Miesten Superin pudotuspelit alkoivat todellisella shokilla, kun Imatra kävi hakemassa 2-1-voiton runkosarjan voittaneesta Manse PP:stä. Pekka, onko IPV:n voittoon joku järjellinen selitys?

On, se on peli nimeltä pesäpallo. IPV pelasi juuri niin kuin sen pitää altavastaajana pelata. Se hyökkäsi heti ottelun alussa ja pelasi rohkeaa lyöntipeliä, ja vaikka Konsta Hyötyläisen ottelun ensimmäisessä vuoroparissa kolmosrajasta vapaalla lyönnillä tullut läpilyönti oli sellainen, että Konsta Lehtolan olisi pitänyt pystyä pysäyttämään se, niin pesäpallossa tulee myös tällaisia, hieman onnekkaampia läpilyöntejä – ja ne kuuluvat pesäpalloon siinä missä täydellisetkin lyönnit. Sen jälkeen Manse olikin neljän juoksun sillassa ja jakso on niin lyhyt aika kuroa eroa kiinni, että joka kerta se ei onnistu.

Toisella jaksolla Manse nousi toki jaksovoittoon, mutta vahinko oli tapahtunut ensimmäisessä jaksossa, sillä supervuorossa ja kotiutuslyöntikisassa kyse on kuitenkin pienistä marginaaleista, ja yllätyksen mahdollisuus kasvaa huomattavasti suuremmaksi, kuten nyt nähtiin.

IPV:n voitto ei missään tapauksessa ollut mikään säkävoitto. Kolmostilanteet ja kärkilyöntitilastot olivat tasaisia. Erittäin vahva ja hieno esitys Imatralta.

Muuttaako tämä otteluparin asetelmia – tai näkyikö Mansen pelissä jotain sellaista, josta pitäisi olla huolissaan?

Ei, eikä tästä ottelusta kannata muutenkaan tehdä sen syvällisempiä päätelmiä. Suurin vaikutus IPV:n voitolla on se, että Jani Valkeapää ja IPV saavat kaksi kotiottelua Ukonniemeen ja Manse joutuu matkustamaan Imatralle kahdesti.

Mansen avainpelaajat ovat niin kokeneita ja rutinoituneita ja kovissa paikoissa karkaistuja pelaajia, että vaikka hekin perjantaina sekoilivat, Manse on edelleen samalla kurssilla kuin ennen IPV-tappiota. Asetelma muuttuisi oikeastaan vasta sitten, jos IPV onnistuisi tavalla tai toisella voittamaan toisenkin ottelun ja Manse joutuisi pelaamaan sen jälkeen veitsi kurkulla.

Varmasti IPV jatkaa samalla linjalle ja hyökkää rohkeasti heti otteluiden ja jaksojen alussa, ja yrittää hakea läpilyöntejä jo vaihtotilanteissa, mutta Mansen kannattajat saavat nukkua edelleen yönsä rauhassa.

Entä sitten Sotkamon ja Joensuun ottelu. Sitä pidettiin ennakolta puolivälierien tasaisimpana ottelusarjana. Muuttuiko mikään?

Ei muuttunut. Ottelun käsikirjoitus oli ehkä hieman erikoinen, sillä ensimmäisellä jaksolla Joensuu näytti olevan alussa täysin jumissa – ja toisen jakson alussa Sotkamo oli samanlaisessa jumissa.

Joensuu heräsi unestaan ensimmäisellä jaksolla kolmella läpilyönnillä, joista Henri Litmasen ja Topi Hurskaisen läpilyönnit olivat erinomaisia, mutta Konsta Kettusen läpilyönti oli sellainen pesän päälle lyöty lyönti, että Toni Laakson olisi pitänyt ottaa se. Sotkamolta oli kova suoritus nousta ensimmäisen jakson neljännen tasoittavalla kahden juoksun takaa tasoihin, mutta keneltä se ennen kaikkea oli kova suoritus, niin jälleen kerran Roope Korhoselta.

Kokonaisuudessaan Sotkamo oli ensimmäisellä jaksolla aavistuksen parempi, mutta toisella jaksolla Joensuu oli pelillisesti niukasti parempi, vaikka hävisikin jakson 2-3. Jos voittojuoksun lyöneen Iivari Vihannon varsi oli harjoiteltu lyönti, niin paljon on nuoren miehen pitänyt lyöntiä harjoitella. Oli se sen verran täydellinen ja vaikea varsi.

Mitkä olivat ottelun tärkeimmät muuttujat jatkoa ajatellen?

Joensuulla on edelleen ongelma pelintekijöidensä kanssa, mutta ilmeisesti siihen ei vain löydy sopivia ukkoja ratkaisemaan ongelmaa. Sen vastapainoksi Patrik Wahlsten on erinomaisessa vireessä ja oli todella suuressa roolissa Hiukassa. Toinen suuri onnistuja oli lukkari Ville Väliaho. Aapo Komulainen palkittiin, mutta Väli-Ville ei hävinnyt lukkareiden taistelussa yhtään Komulaiselle. Hän sotki Sotkamon peliä matalallaan sekä rytmitti peliä todella hyvin ja hidasti tempoa välillä niin paljon, että se tuntui alkavan jo ärsyttää joitakin.

Ja totta kai sitten pitää nostaa esille jälleen se yksi herra. Roope Korhonen näytti jälleen kerran suuruutensa silloin, kun se piti näyttää.

Kokonaisuudessaan ottelupari on juuri niin tasainen kuin ennakoitiin ja on täysin mahdoton sanoa, kumpi näistä joukkueista menee jatkoon. Petri Pennanen on tuonut varsinkin takatilannepelaamiseen paljon hänen itsensä aikoinaan luomia muuttuvia kuvioita ja ne toimivat koko ajan paremmin. Muutenkin JoMan ote on Pennasen tulon jälkeen täysin erilainen kuin sitä ennen.

Entä kaksi muuta ottelusarjaa – Kouvola voitti Kempeleen vasta kotiutuslyöntikisassa ja Vimpeli teki kahdessa jaksossa vain yhden juoksun Pattijokea enemmän. Missä niissä mennään?

Nyt on sanottava rehellisesti, että ehdin katsoa niistä vain avaintilanteet ja tilastot, mutta kyllähän nekin otteluparit ovat tasaisia.

Kouvolalla oli kesällä konsepti hyvin kasassa, mutta se alkoi sulaa jo runkosarjan lopussa ja kieltämättä Kouvolan pelaamisessa on paljon kysymysmerkkejä. Osa niistä johtuu varmasti loukkaantumisista, osa muista syistä, mutta fakta on se, että Kouvolan taso on laskenut heinäkuulta yllättävänkin paljon. Kotiuttamiseen liittyvät ongelmat on tiedetty koko kauden, mutta Iiro Haimia huolestuttaa varmasti nyt moni muukin asia – eniten ehkä Tommi Mäentaustan epätasaiset esitykset ja se, mikä on Matti Saukon tilanne, sillä hän ei pelannut perjantaina enää supervuorossa.

Kempele on parantanut koko ajan pelaamistaan ja sillä on erinomainen mahdollisuus pistää Kouvola sunnuntaina siltaan. Pidän toki Kouvolaa edelleen suosikkina otteluparissa, mutta ei tämäkään sarja ole mikään läpihuutojuttu.

Pattijoki piti numerot tasaisina Vimpelissä, mutta tässä parissa kannattaa katsoa seuraava ottelu ja puntaroida sen jälkeen, missä voimasuhteet ovat. Sunnuntaina on iso ottelu Pattijoella, sillä jos Pattijoki ei voita sitä ottelua, silloin tämä ottelusarja on taputeltu. Parasta Pattijoen kannalta perjantaina oli, että sen kärki sai tehtyä tilanteita ja kyllähän sen ulkopelikin oli kelvollista.