junioreillaan ja hankkineet pelaajia sen sijaan ulkomailta. Ymmärrettävää, eikä harvinainen ilmiö. Ilves on onnistunut hyvin nuorten kanssa ja pelaa vuodesta toiseen joukkueella, jossa löytyy omia ja muiden seurojen nuoria, joiden vastapainona on sitten kokeneempia suomalaisia ja ulkomaalaisia pelaajia.

Olisi ensiarvoisen tärkeää, että nuoret pelaajat löytäisivät hyvän paikan itselleen siirtyessään aikuisten maailmaan, eivätkä jäisi ajelehtimaan seurojen harjoitusvahvuuteen ja vaihtopenkille. Tässä nuori pelaaja tarvitsee seuransa tukea ja esimerkiksi apua hyvän lainaseuran etsinnässä.

Peliaika on kelle tahansa ensiarvoisen tärkeää ja esimerkiksi Robin Lod kävi HJK:sta lainalla kauden VPS:ssä, minkä jälkeen hän otti paikkansa HJK:n avainpelaajana. Honka pelasi viime kauden ensi kerran pitkään aikaan joukkueella, josta löytyi omia nuoria isoilla minuuteilla. Kausi oli pettymys, mutta entä tuleva vuosi? Tulevalla kaudella nämä nuoret saattavat olla nostamassa Honkaa takaisin sarjan kärkisijoille.

Edustusjoukkueen valmennuksen onkin annettava näille nuorille reilu mahdollisuus ottaa paikkansa edustuksessa. Muuten nämä pelaajaputket ovat yhtä tyhjän kanssa.

Pelaajapolun suhteen Suomessa on vielä paljon tehtävää, eikä mitään pikavoittoja ei ole luvassa. Myös päättäjien olisi tärkeää ymmärtää resurssien ja olosuhteiden merkitys. Satsaaminen niihin vaikuttaisi positiivisesti urheilijoiden mahdollisuuksiin.